Elokuvasta en muista mitään muuta kuin jonkun hämärän keittiökohtauksen (hampurilaisia?) ja punaisen värin. Jossain vaiheessa heräsin, olin vaarallisesti kenossa vieressäni istuvaa vanhaa rouvaa kohti. Päätin poistua. Kuiskasin anteeksi, ja keskityin jalkatyöskentelyyni edetessäni kylki edellä kohti tuolirivin päätyä (joka ei onneksi ollut kovin kaukana). En nähnyt mitään, teltassa oli oikeasti pimeää. Päästyäni pois tuoli- ja ihmismerestä en tiennyt yhtään mistä olin tullut sisään. Silmäni eivät rekisteröineet uloskäyntiä teltan liepeiden pimeydestä. Kävelin ensin vahingossa puista lavaa, joka nosti taaimmaisia penkkirivejä, ylöspäin. Tajusin olevani väärällä suunnalla; palasin takaisin. Jotenkin löysin ulos teltasta, yritin kävellä mahdollisimman normaalisti.
Olin teltan vieressä jonkinlaisella suurella kentällä ja tajusin olevani todella soosissa. Teltassa ottamani nokoset olivat sumentaneet lähimuistini, en tiennyt yhtään paljonko kello oli. Ulkona oli valoisaa, mutta se ei tietenkään kerro paljoa. Hetken ajatuksiani kasailtuani tunnistin ilmansuunnat ja lähdin kävelemään kohti katua, jonka varrella arvelin matkailu-automme olevan.
Elokuva oli (näin minulle kerrottiin myöhemmin) Francis Ford Coppolan Tetro, ja se tuli mieleeni siksi, koska uudessa Imagessa on juttu elokuvan päähenkilöstä Vincent Gallosta. Jota en siis tunnistanut. Luulin myös näytöksen olleen joskus iltapäivästä "..but of course, I'm afraid that I was very, very drunk."
kommentoi | linkki kirjoitukseen
All Delighted People EP @ Bandcamp.com & levy-yhtiön tiedote.
via katosblog
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Rauhallisia aamuja ja iltoja, kosteassa ja koleassa kävelyä töihin ja töistä kotiin, teekuppeja, pimeitä öitä ja iltoja, Juhlateltta, Time Tunnel, Taiteiden yö, OMVF. Kaulahuivi, kynttilät, tapahtumien tuomia uusia ja vanhoja ihmisiä, erilaista kuin kesällä. Enemmän painoa viikonlopuilla, tutulla tavalla, ei sitä kerennyt unohtaa kesäloman aikana. Tapahtumia, suunnitelmia, tapaamisia, elämää.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Outoa kuinka paljon hyvää voi tehdä uudelleen sisustaminen. Tai tarkemmin vain siivoaminen ja huonekalujen paikan vaihto; kaksioni suurempi huone, eräänlainen tupakeittiö, on tuntunut liian avaralta. Vasta eilen tajusin kääntää sohvan ikään kuin erottamaan olohuonetta ja keittiötä toisistaan; koko päivän olen ollut todella hyvällä mielellä (ei se paljoa vaadi, näköjään; jotain uutta, konkreettista). Ajattelin ripustaa katosta kankaan tai pari erottamaan tilaa vielä enemmän. Siivoaminen ja kodinhoito on jäänyt muutenkin liian vähälle; ensin kesäloman, sitten sen loppumisen takia.
Vielä kirjoittamisesta: törmäsin selkeään tietopakettiin, josta voi olla hyötyä usealle bloggaajallekin (myös tuon edellisen sanan kirjoitusasua olen miettinyt, enkä ole onneksi ainoa, kannattaa lukea myös kommentit, joissa selitetään tämä aika hyvin): Suomen virtuaalikielikeskuksen Kirjoittajan ABC. Kielenhuolto-osiosta voi tarkistaa esimerkiksi yhdyssanojen kirjoitusasun ja saada apua myös muihin oikeinkirjoitusongelmiin. Jos siis on sellaisesta kiinnostunut, pakollistahan se ei tietenkään ole, emme ole enää lukiossa (paitsi jotkut teistä lienevät, tai opiskelevat muuten vaan, toisella asteella, vai onko se jo kolmas, mutta siellä ei taida olla enää ainekirjoitusta, vai?)
Lisää luettavaa ja opiskeltavaa löytyy mm. Jukka Korpelan kirjoitusoppaista.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Pitää olla rehellinen. Itse olen amatööri kirjoittamisessa, mutta yritän pitää edellistä lausetta ohjeenani. Kaikki kulttuuri, mikä on ikinä koskettanut minua perustuu käsittääkseni tähän samaan ideaan; muodolla ja lopputuloksella ei ole väliä jos on rehellinen. Toisin sanottuna: jos on rehellinen ja pitää siitä mitä tekee, siinä on laatua, laatua kaiken muun näkyvän/kuuluvan takana. Näen tätä koko ajan; parhaat live-keikat ovat niitä kun näet että soittajat nauttivat olostaan lavalla, parhaat blogit ovat niitä joista näkee että kirjoittaja nauttii kirjoittamisesta. (En tietenkään osaa sanoa onko tämä yksi niistä, mutta teen parhaani, ja jos se ei riitä, mikä sitten? Alleviivaten pointtia; en kirjoita ketään tiettyä ihmistä varten, kirjoitan itselleni, kaikki muu kuten imartelevat ja vähemmän imartelevat kommentit ovat ylimääräistä hyvää.)
Kirjoittaminen ja tämän blogin pitäminen on itselleni osaksi terapiaa mutta myös osa suurempaa kehityssuunnitelmaa: pakotan itseni kirjoittamaan siksi että haluan tehdä sitä tulevaisuudessa enemmänkin. Kirjoitan siitä mistä kirjoitan siksi, että se koskettaa minua; nämä ovat asioita jotka pyörivät mielessäni, ja missään vaiheessa en ole väittänyt niiden olevan mitenkään korkeita/hienoja juttuja, mutta ainakin niissä on rehellisyyttä. Kaikkea mitä tapahtuu ja mitä ajattelen en tietenkään voi jakaa, mutta hyvin suuren osan kuitenkin. Osa lukijoista tuntee minut henkilökohtaisestikin, mutta en ikinä promotoi blogiani (paitsi jos käsittelen jotain asiaa, josta olemme ystävieni kanssa puhuneet aiemminkin, tai jonka tiedän kiinnostavan heitä saatan mainita kirjoittaneeni siitä) ja suurin osa lukijoista kuitenkin tuntemattomia ihmisiä, joten harvoin joudun tilanteeseen jossa sensuroin itseäni; uskon, että jos ihmiset eivät pidä siitä mitä tai miten kirjoitan, he eivät lue blogiani enää, mutta toisaalta, ihan samahan se minulle on, kirjoitan tätä edelleen vaikka kukaan ei tätä lukisikaan; alun perin päätös kirjoittaa julkisesti oli masokistinen ajatus siitä, että kirjoitan enemmän kun minulla on jonkinlainen velvollisuus ja julkaisukanava (mikään ei ole säälittävämpää kuin blogi, jota ei päivitetä). Ja kävijämäärät (jos niistä pitää puhua, itse tietysti pidän niitä mielenkiintoisina; kertovathan ne käytännössä sen kuinka mielenkiintoisena juttujani pidetään) ovat tasaisessa nousussa koko ajan.
Olenko kirjoittanut asioista ja saanut kuulla niistä reaalimaailmassa? Olen tietysti, onneksi suurin osa suorasta palautteesta on ollut positiivista, ja negatiiviseen palautteeseenkin on ollut syynsä (osa siitä on johtunut rehellisyydestäni, mutta kun on kerran ottanut itselleen periaatteen..). Jos ihmiset pitävät minua kusipäänä joidenkin juttujen takia mistä kirjoitan täällä niin mitä sitten? Ystäväni kyllä ymmärtävät sen miksi teen tätä, ja antavat varmasti anteeksi jos olen välillä säälittävän nostalginen/teennäinen, sillä taustalla on kuitenkin ajatus kirjoittamisesta itsensä kehittämisen prosessina.
Eräs ystäväni julkaisee omakustanteena rivoja ja häiritseviä mustan huumorin sävyttämiä rujoja undergroundsarjakuvia. Jos en tuntisi tätä ihmistä voisin ajatella lehtien teemojen ja ilmaisutapojen olevan jotenkin teennäisiä, alleviivaavia, shokeeraavia pelkän shokeeraamisen takia, mutta tiedän hänen tehneen käytännössä samankaltaista materiaalia kohta kaksikymmentä vuotta. En vertaa itseäni häneen; hän on yksi harvoista tietämistäni neroista, mutta hänen töissään on juuri rehellisyyttä; ei hän välitä mitä ihmiset ajattelevat hänen töistään, ei ole luultavasti koskaan välittänytkään, mutta hän tekee niitä silti, koska se on sitä mitä hän rakastaa tehdä. Ja näiden rivojen ja rujojen mustavalkokuvien takana (jos pääsee yli pinnallisesta estetiikasta) on usein suuria ideoita (muun muassa) nyky-yhteiskunnasta ja ihmisistä yleensä, enemmän kuin keskimääräisellä perusduunarilla (heitä ollenkaan dissaamatta).
Joten, perusideana tässä kirjoituksessa oli se, että kaikki vaikuttavat ihmiset ketä tiedän ja heidän vaikuttavat työnsä jakavat sen ominaisuuden, että niissä on taustalla rehellisyys ja rehellinen halu ja rakkaus sen asian tekemiseen, ja pelkästään tämä jo erottaa heidän tekemisensä suuresta osasta harmaata massaa. Tämä ajatus ei tietenkään ole mitenkään uusi ja en missään nimessä ota vastuuta sen keksimisestä, mutta ajattelin nyt heittää sen ilmoille, koska sen rehellisyyden merkityksen tajuaminen oli itselleni merkityksellistä. En myöskään halua taaskaan nostaa itseäni mihinkään korokkeelle (miettikää nyt, kirjoitan näitä juttuja nettiin ja niitä lukee parikymmentä ihmistä päivässä, olen ilmeisen suosittu naisien keskuudessa jos ette ole huomanneet) vaan tuoda esille ja samalla itse käsitellä motiivejani tämän homman tekemiseen. Koska tekeminen on aina vaikeampaa kuin tekemättä jättäminen, olen sitä mieltä että jos on päässyt sen ensimmäisen askeleen ohi, on sallittua myös puhua siitä.
4 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Keskustelin tänään erään ystäväni kanssa; eilen kuulemma tuli Teemalta dokkari, jonka muistan nähneeni joskus aiemmin: se kertoo mainonnan vaikutuksesta erääseen dokumentintekijään, ja suuremmassa mittakaavassa länsimaisiin naisiin/tyttöihin. Kuinka kulttuurimme on täynnä täysin valheellisia mielikuvia ja kuinka näitä kuvia tyrkytetään kaikille, välittämättä siitä että niistä johtuen täysin normaalit ihmiset saavat hirveitä alemmuuskomplekseja, puhumattakaan muista ongelmista. Ja siinä sivussa jotkut rikastuvat, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.
Epäreiluinta (nyt käytän täysin ystäväni sanoja) on se, että suurin osa jengistä vertaa itseään ihmeluomuksiin, ts. photoshopattuihin malleihin, pornotähtiin ja leikattuihin ääliöhoroihin, joita telkkari on nykyään pullollaan (tai näin olen kuullut), käsittämättä että näillä visuaaleilla ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa (okei, ehkä ne ääliöhorot ovat oikeastikin sen näköisiä, pelottava ajatus, tiedän).
Onneksi nykyään kouluissa ilmeisesti opetetaan jo melko aikaisin medialukutaitoa, vai opetetaanko? Olisi sitä meillekin pitänyt opettaa, eivät meidän(kään) ikäiset ole tälle ilmiölle mitenkään immuuneja, mutta tuntuu että tuhoisinta se on nuorille tytöille, ketkä vasta etsivät itseään, kehittyvät, miettivät, altistuvat. Osa porukasta ei edelleenkään sisäistä sitä, että esim. naistenlehdissä, leffajulisteissa, mainoksissa, tuotepakkauksissa ja internetissä olevat kuvat eivät vastaa todellisuutta, niitä on paranneltu aivan vitusti, poistettu kaikki inhimillinen (milloin olette viimeksi nähneet mainoskuvan jossa mallin iho ei ollut täydellisen sileä ja tasavärinen?) ja monen mielestä kaikki, mikä tekee ihmisestä kiinnostavan.
Joten, tytöt/naiset: älkää huolehtiko vaikka ette näyttäisi samalta kuin kaikki tämä visuaalinen saasta mitä meille pakkosyötetään, vika ei ole teissä. Vika ei todellakaan ole teissä. Oikea kauneus ja viehättävyys tulee persoonallisuudesta, mutta sekin on oikeastaan jo toisen kirjoituksen aihe.
Ja älkää ymmärtäkö väärin (otsikon "vitsi" on varastettu Kajolta): en missään nimessä ole kaiken tämän yläpuolella; miehillä on samalla lailla paineita ulkonäöstään (kaiken muun muassa) kuin naisilla. Koko maailma on vain muuttunut niin visuaalispainotteiseksi (kuinka vanhalta voi kuulostaa, voi ugh). Kyllähän aiemminkin länsimaisen pop-kulttuurin nousun myötä on ihailtu mm. filmitähtiä, mutta silloin visuaalinen kulttuuri oli paljon todempaa; naiset olivat kauniita ja miehet olivat komeita, mutta kuvat olivat tosia, tai ainakin todempia kuin nykyään (vaikka kuvamanipulaatio ei sinänsä ole digiajan keksintö ja airbrushatuilla naisvartaloilla on myyty kampetta ainakin sadan vuoden ajan).
Vielä yksi juttu: porno (ja visuaaliset viestit). Suurin osa pornosta (ja uskokaa pois, olen nähnyt sitä aika paljon) on täysin todellisuudesta vieraantunutta. Internetin myötä liian helpoksi käynyt pornon kulutus tekee (nuorista) ihmisistä hulluja. Tiedän, koska olen itse kokenut saman. Tässä pari tietoiskua: ei, se ei ole liian pieni. Ei, ne eivät ole liian isot/pienet/oudot. Ei, miehen ei tarvitse pystyä tulemaan kerta kerran jälkeen. Ei, nainen ei välttämättä saa orgasmia yhdynnässä samaan aikaan miehen kanssa (vaikka niinkin voi tietysti tapahtua, mutta se ei ole edellytys sille että kumpikin voi nauttia). Ei, seksin ei tarvitse olla jotain tiettyä (siinä sen hienous juuri piilee! Päättäkää itse mikä on kivaa!) eikä (mahtavan) seksin harrastamiseen vaadita tietynnäköistä kroppaa tai tietynnäköisiä ulokkeita/reikiä. Seksistä kannattaa puhua, eri kumppanit diggaavat eri asioista (miten minusta tuntuu että puhun täysin ilmiselvistä asioista?) ja kaikki, toistan kaikki on sallittua jos kumpikin pitää siitä eikä juuri se mitä mietit nyt tee sinusta homoa tai perverssiä.
Okei: nyt olen kirjoittanut seksistä muistaakseni ensimmäisen kerran. Toivottavasti se oli yhtä hyvää sinulle kuin minulle?
Valehtelin aiemmin, vielä yksi juttu, lupaan lopettaa kohta. Kaiken tämän tämän mistä nyt puhutaan, takana piilee yksi suuri juttu: länsimainen viihdeteollisuus on antanut meille kaikenlaisia ideoita, jotka ovat meidän hyvinvoinnillemme vahingollisia ja me olemme nielleet sen kaiken ja tehneet näistä ideoista itsellemme periaatteita ja tavoiteltavia toimintamalleja. Esimerkki: romanttisen rakkauden käsitys; ihmisillä on mielikuva miten heidän (rakkaus)elämänsä pitäisi mennä, ja jos kaikki ei mene juuri niin, he ahdistuvat ja alkavat etsiä vikoja sieltä missä niitä ei välttämättä ole olemassakaan, koska heidän käsityksensä rakkaudesta on tosiasiassa valetta, joka on keksitty myymään elokuvia/kirjoja/suklaata/viinaksia/autoja/vittu kukkia.
Joten: tehkää omat arvonne, älkää nielkö kaikkea (vaikka jotkut pitävät siitäkin..), älkää olko kusetuksen uhreja vaan sanokaa ääneen jos huomaatte että toi ei nyt kyl ajattele omilla aivoillaan. Tämä valheellisen mainonnan ylivalta ei kaadu ikinä jos ihmiset eivät kyseenalaista sitä. Ja rakastakaa itseänne ja toisianne, olette hyviä juuri sellaisina kuin olette.
8 kommenttia | linkki kirjoitukseen
On jännittävää saada tietää että joku ajattelee sinua, ainakin sen verran että mainitsee asiasta, tulee tietyllä tavalla vastaan todella todella paljon, sillä kaikki se on niin odottamatonta, mitään ei ole sovittu, mitään ei tarvitsisi tapahtua, kukaan ei ole kenellekään mitään velkaa. Onko se jonkinlainen kädenojennus, ehkä? Hyväksynnän merkki? Vai "pelkkää" kohteliaisuutta? Mutta eikö kohteliaisuudellakin täydy olla pohja kunnioituksessa, eihän siinä muuten mitään järkeä olisi? Kunnioitus on tietysti itsessäänkin melko vaikeasti määriteltävä käsite... Kaivan kuoppaa itselleni, selkeästi. Tämänpäiväinen tajunnanvirta kulkee nopeasti..
En tiedä. Itse ajattelen todella paljon eräitä ihmisiä, ehkä liikaakin, enkä ole ikinä oikeastaan ajatellut miettiikö minua kukaan. Ahdistuneisuuteen taipuva mieli, joka miettii aivan liikaa kaikkea, mutta tätä ei (vielä, heh) koskaan. Mutta kuinka käsittämätöntä tämäkin on; en voi ikinä tietää miten he minusta ajattelevat! Esimerkki: on eräs tyttö (miltei tuntematon ihminen!), ja en pysty ajattelemaan hänestä lähes mitään muuta kuin hänen hiuksiaan. Tarkoitan: ne tulevat ensimmäisenä mieleen, ja minun pitää käytännössä tunkeutua sen kuvan läpi päästäkseni ajattelemaan hänestä jotain muuta.
Ei tällaista informaatiota saa. Ihmiset eivät puhu näistä; eivät sano Hei, ajattelin sinua eilen ja tulin jostain syystä todella hyvälle tuulelle sillä olet, en mä tiedä, kiva? Kiva. Mikä mahtava sana, sitä käytettiin vielä joskus teininä, mutta kuka puhuu kivasta enää? Lähimmäksi tämän pointin toteutusta pääsevät ehkä runoilijat, mutta heille se annetaankin anteeksi. Ei se ole rakkautta, mutta onpa ainakin ihmisten välillä kulkevaa lämpöä ja iloa tuottavaa informaatiota, pieniä asioita joita ei oikeastaan kukaan jaa, tai jos jakaa niin lauluissa ja runoissa, mutta niissäkin niitä pidetään usein Suurempien Tunteiden metaforana jolloin niiden perimmäinen olemus saattaa jäädä edelleen piiloon.
Gah. Eiköhän tässä ole tarpeeksi sekavuutta. Olen vain miettinyt kauneutta uusien ihmisten tapaamisen kautta täysin uudella tavalla, ehkä potien hieman syyllisyyttä siitä, mutta silti miettien että miksi sitä ei voi jakaa, miksi siitä on niin vaikea puhua, onko se todella niin subjektiivinen kokemus että sitä on mahdoton jakaa? Enkä tarkoita nyt pelkästään estetiikkaa, vaan tunnetasolla tapahtuvaa kauneuden kokemusta. Ehkä se on niin monen asian summa (plus kaikkihan tietävät että muistot ovat hyvin hyvin muuttuvaisia tilanteen mukaan) että sitä ei yksinkertaisesti voi pukea sanoiksi?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
;)
mustavalkovalokuva, 2005
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
