"--seisoin siinä ja katsoin alaspäin, kylpyhuoneen lattialle siis, kuinka siellä oli jotenkin jotain vaaleanpunaisia pisaroita, ja tietysti heti sen perään punaisia pisaroita, ja tajusin että jumalauta olen leikannut haavan kiveksiini ehostautuessani iltaa varten, ja nyt ainakin muutama sata niistä kuudestakymmenestämiljoonasta hiussuonesta, joiden oli tarkoitus pitää minut ja varsinkin naiseni onnellisena koko pitkän seksintäytteisen illan, on yhtäkkiä saanut luonnonvastaisen aukon, josta veri nyt tip-tip-tiputteli ulos. Sen tajuaminen vei aikansa, ja heti tajuamisen jälkeen tuli pienoinen shokkitila, jonka aikana mietin parasta mahdollista tapaa lopettaa tämä kasvavaa henkistä ahdistusta aiheuttava tilanne. Nostin kassejani vasemmalla kädellä ja koitin kurkistaa, mistä veri tulee, samalla kun se värjää vasemman käteni sormenpäitä, ja näinkin pienen pikkuriikkisen maksimissaan kahden millin pituisen punaisen viivan. Tässä vaiheessa oli jo kiire, elämäni tähän asti seksuaalisväritteisin ilta oli alkamassa, ja minä seisoin kylmällä laattalattialla ja nyyhkytin hiljaa ja tärisin suihkun jälkilämmön karatessa."
Kaiken tämän kuulen toisella korvalla. Puhuja on Ira, pääasiallisena kuuntelijana näyttää olevan hyvin kaunis pohjoismaalaisen näköinen nainen (joka osoittautuu myöhemmin italialaiseksi, beats me). En tiedä kuinka Ira tekee sen, kertoo tuollaista tarinaa naiselle, jota hän selkeästi yrittää iskeä? Voi tietysti olla mahdollista että nainen teki ensimmäisen siirron ja nyt Ira on vain tulessa eikä osaa lopettaa tarinaa (niin on käynyt meille kaikille), mutta huonosta tarinasta huolimatta nainen näyttää aidosti kiinnostuneelta.
Siirryn ikkunan ääreen. Siitä näkyy harmaa aamupäivä, missään ei ole lunta, kaikkialla on sumua ja vaikka ei ole satanut moneen päivään, joka paikka on märkänä. Kadulla kävelee muutama oktogenaari(kko), luultavasti heilläkään ei ole mitään tekemistä siellä, mutta kai on parempi käydä ulkona välillä jos sisälläkään ei ole mitään. Palaan takaisin paikalleni sohvalle Iran ja vaalean italiattaren viereen, mutta nousen saman tien ja kävelen keittiöön kaatamaan itselleni uuden drinkin. Asunnossa (johon päädyimme eilen myöhään) on enemmänkin ihmisiä, mutta keittiössä ei ole juuri sillä hetkellä ketään. Muistan että minun on pitänyt jo muutaman tunnin ajan muistaa juoda vettä. Juotuani ja uusi drinkki kädessäni siirryn takaisin olohuoneeseen, jossa nyt surisee vanha 15" televisio, jota Ira yrittää virittää polvillaan lattialla.
Elokuva alkaa. Se on joku ysäri-grungekomedia, tietysti vahvalla romanttisella 30-something–otteella, ei siis mitenkään huono valinta aamupäivän kulutukseksi. Istumme kolmestaan sohvalla, asunto on hiljentynyt selvästi pitkälle aamuun kestäneistä juhlista. Jo alkutekstien aikana Ira käärii muutaman jointin, ja vietämme tämän 1h57min kestävän yhteisen hetkemme poltellen pilveä ja tuijottaen pienestä televisiosta välkkyvää vhs-nostalgiaa. Iran nainen polttaa yllättävän ronskilla otteella noin siroksi naiseksi. Käymme vuorotellen wcssä ja täydentämässä juomiamme. Siinä kohdassa kun päähenkilö saa takaisin kadottamansa naisen, italiatar tuo keittiöstä eräänlaisia kylmiä islantilaisia karjalanpiirakoita ja juustoa. Puremme vuorotellen suuria suupaloja juustosta, huomaan että rommikola toimii järkyttävän hyvin juuri tämän hetken kanssa, ja kun viimeinen kohtaus on ohi me kaikki itkemme varmasti yhtä paljon yhteisen hetken päättymistä kuin elokuvan loppumista ihailtavan nousevaan nuottiin, tyyliin kaikki kyllä järjestyy vaikka olisitkin nuori ja toivottomasti rakastunut työtön amerikkalainen vuoden '94 Seattlessa. Samaistumme.
Leffan jälkeen istumme olohuoneessa. Italiatar puhuu LaserSteam-yrityksestään. Opimme, että se on lasersotaa alasti lämpimän höyryn keskellä. Laseraseet kuulemma muistuttavat seksileluja. Laadukasta viihdettä aikuisille. Hienoa. How nice. Olen olettanut, että Iran seuralainen omistaa asunnon tai on vuokralla siinä, mutta kun Ira alkaa tehdä lähtöä hän aktivoituu. Iran ollessa wcssä italiatar punaa huuliaan eteisen peilin edessä, ja kun hän on tehnyt sen, hän kääntyy minun puoleeni ja sanoo 'oli mukava tavata' ja halaa minua, ja painaa käteeni jonkinlaisen käyntikortin. Ira palaa wcstä ja he tekevät lähtöä, ja kun he ovat menneet, olen niin hämmästynyt että jään seisomaan yksin eteiseen. Sitten muistan että olen luultavasti viimeinen vieras täysin hiljaisessa (ja vieraassa) asunnossa. Kerään tavarani olohuoneesta, en tiedä miksi kävelen ylivarovaisesti sillä en usko kenenkään olevan lähellekään tajuissaan. Löydän kenkäni, astun käytävään ja suljen asunnon oven takanani.
(Unohdan koko jutun ja löydän kortin taskustani vasta seuraavalla viikolla.)
(Tai: Astun ovesta kadulle.
"-- joten sen takia se on vähän hankalaa, voi unohtaa että on se maski päässä, ja sitten ihmettelee puolitoista vuorokautta miksi ihmiset suhtautuvat oudosti. Love Parade 2010" Ira puhuu italialaiselle naiselle alaoven edessä kadulla. Iran pitkä takki on auki. On kylmä.
"Taksi?" kysyn.
"Jep."
"Hienoa."
"Näin on."
"Saatiin ainakin vuorokausirytmi käännettyä. En oikein tiedä mikä vuorokaudenaika aivojeni mukaan pitäisi olla, mutta jotenkin tuntuu––"
"On aika ottaa kone alas, aloittaa pehmeä laskukiito."
"Näin on."
"Eli pari olutta jossain?"
"Jos se taksi nyt ikinä--"
"Taksi on täällä" sanoo Iran seuralainen. Tumma MB kaartaa esiin kulman takaa.
"Taidan mennä kotiin" sanon Iralle.
Ajan taksilla kotiini sen jälkeen kun olemme tiputtaneet Iran ja italialaisen ilmeisesti naisen asunnolle (tai ehkä seuraaviin bileisiin, mietin). Nuokun auton kyydissä kun ajamme valkoisen sumun läpi.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen näköjään ollut aika hiljaa kirjaprojektistani (kaikesta muusta puhumattakaan?): edellinen posti siitä on viime tammikuulta. Homma etenee kuitenkin, tämän kesän aikana olen jo uskaltanut puhuakin siitä ihmisille, mikä oli varsinkin ensimmäisellä kerralla outoa ja kummallisen palkitsevaa. On jännä huomata miten ihmiset innostuvat ja tukevat näinkin hullua ideaa.
Elämäni on ollut outo sekoitus äärimmäistä hektisyyttä (muutama keikka viikossa, treenit, duunit, muut harrastukset ja ajankohtaiset tapahtumat) ja välillä onneksi myös rauhoittumista, pitkiä päivä- ja yöunia. Hajoitin jalkani Berliinissä ja se on oikeastaan parantunut vasta nyt. Olen myös kamppaillut muutaman enemmän tai vähemmän henkilökohtaisen asian kanssa, mutta sitä kai se elämä on?
Joka tapauksessa: tämä posti on tarkoitettu pyyhkimään pölyt täältä, ja ilmoittamaan että aion julkaista täällä muutaman pätkän lisää tästä ikuisuusprojekti-käsikirjoituksestani (jolla on jo nimikin, mutta siitä lisää myöhemmin) lähiaikoina, alkaen nyt.
Tästä pätkästä vielä, tämä on melko suoraa jatkoa tälle viime syystalvena päivänvalonsa nähneelle kohtaukselle. Tämä on kirjoitettu jo joskus viime keväänä(?), mutta olen vasta nyt päättänyt että se on Tarpeeksi Hyvä. Ainakin tänne? Vaikka kaikkeen tähän asti kirjoittamaani pitääkin selkeästi saada lisää luita lihojen ympärille. Mutta se on toisen kierroksen hommia, vai mitä? Joten, pidemmittä puheitta, tässä lisää ystävämme G.R.:n, Iran ja Malkin seikkailuja, tällä kertaa jonkun ihmeen kalatehtaan myymälässä:
"No tottakai sen henkivartijan piti testata sitä ensin, mut siinä vaiheessa se talon isäntä tajusi että eihän se voi jumalauta Robert De Nirolle tarjota muuta kuin parasta mitä talosta löytyy. Joten se keskeyttää sen jutun, pahoittelee ja käy toisessa huoneessa ja tulee takas sen A-luokan pilven kanssa, total primo shit, mutta tietysti sen henkivartijan pitää nyt testata sitä uutta polttoa myös." Malki oli vauhdissa. Ajoimme edelleen. Aamupäivä ei ollut vielä pitkällä.
"Ne edellisetkin savut oli aika tujut, mut henkivartija hoitaa tietenkin homman kotiin. Sit ne venailee jonkun aikaa, De Niro katsoo kysyvästi henkivartijaan, tiedättehän kun sillä on ne kulmakarvat korkealla, henkivartija yskii vähän ja nyökkää. Uusi pesä on täytetty valmiiksi. Robert De Niro ottaa akryylibongin ja halvan muovisytkärin käteensä, ja polttaa kunnon hitit." Oli hiljaista, en arvannut puhua, jos Malkin stoori ei ollutkaan vielä lopussa.
"En tiedä teistä, mutta minun on pakko saada kohta jotain syötävää", sanoin ja tyhjensin kolmannen olueni. "Ira, onko täällä päin jotain, mitä tahansa?"
Ira oli hetken hiljaa. "Vartin päästä pitäisi olla joku kalatehtaan myymälä tai vastaava, jos muistan oikein. Käydään siinä, ja lähdetään sitten esimerkiksi minun luokseni? Haluaisin päästä tästä autosta eroon. Malkin tarina niin sanotusti herätti tiikerin."
"Sopii minulle", sanoin. Sumu oli hälvennyt ja aurinko valaisi kirkkaan syksyisen maiseman. Jo ennen tänne tulemistani pidin prosessoiduista kalatuotteista. Täällä niitä riittää, ystäväni eivät välitä vittujakaan. Islantilaiset ovat yllättävän kylmää sakkia.
Malki ja Ira olivat pinnalta samanlaisia, maailman välinpitämättömimpiä ihmisiä, mutta olin ystävystynyt heidän kanssaan silti. Tai ei ehkä Malki, hän oli (yleensä, ei tietenkään tällaisena päivänä) niin hermostunut että ei osannut olla välinpitämätön. Äkkiä tunsin oloni raukeaksi, päätin ajelehtia vielä hetken omissa ajatuksissani.
Mietin pyörremyrskyjä, Yhdysvaltojen Kalliovuorten ja Appalakkien välisen alueen tornadoja, jotka mutkittelevat kaupunkien läpi. Sen raja on terävä: tornado pujottelee ja vie talosta yhden huoneen, jättää muut koskematta. Mikä se on jos ei taivaalta tuleva tuho, kuinka hirvittävän satunnaista on elämä ja kuolema. Olen katsonut liikaa televisiota. Yhdysvalloissa on taas tornadosesonki. Onhan sitä täälläkin pelättävää: jäätikkö pakenee, kuka tietää mitä sen alta paljastuu. Kiertää huhu, että Jimmy Hoffan muumioitunut ruumis tulee esiin jäätikön alta vuonna 2013. Ihmiset lyövät vetoa. (Se on yksi talouden sarvi, joka kasvaa.) En tiedä kuka on voitolla. Ehkä se on vain hyväksi, tiedättekö? Jotain tekemistä, vaikka Jäätikön reuna onkin virallisesti (siitä oli radiossakin) luokiteltu Kaiken Jäljellä Olevan takana olevaksi (tapa sanoa että suurin osa tästä seudusta on Jumalan selän takana), eikä siellä ole mitään. Ruumiita voi tietenkin löytyä, kuten kaikkea muutakin lahoavaa.
Ira käänsi auton kuluneen keltaisen rakennuksen pihaan. Tien vieressä oli korkean ruosteisen palkin päässä valomainos, punainen kala, pihalla oli muutama bensapumppu. Paikka näytti hylätyltä. Malki nousi yllättävän ketterästi istumaan takapenkillä.
"Gerille safkaa vai? Kai sitä itsekin voisi jotain", hän sanoi. Nousimme ulos autosta ja kävelimme kosteassa ja kirkkaassa valossa sisään myymälään.
"Päivää taloon itse kullekin säädylle!" Ira kajautti jo ennen kuin hän pääsi kynnyksen yli. Paikka näytti edelleen hylätyltä. Kurkistelimme ympärillemme, parikymmentä perinteistä huoltoaseman pöytää, koko salin levyinen tiski, jonka takaa alkoi rintama kunnioitettavan kokoisia harmaita koneita kuin neljä metriä korkeita peltilaatikoita. Luultavasti maailman suurimpia kotitalouskoneita. Oli hiljaista. Ilmassa oli selkeä kalaruoan tuoksu. Kävelimme tiskille.
"'Katkarapuaioli on loppu. Pahoittelemme.'" Malki luki ääneen tiskillä olevan kyltin.
"Okei", Ira sanoi. "Nyt olisi parempi tulla sitä palvelua, muuten aioli on heidän pienin murheensa." Hän löi kämmenensä tiskiin, äkkinäinen ääni kaikui kumeasti koneiden peltipinnasta.
"Onko täällä ketään?" hän huusi.
Kaukaa kuuluu kuinka metallinen ovi sulkeutui. Joku yski ja käveli meitä kohti. "Kuulkaas, minähän sanoin jo puhelimessa että oh––" pienen harmaan miehen lause katkesi kun hän tuli esiin metallikuutioiden kapeasta välistä ja näki meidät.
"No siinähän kesti. Miten olisi vahvat oluet kaikille?" Ira kääntyi katsomaan meitä ja nosti aurinkolasinsa otsalleen.
"Ja minulle muutama tuollainen paneroitu kampelaleike, kaksi riittää", sanoin nyökäten myyjälle, joka nyt hankasi silmälasejaan (joissa oli olematon harmaa metallikehys) valopunaraitaiseen essuunsa.
"Kastiketta?"
"Minkälaista teillä on?"
"Noo, valkosipulista, tillistä, katkarapukastiketta, vuohenjuustoa, cheddar, pippuri, tumma olut, brandy, vodka... Brennivín", pieni mies luetteli. Minä katsoin kuinka Ira tutki kädet takkinsa taskussa vitriinin tuotteita, kasvot melkein kiinni lasissa, suuri ruho taittuneena keskeltä suoraan kulmaan. Malki käveli jo kohti salin kauimmaista nurkkapöytää. Ira katsoi ylös vitriinistä. "Älä ota valkosipulia", hän sanoi.
"Okei, no, cheddar sitten."
"Minä maksan ne oluet", Ira työntyi tiskille viereeni ja ojensi kalakauppiaalle tukun ryppyisiä pikkuseteleitä. Hän sai tuopit ja kantoi ne kaikki kerralla pöytään Malkin luo. Minä maksoin ruokani ja kävelin hänen peräänsä. Kun pääsin kulmapöytään Ira istui pöydässä leveä selkä minuun ja tiskiin päin, hän oli jo puolessa välissä tuoppiaan. Malki katseli ulos ikkunasta unisen näköisenä. Istuin alas hänen viereensä, nostin oman tuoppini (meille kurjille, ajattelin) ja kaadoin kurkkuuni kullanruskeaa kylmää nestettä.
"Tiesittekö että brittiläisillä merimiehillä on eri syy kippistää joka päivälle?" Malki sanoi. "Ja että torstaisin he kilistävät mahdollisimman veriselle sodalle tai sairaudelle?"
"No siinähän olisi meillekin sopiva?" Ira vastasi.
"Eikö tässä tilanteessa ole jo tarpeeksi kurjuutta" minä sanoin.
"Kurjuudesta puheenollen, Geri, pihvisi saapuvat."
"Kyllä Malki on oikeassa. Aikamatka lapsuuden nöyryytyksistä, no, aikuisiän nöyryytyksiin. Kuinka miehistä: kolme cowboyta leirinuotion ääressä, vuodattamassa sydänvertaan autiomaan hiekkaan" Ira sanoi.
"Voidaanko puhua jostain muusta. Tai parempi vielä: voidaanko olla hiljaa sen aikaa että saan nämä rasvat ja hivenaineet kupuni alle" sanoin.
Hetken aikaa kuulin vain tiskin takaa kuuluvaa etäistä koneiden jyminää. Ehkä tiskikoneen ääntä. Ilmanvaihdon tasaisen maton.
Malki joi pitkään ja sanoi "Yksi idiootti sylki kasvoilleni seiskaluokalla."
"Mio Poikani Mio, anna tulla vaan kaikki pintaan!" Ira innostui. "On tärkeää käsitellä kaikki vanhatkin asiat uudelleen aina silloin tällöin."
"Sinä olet niin täynnä paskaa, Ira, tiedätkö?" sanoin. "Mitä se Malkia auttaa jos sinä psyykkaat esille kaikki hänen ikävät kokemuksensa, tänään, mitä luulet? Tehkää tämä joskus toiste kun olette kahdestaan, sopiiko?"
"Meidän pitää saada sinutkin parempaan kuntoon, which means että lähdetään vittuun täältä. En ala koko päivää kuuntelemaan tuollaista pahanilmanlintua, se on varma" Ira sanoi, joi tuoppinsa, pyyhki partansa takkinsa hihaan ja nousi pöydästä.
En tiennyt miten Ira teki sen, mutta aina keskustellessani hänen kanssaan hän sai käännettyä asian niin, että sinä olit se valittaja ja että hän oli avaramielinen ja jalo, näki asian jotenkin ehjemmin kuin sinä. Ominaisuus jota sekä vihasin että ihailin. Malki oli jo matkalla ovelle Iran perässä. Tungin viimeisen palan juustokampelaa suuhuni, pyyhin käteni nopeasti ympäri pöytää levittelemiini servetteihin ja hölkkäsin heidän peräänsä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Otsikosta on helppo päätellä; talviloma on täällä taas, tämä hidas ja hiljainen viikko joka asettui kohtuullisen luonnollisesti muiden juhlapyhien (jotka olivat itsekin tällä kerralla täynnä kiireettömyyttä ja melkein narkoottista pysähtyneisyyden tunnetta) jälkeen. Vietän sitä kotioloissa, keskittyen lukemiseen ja nukkumiseen. Polaroid-kamera on saanut sisäänsä uutta filmiä, ja nyt se ja kaksi innokasta kuvaajaa odottaa auringonsäteitä valaisemaan mitä tahansa haluammekaan kuvata. Nämä harmaat päivät eivät siirry filmille kovin hyvin. Kaikki on väritöntä, kaikessa on liian vähän kontrastia, fokus on jossain muualla kuin kuvattavissa kohteissa.
Viime tammikuussa mietin saavani jotain kansiin vielä samana vuonna, mutta niin vain olemme nyt vuodessa 2012 enkä ole vielä tyrkyttänyt valmista tuotetta teille. Eli kysymykseenne "Mitä kirjalle kuuluu?" vastaan ympäripyöreästi "ihan hyvää", edistyminen on hidasta mutta varmaa, en ole laskenut sanamääriä enkä sivuja. Kyllä se joskus valmistuu. Minulla on vahva visio siitä mitä haluaisin sen olevan. Nimikin on olemassa, henkilöhahmot eläviä, Dropbox-kansion sisältö päivittyy enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ja vaikka kokonaisuus on vielä täysin levällään, on se silti elävä ja hengittävä. Pahin pelkoni on tällä hetkellä se, että yritän liikaa ja kirjoitan koko jutun jotenkin umpikujaan, vedän linjat liian tiukalle ja tukehdutan siitä kaiken vähänkin elämän. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin hyvinkin optimistinen. Valmis (ja toivottavasti hyvä!) siitä tulee, mutta milloin, sitä en osaa sanoa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Random-ajatuksia kirjan settingistä: kaiken taustalla ja ympärillä on sellainen valkoinen, kirkas ajaton fiilis, irroittautuminen arjesta, sumua, pitkiä täysin kiireettömiä aamupäiviä jotka päättyvät vasta hämärän tullessa. Uusia ihmisiä, pienen piirin jakamia kokemuksia, yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päihtyneitä keskusteluja ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Me vs ne. Ei vastuuta.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
J: Do you ever write a book happy? Can you write a book if you’re happy?
B: Ok, I am happy when I’m writing the book, but that’s not an all day thing, that’s two hours sometimes, three hours, where you’re transported by the work and you’re into it, and the weight of the world is gone – your sorrows, your pains, they kinda disappear because you’re concentrating on the work. I suppose it’s how work is for a lot of people, you just work, you just lose yourself in your work, and kinda everything goes away. But definitely, the novels come from a place of pain and stress, they don’t come from a place of joy and happiness.
Minulla on tämä sama, mutta pienemmässä mittakaavassa. Kirjoittaessa ehkä puoli tuntia kerrallaan, pisimmillään tunti? Ja tunnistan itseni myös tuosta viimeisestä lauseesta: tarve kirjoittaa ei tule valitettavasti mistään rauhallisesta paikasta. Mutta joo, kirjoittaminen auttaa, hetkittäin. Lue koko haastattelu Sabotage Timesin sivuilta.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
En tiedä miten, enkä edes sitä onko tämä totta, mutta ystäväni kertoi (ja osoitti empiirisesti) minulle viikonloppuna sen, että vanhan tai väljähtyneen viskin saa "elvytettyä" tipalla vettä. Aika jännää? En ole viskin ystävä, mutta silti on jotain runollista siinä, kuinka liian kauan aukaistuna ollut neste virvoitetaan ja palautetaan voimiinsa tipalla toista nestettä, ja vielä yhdellä niin yleisellä kuin tavallinen vesi. Vai mitä?
Nyt kun pääsimme asiaan, vinkki: Montalto Syrah –punaviini, italialaista luomutuotantoa, litran muovipullo 7,98€.
Ja tässä taas pätkä G.R.:n, Iran ja Malkin seikkailuista:
Ira ajaa autoa, minä istun taas etupenkillä.
“Oletko sinä sitten koskaan, tiedätkö, seurustellut pitempään?” kysyn Iralta vain jotain sanoakseni.
“Yksiavioisuus ei ole Iraa varten”, kuuluu takapenkiltä.
“Ole hiljaa Malki. Puhut naurettavia”, Ira ärähtää. “Yksiavioisuus ei ole minua varten. Olen liian villi. Call of the wild – Erämaan kutsu.”
“Ira, olen tuntenut sinut nyt, mitä, pari vuotta, etkä ole sinä aikana saanut naista kovinkaan montaa kertaa”, vastaan.
“Miksi kuvittelet että kertoisin sinulle jokaisesta kerrasta?”
“En minä, mutta Malki kyllä kertoisi.”
“Se on totta, Ira”, Malki sanoo takapenkiltä.
“Se johtuu vain siitä, että nykyään olen keskittynyt omaan henkiseen kehitykseeni, unohtanut naiset kokonaan.”
“Ah. Sitäkö se viime viikonloppuinen oli? ‘Naisten kokonaan unohtamista’?”
“Viime viikonloppuna henkinen tasapainoni, zen-tilani jos haluatte kutsua sitä siksi, oli hetkellisesti epätasapainossa. Mutta se kaikki johtui vain siitä uudesta kirjasta.”
“Mistä kirjasta?” Malki työntää päänsä istuimien välistä.
“‘Kuinka epätasapainotat zen-tilasi’.”
“Kätevää”, myönnän. “Kerrankin self-help–kirja joka tekee mitä lupaa.” Lasken aurinkolipan varjostamaan silmiäni, sumu on hälvennyt, saavumme kaupunkiin.
“Eikö.”
“Miksi sinä luet niin paljon?” Malki kysyy.
“‘Miksi sinä bla-bla-bla-bluh’” Ira matkii. “Ystäväni Malki, me olemme kuin kaksi erilaista puuta. Minä, tuhatvuotias punapuujättiläinen; sinä, viime vuonna kainalokorkeuden saavuttanut pajupusikko. En tiedä, olen lukenut aina, jotenkin se tuntuu tärkeältä.”
“Mutta kaikenlaista paskaa, kuten nyt se zen-kirja?”
“On tärkeää lukea kaikenlaista. Enhän halua sentään mitään snobin leimaa.”
“Siitä ei ole onneksi pelkoa, herra tuhatvuotinen punapuu”, keskeytän heidän kinastelunsa. Läpsäytän aurinkolipan takaisin ylös. Käännymme pääkadulle. Minä asun kahdeksisen kilometriä kaupungin ulkopuolella, mutta Ira ja Malki asuvat ihan keskustassa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kyllä, tämä on siitä tulevasta kirjasta (kirjoitettu Department Of Eaglesin In Ear Park –levyn soidessa taustalla). Mietin kauan mitä teen näillä kolmella hahmolla. Sitten tajusin usuttaa heidät toistensa kimppuun. Näemme myöhemmin miten siinä käy, mutta tässä kuitenkin jotain.
Näin Iran auton jo kaukaa, se tuli näkyviin valkoisesta sumusta. Oli ollut kylmä yö, tienreunan keltainen heinä oli kuuran peitossa, kaikkialla oli valkoista. Hieroin märkää päätäni, minulla oli ontto ja krapulainen olo ja mietin että se pahenisi jos en saisi kohta ruokaa.
Avasin matkustajan oven ja istuin Iran kuluneeseen autoon. Hänellä oli päällään tumma villakangastakki, jonka kaulukset olivat pystyssä, joten hänen kasvoistaan ei näkynyt juuri mitään.
"Näytät naurettavalta. Miten näet mitään noiden lasien kanssa?" sanoin.
"Valkoinen sumu saa silmäni vuotamaan, onhan tästä ollut puhetta."
"Miten vain, mennään nyt."
Ira ajoi jonkin aikaa täysin liikkumatta. Höyry kohosi meidän kummankin kasvoilta; vaikka Ira oli ajanut kohta 15 kilometriä, oli autossa silti kylmä. Muita autoja ei ollut tullut vastaan koko matkalla. Ulkona oli välillä harmaata, sitten täysin valkoista kun liikuimme sumun läpi.
"Kerran kun saa kasteltua hammasharjan täydellisen kosteaksi, se tuntuu todella hienolta. Zen–hetkeni tänään aamulla", Ira rikkoi valkoisen hiljaisuuden.
"Voi jumalauta Ira, tuleeko tästä taas sellainen matka?"
"Miten niin?"
"Ei mitään henkilökohtaista, Ira, mutta voidaanko vaan olla hiljaa ja mennä toimistolle."
"Haista sinä sintti paska. Vittu, minä sanoinkin Malkille että Geri on varmasti täysin krapulassa. Tiedätkö, sinun ei kannattaisi juoda niin paljoa."
"Mitä vittua! Sinähän se saatana höystit koko illan että nyt juodaan, jouduin juomaan sitä helvetin makuvissyä jossain välissä kun olin niin helvetin kännissä", räjähdin hänelle. Ira ei liikkunut, emme olleet vielä suoran päässä.
"Onko se ajattelutaidottomuuttaan kirosanoilla peittävä heterokumppanimme G.R.?" kuului tukahtuneesti takapenkiltä. Harmaa filtti nousi ja sen mukana Malkin vaaleanharmaa pää. "On se! Gretzky itse!" hän intoili. Käännyin katsomaan takapenkille.
"Jumalauta, Malki, miten sinä olet vieläkin tuossa kunnossa?"
"Älä välitä Gee, meillä on vapaapäivä!"
Katsoin Malkia hetken. Sitten katsoin Iraa.
"Ei vittu. Te olette kumpikin humalassa. Ira, oletko sinä juonut?"
Ira ei kääntänyt katsettaan tiestään. Hetken kuluttua hän alkoi nauraa syvää nauruaan, hänen hiuksensa ja naurettavat aurinkolasinsa hytkyivät, ja Malki repesi täysin.
"Nyt Gee pidetään se virkistyspäivä!" Malki melkein kirkui.
"Se on okei, mies, en ole juonut kuin puolitoista lonkeroa, ja sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin", Ira sanoi kun hän sai taas hillittyä itsensä. Käännyin takaisin eteenpäin, nykäisin turvavyötäni vähän kireämmälle ja hengitin syvään muutaman kerran. Ulkomaailman valkoisuus tosiaan kävi vähän silmiin, Ira ei puhunut paskaa. Malki makasi kyljellään sikiöasennossa, näin hänen huovan peittämät jalkansa sivupeilistä. Okei, mennään sitten, ajattelin. Katsotaan mitä torstaipäivästä saa irti, näillä eväillä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
mahtava Tom Gauld
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
