31/07

Kävellessäni mietin monia asioita. Kuten sitä kuinka uskomattoman onnekas olen että minulla on näin hienoja ystäviä. Eilinen meni grillatessa ihanan asuinalueen kauniin puutalon laajalla pihalla. Kotikonnuillani on pyörinyt jo ainakin viikon yksi lasten muovinen pallo. Tänään kävellessäni kävin koukkaamassa sen nurmikolta ja annoin sille kunnon potkun. Se tuntui hienolta, potkaista esinettä ja nähdä sen lentävän: täydellinen potku. Mietin ajan kulumista ja syveneviä tunteitani tiettyjä asioita kohtaan. Yksi niistä asioista on asuntoni: viiden vuoden jälkeen rakastun tähän paikkaan koko ajan enemmän ja enemmän. Ehkä se johtuu myös siitä, että olen nykyään rauhallisempi. Ehkä siitä, että tälläkin hetkellä kuulen jäätelöauton äänen samasta korttelista. Ehkä siitä, että osaan nykyään sekä rakastaa että jättää rakastamatta, ja silti olla ehjä ja hyvä ihminen, jota ei häiritse juuri mikään. Alakerran naapureiden keittiöremontista en aio mainita.

19/07

Vietin viikon 1850–luvulla rakennetussa taiteilijaresidenssissä, palasin kotiin torstai-iltana. Ystäväni on töissä residenssin vieressä sijaitsevassa taidemuseossa ja hän kutsui minut sinne kesälomailemaan, kun huomasi että oli viettämässä siellä viikon yksin kahden ulkomaalaisen vierailijan väliin jääneessä ajassa. Tartuin tilaisuuteen, ja pian istuin taas epämukavasti usein aiemminkin kiroamani halpabussiyhtiön äärimmäisen ahtaassa yläkerrassa matkustamassa läpi kesäisen Suomen, seudulle jossa en ole aiemmin ikinä käynytkään, suunnitelmana viettää rauhallista ja hiljaista aikaa poissa kaupungista, lukea paljon ja olla myös jonkinlaisella internet- ja Fb-lomalla. Kaikki tämä toteutui täydellisesti.

Koko päivän kestäneen matkustamisen, muutaman bussivaihdon ja lopuksi neljän kilometrin sateessa ilman karttaa kävelyn jälkeen olin perillä. Paikka oli täydellinen, niin hiljainen kuin vain voi olla, jostain kaukaa niittyjen takaa kuului vain lehmien ammuntaa. (Ammuntaa vai ammumista? Ei ainakaan ampumista.) Huoneeni oli yläkerrassa, ja sen vieressä oli suuri ja valoisa ateljeetila, jonka yhdessä nurkassa oli pieni random sohvakalusto, noin 20 vuotta vanha tv ja ihan kelvot stereot. Seuraavan viikon aikana löysin itseni useasti sen nurkan minulle liian lyhyeltä mutta silti erittäin mukavalta sohvalta, lukemassa jotain kolmesta mukaani ottamasta kirjasta (John Williams: Stoner, J.D. Salinger: Franny ja Zooey, Paul Auster & J.M. Coetzee: Here and Now: Letters 2008-2011) tai vain kuuntelemasta luonnon ääniä, sillä nurkkauksen vieressä oli ovi josta pääsi parvekkeelle. Tai katsomasta televisiosta iltaisin tulleita elokuvia, mutta silloin istuin nojatuolilla sohvan vieressä, koska useimmiten ystäväni torkkui peiton alla vieressäni ja teeskenteli seuraavansa mitä tahansa tyhmää elokuvaa, jonka olin päivällä hänen oltua töissään valinnut meille mahdolliseksi iltatekemiseksi, jos emme halunneet tehdä mitään järkevämpää. Elokuvia kuten Batman Forever tai Aliens. (Hän on kotoisin paikasta, missä kaikki elokuvat dubataan.)

Öisin kuuntelin luonnon ääniä (talon toisella puolella ne olivat erilaisia, joskus ohi saattoi kulkea mopo – niitä oli siellä paljon – tai pyöräileviä lapsia, jotka olivat vielä liian nuoria ajamaan mopolla) ja välillä suoraan sänkyni yläpuolella välikatossa rapistelevia hiiriä. (Toivoin niiden olevan niitä.)

Aamulla heräsin yksin tyhjästä talosta, alakerrassa keittiössä aamuteetä juodessani ja lukiessani, kuunnellessani keittiön ikivanhaa putkiradiota yhtäkkiä taivas repesi ja alkoi sataa niin lujaa, että en ole kokenut sellaista moneen kesään. Ja sitten tietysti ukkosti, yhtä yhtäkkiä kuin oli alkanut sataa. Näin salaman niin lähellä (ehkä noin 150 metrin päässä naapuritalon pihalla, tai siltä se näytti) että kuulin sen napsahduksen ja samantien, ehkä kymmeneosasekunnin jälkeen jyrähti niin että pelästyin kunnolla. Se salama vei museorakennuksesta sähköt, mutta ei talosta. Myrsky jatkui vielä muutaman tunnin, sinä aikana se tuntui laantuvan ja kasvavan monta kertaa.

Täydellinen rauhallisuus, pitkät keskustelut, radion kuunteleminen yöllä. Siellä oli jo öisin pimeää. Pitkästä aikaa rauhallinen, toiveikas, odottava tunne tulevaisuutta kohtaan. Mitä tahansa saattaa tapahtua, aivan oikeasti, ajattelin. Ääneen lukemista yhdessä tai hiljaa lukemista yhdessä tai yksin jääkylmän rommin tai valkoviinilasin äärellä, yläkerran ateljeessa. Ylipitkän heinän keskellä hylätyn näköinen ja pieni tenniskenttä, jonka reunalla muutama keinu ja kiipeilyteline, nekin pitkän aikaa sitten kelottunutta puuta. Neljän kilometrin kävely kauppaan – ja takaisin – melkein joka päivä. Naapuritalon – tai niin oletimme – tosi suuri ja komea/kaunis harmaa paksuhäntäinen kissa, jonka jokailtaisia ohikulkemisia yritimme aina seurata keittiön ikkunoista.

Tanssit ateljeessa keskellä yötä. Aamuiset viestilaput. Suuret taivaat, en osaa sanoa miten mutta jotenkin selkeästi erilainen luonto, yksin- tai yhdessäolon vaivaton rauhallisuus, irtautuminen kaikesta. Portaissa murtunut varvas, viimeisenä iltana ja lähdön hetkellä vähän nyrjähtänyt sydän.

Välikommentti

Kirjoittaja oli lomalla viikon, spämmibotit ottivat vallan. Kirjoittaja käytti ihan liian paljon aikaa poistaakseen kommentteja yksi kerrallaan. Kirjoittaja oli juuri tullut väsyneenä tyhjään kotiin ainoalta kesälomareissultaan. Mutta kiitos hyvä ystäväni Elefanttinainen kun vinkkasit että hommat ovat ihan päin persettä. Jos joku kirjoittajan lukijoista tietää keinon millä WordPressin spämmikommentteja voi hallita, kirjoittaja olisi kiitollinen avusta. Koska vaikka kirjoittaja on internetammattilainen, kirjoittaja ei tiedä juuri mitään WordPressistä.

Kirjoittaja myös kertoo ja kirjoittaa teille parin päivän sisällä parhaasta viikosta mitä hän on kokenut moneen vuoteen.

01/07

what-are-your-biggest-fears

Tämä on ensimmäinen kuva yhdestä piirtämästäni ja kirjoittamastani jutusta josta en tiedä miten sen lopettaisin. Se on kirjoitettu kokonaan mutta viimeiset kaksi kuvaa ovat hakeneet oloaan kuukausikaupalla.