Elokuu meni: viuh. Se alkoi kesäni ainoalla lomareissulla. Vietin pari päivää mökkeillen Keski-Pohjanmaan saaristossa erittäin kauniissa ympäristössä. Ensimmäisenä iltana vastarannalla paloi mökki. Iltaisin saunoimme ja katsoimme Bond-leffoja televisiosta. Kävimme roadtripillä Suomen ainoassa eläinten vanhainkodissa. Täydellinen irtautuminen kotikaupungista tuli tarpeeseen ja juuri oikeaan kohtaan.

Selkä kipeytyi entistä pahemmaksi ja kaksi seuraavaa viikkoa menikin istumista vältellen (eli läppärin ja punaviinilasin ja vesipullon kanssa sängyssä tuulettimen edessä maaten, kävelyillä käyden) ja tulehduskipulääkkeitä napsien, siksi kirjoittaminekin on jäänyt vähemmälle, kuten myös blogien seuraaminen (RSS-lukija kaikkine feedeineen on työkoneella, joka on työpöydällä, jonka ääressä en pystynyt istumaan moneen viikkoon.)

(Elokuussa kävin myös muutamassa työhaastattelussa. Kummatkin olivat samassa kahvilassa, menivät rennosti ja hyvin. ”Way to go, Donny! If you will it, it is no dream.”)

Tutkiskelin viime viikolla kalenteriani ja huomasin, että olen ollut ohjelmoitunut johonkin (vieraita kylässä, paikallisia rientoja) melkein joka viikonloppu tänä kesänä. Syyskuu näyttää tervetulleen tyhjältä. On taas aika keskittyä arkirutiineihin, pitkiin kävelylenkkeihin, hyviin ja säännöllisiin yöuniin, kirjoittamiseen, pianon- ja kitaransoittoon, lukemiseen, ystäviin ja rauhalliseen elämään.

En ole kirjoittanut päiväkirjaa heinäkuun viimeisen viikon jälkeen, elokuussa en edes juuri tehnyt muistiinpanoja. Päiväkirjan pitäminen on ollut stressaavaa (kuinka moninaisista asioista voikaan ihminen stressata…), enkä ole kaivannut sitä oikeastaan yhtään. Olen merkannut jotain asioita muistiin kalenteriin ja kirjoittanut niitä auki tietokoneelle. Suunnittelen muuttavani päiväkirjan kirjoittamisen vapaammaksi, ei päivittäisten tapahtumien listaamiseksi. Ehkä voisin kirjoittaa parin viikon välein eräänlaisia yhteenvetoja. Olen kirjoittanut sitä nyt päivittäin kolme vuotta, ehkä on aika kokeilla jotain muuta, siirtyä eteenpäin siitäkin tai kehittää sitä työvälineenä. Käsikirjoitus on myös ollut melkein täysin tauolla: tiedostoa on muokattu viimeksi 19.7., ideoita ja ajatuksia olen kyllä kirjoittanut muistiin muualle. Seuraava pätkä on suoraan muistiinpanoistani:

Onko kirjoittaminen automaattisesti myös ahdistavaa? Kuuluvatko ne jotenkin yhteen? Re: ahdistavista ja vaikeista asioista kirjoittaminen kuten esim. Benioffin ”Varkaiden kaupungissa” tai Kjell Westön ”Kangastus 38:ssa”? Onko olemassa luovaa kirjoittamista ilman sen ahdistavaa puolta, onko ikään kuin pakko käsitellä ihmisyyden synkkiä puolia. Ja kuinka jotenkin perverssiä mielihyvää siitä kuitenkin varmasti saa, jos siitä onnistuu kirjoittamaan erityisen hyvin. En siis tarkoita pelkkää shokkiarvoa vaan jotain syvempää. Esimerkki: kirjoitanko minä siksi kirjaa, joka kertoo ystävyyden ja rakkauden väliaikaisuudesta, että pelkään sitä omassa elämässäni? Ja että olen kokenut sen monta kertaa lapsena?