Olin 14-vuotias varhaisteini, murehdin tyttöjen perään (joku asia sentään on pysyvää, vai mitä?), viihdyin hyvin yksin. Pidin liian suuria t-paitoja ja luultavasti edelleen NHL-lippiksiä (San Jose Sharks, Florida Panthers). Viimeisenä iltana sain luvan mennä yksin käymään lähiö-loma-asuntomme lähikahvilassa. Vaikka Alicantessa oli ollutkin kivaa, olin silti jotenkin pettynyt ja hieman surullinen - odottanut liikaa koko juttua, rakennellut pilvilinnoja, kuvitellut olemattomia, kuten tapanani oli. Reissu oli ollut hyvin rauhallinen, en muista siitä enää paljoakaan, mutta kahvilan muistan, ja koko kesäillan pimeyden ja rauhallisuuden. Kahvilassa ei ollut kuin kaksi minua luultavasti ainakin pari vuotta vanhempaa tyttöä, toinen heistä tiskin takana töissä. Juttelin heidän kanssaan englanniksi, istuin baaritiskin ääressä, join heidän suosittelemansa drinkin viimeisen illan kunniaksi ja kävelin puolentoista kilometrin matkan takaisin asunnollemme.
Siitä ei ole oikeastaan sen enempää kerrottavaa, vain tämä pätkä. Mutta, kuten aiemminkin on tainnut olla puhetta, musiikilla on outo ja ainutlaatuinen tapa palauttaa mieleen tilanteita, tapahtumia, matkoja, aikoja.
Oasiksen kuunteleminen tuntuu nykyään melko lailla samalta kuin monen teiniajan suosikkibändin kuunteleminen, osa musiikista on selkeästi säilyttänyt arvonsa, mutta aina on ainakin muutama biisi jotka nykyään tuntuvat häiritsevän naiiveilta ja yksinkertaisilta. Mutta toisaalta on niiltä ajoilta säilynyt todellistakin rakkautta, joka ei riipu siitä onko biisi nykyisen minäni valossa naurettava vai ei (yleensä on), mutta niistä kerron joku toinen kerta.
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Oravanpyöräni liikkeen katkaisee tänään ajatus siitä, kuinka hienoa ja tärkeää odottaminen on, tai oikeammin kuinka tärkeää mielenterveydelle ja omalle hyvinvoinnille on se, että on jotain mitä odottaa. Juuri nyt odotan innolla huomisia firman kesäkauden avajaisia, parveketaimien istuttamista suureen yhteiseen ruukkuun, viikonloppua, vajaan kuukauden päästä alkavaa reilun kuukauden mittaista kesälomaa. Elämäni ensimmäistä kirjoituskilpailua. Nethackin pelaamista (johon koukutan raskaasti joka toinen vuosi), palkkapäivää, sitä päivää jolloin uudistan tämän blogin täysin, nukkumaanmenoaikaa, ensisuudelmaa, vuorokausirytmin ympärikääntämistä (väistämätön osa kesälomaa!), jatkoja, henkistä kasvua.
Kaikki tämä sai alkunsa Lucy Knisleyn uudesta sarjakuvasta joka kertoo elämänmuutosten vääjäämättömyydestä ja pelottavuudesta. Olen koukuttanut aivan täysin hänen juttuihinsa (sekä ihan vähän ihastunut). Tsekatkaa myös Livejournalinsa. Vuosi sitten en olisi uskonut olevani nyt tässä tilanteessa; kaksi vuotta sitten vielä vähemmän. Mutta ymmärtääkseni elämän samanlaisuus ja tasapaksuus on illuusio, muistan lukeneeni jostain (kaivan linkin jos löydän) että erääseen tutkimukseen 60+ vuotta osallistuneet ihmiset eivät enää seniorina tunnistaneet itseään nuorena, tai ajattelivat konkreettisesti olevansa eri ihmisiä kuin silloin. Selitinkö tämän tarpeeksi vaikeasti? Ihmisen solut uusiutuvat noin seitsemän viiva kymmenen vuoden välein. Aina uudella kierroksella uudistunut materiaali ei ole täydellinen kopio vanhasta; juuri siksi ikäännymme. Syklejä keksii tietysti varsinkin tämän ikäisenä helposti muutenkin: ensin ollaan koulussa, sitten opiskelemassa, sitten opiskelemassa lisää, sitten työelämässä (jossa monikaan ei pysy samassa paikassa läheskään kahdeksaa vuotta).
Mutta, niin. Odotuksesta. Mitä sinä odotat?
4 kommenttia | linkki kirjoitukseen
;)
Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.
Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.
Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: "Saanko kysyä sinulta jotain?" Minä sanoin: "Saat", luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. "Tykkäätkö sinä minusta?", hän kysyi. Sanoin: "En."
Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.
Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.
Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.
Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-"Mikä ajaja ei osaa ajaa?" -"Ruuvimeisseli!")
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.
Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.
Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen "ALKO"-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.
Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.
Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.
Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.
Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.
Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.
Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.
Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.
Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.
Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.
Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.
Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.
Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.
Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.
Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.
Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.
5 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Tämä domain on rekisteröity 27.9.2006. Jotenkin tuntuu että siitä on kauemmin kuin neljä ja puoli vuotta. Erilaisia virityksiä oli toki sitä ennenkin, ihan tuolta vuodesta 1998 saakka, mutta omaa domainia ei aiemmin, lähinnä muka rahanpuutteen takia vaikka tämähän on halpaa kuin saippua. Ehkä se ei ollut silloin, en muista. Oma nurkka internetiä. Pieni pala. Henkilökohtainen pala, vaikka niin helposti kaikkien löydettävissä.
Täynnä kaikkea vuosia vanhaa, mutta onneksi jotain uudempaakin, koska kaikki muuttuu, yhtäkkiä onkin mennyt aikaa ja vanhat jutut, vaikkakin niitä vielä itse rakastaakin, vaikuttavat juuri niiltä. Vanhoilta jutuilta. Jotain olisin tehnyt eri lailla, mietin nykyään kun niitä selailen. Joistain paistaa läpi niin suuri, no, sanotaanko nyt vaikka että teennäisyys, tai yritys olla jotain muuta vaikka rahkeet eivät mitenkään vielä riitä. Dokumentteina toki toimivat, mutta onko oman romukopan esittely mitenkään järkevää, jos mietitään sitä minkälaisen kuvan ihmiset saavat? Kysymyksiä, kysymyksiä taas vain. Vanha kama mitä serveri on pullollaan onkin siellä enemmän omaksi ilokseni. Eipä niitä tule esiteltyä. Kunhan ovat, vanhat, siellä. Rauhassa.
Nämä asiat siis tulivat mieleeni kun päivitin domainin etusivun tekstiä kuvaavammaksi, ajankohtaisemmaksi, todemmaksi(?). Poistin personointia, titteleitä, kuvailevia sanoja. Mitäpä sitä kuvailemaan, kaikki on tässä, joka linkki on tässä, tervetuloa. Blogikin alkoi aikoinaan jonkinlaisella ajatuksella siitä, että voisin jakaa ajatuksiani internetistä ja peilata sitä jotenkin työhön, jota teen. Sekin on jäänyt, mikä on toisaalta hyvä. Miksi minun pitäisi itseäni täällä mainostaa, kun en ole enää 15 kuukauteen etsinyt töitäkään? Ei miksikään, sanotte, ja oikeassa olette. Työhön liittyvät jutut ovat saaneet väistyä henkilökohtaisen pohdinnan ja lyhyiden fiktiotekstien tieltä.
Se tuntuu hyvältä. Kirjoittaminen, oli se sitten faktaa tai fiktiota, tai kuten eräs hyvä ystäväni sanoi, "siitä proosasta saa paljon paremman kuvan siitä minkälainen sä olet ihmisenä". Itseäni en ole täällä mitenkään erityisesti esiin tuomassa hän bloggaa, mutta väistämättähän niin käy, ymmärrätte tietysti sen, luettehan blogia. Moni kirjoittaa anonyyminä, toiset eivät, olen monta kertaa miettinyt miksi? Anonyyminä on väitetysti helpompaa, mutta en pidä itseäni niin tärkeänä että nimeni ketään kiinnostaisi, onpahan vain nimi muiden joukossa. Kyllä tutut tietäisivät että bloggaisin vaikka tekisinkin sitä anonyyminä. Ja tällä tavalla ei tarvitse ainakaan pelätä että joku saa selville, käräyttää, tai jotain muuta käsittämätöntä. Saa selville mitä? Että tykkään lukea ja kirjoittaa? Vittu, kunnon skandaali. Nimeäni googlaamalla löytyy kyllä kuvani ja paljon muutakin mutta mitä sitten? Mitä kukaan tuntematon tekee sillä tiedolla että blogia kirjoittaa tummahiuksinen normaalivartaloinen joka on töissä siellä ja siellä, koska nämä ovat asioita jotka tuttuni tietävät, eikä heistä kukaan ole vielä henkeäni uhannut (vakavastiotettavasti). Tämä blogi on (päätetysti) täysin erillään päivätöistäni, varsinkin nykyään, henkilökohtainen harrastukseni, monin verroin montaa asiaa tärkeämpi. Oma.
Netissä minua on aina (jo ennen www:tä) kiehtonut sen monipuolisuus. Mahdollisuudet. Visuaalisuuden ja sisällön synteesi. Siksi kai maryque.com onkin täynnä montaa monituista mediaa, ja blogikin. 2000-luvun alkupuolella pyrin olemaan kuvantekijä, ja sitä olinkin, ja olen tavallani edelleen mutta en enää niin paljoa. Tarkoitukseni olisi nyt keskittyä ensimmäisenä ajattelemiseen, toisena kirjoittamiseen ja kolmantena visuaalisuuteen. Vähemmän pelkkiä linkkiposteja, vähemmän upotettuja youtube-musavideoita. Enemmän tekstiä. Enemmän fiktiota. Siis väistämättä enemmän myös totta.
Nyt kun oikoluen tätä uudelleen, tulee mieleeni että vaikutanko siltä että puolustelen, pyytelen anteeksi, selittelen? Miksi? Siksi että kerron suoraan mitä mietin, miltä tuntuu, miksi teen tätä? Kenelle sitä pitäisi perustella, aikuisen ihmisen? Ehkä jostain teini-iästä on vielä jäänyt joku alemmuuskompleksi joka välillä nostaa päätään. Tiedä häntä. Nyt aion laittaa läppärin kannen kiinni, ottaa laukkuni ja takkini, poistua rakennuksesta ja laittaa matkalla hälytykset päälle. Pumpata pyörään ilmaa, ajaa sen kotiin. Tarina jatkuu, eteenpäin.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
vanha vanha kirjoitus, osittain todella kömpelö mutta silti jotenkin rakas, hieman muokattu tätä uudelleenjulkaisua varten; uutta materiaalia tulee lähipäivinä, muiden kiireiden takia on jäänyt tietokoneella istuminen vapaa-ajalla vähemmälle viime päivinä; mutta tässä pätkässä käsitellään osittain samoja teemoja kuin edellisessä postissa
Joka kevät hän kysyi pieniltä asiakkailtaan joko nämä olivat käyneet tivolissa, vai olivatko nämä vasta menossa käymään tivolissa. Pitivätkö nämä tivolista. Joka kevät tuli tivoli kaupunkiin, aina samalle pölyiselle kentälle, aina saman kesällä aution ja yksinäisen näköisen koulun viereen. Koulu näytti aina kesällä siltä, että se ei jotenkin kuuluisi maisemaan, että se olisi jotenkin unohdettu, jonkin entisen ajan jäänteitä.
Pölyinen kenttä vietti suurimman osan ajastaan odottaen. Aina silloin tällöin, kerran päivässä, joku käveli sen poikki, mutta yleensä vain ohimennen, matkalla johonkin muualle. Kuinka voimme ymmärtää pölyisen kentän merkityksen, jos emme puhu siitä kuin tutusta ihmisestä, jota näemme harvoin ja ohimennen? Voiko kenttä olla elävä muualla kuin huonoissa nostalgisissa kirjoissa ja tarinoissa? Mutta kenttä on vaikuttava, se on vaikuttanut monen ihmisen ajatuksiin, todisteena tästä on se, kuinka kerron kentästä nyt. Ja missään, ei missään ole niin uskomattoman hiljaista kun tyhjällä kentällä keskellä kesää. Hiljaisuus ulottuu kentälle johtavan tien puolesta välistä siihen kentän päähän, missä olivat kuluneet patjat ja vuosien väärinkäytöstä taipuneet alumiiniset korkeushyppytelineet. Siellä oli myös pituushyppypaikka, vähän sivummalla, ylipitkien hoitamattomien (kuka niitä olisi ikinä hoitanut?) heinätuppojen keskellä. Ei sellainen pituushyppypaikka kuin telkkarissa, vaan enemmänkin ei-selvärajainen pitkän suorakaiteen muotoinen kohta, jossa tummanharmaa pistelevä sora muuttuu epätasaiseksi vaaleaksi hiekaksi, joka sekoittuu ehkä kerran kahdesti kolmesti kesässä, kun pikkupojat kävelevät sen poikki, tai ajavat pyörillään, tullessaan vanhasta tottumuksesta katsomaan tapahtuuko kentällä mitään, onko mikään muuttunut, vaikka koskaan mikään ei ole muuttunut ja kentällä ei ole ketään.
Poika oli hiljaisen kesäpäivän yksinäinen vaeltaja; hän oli kävellyt kentälle vanhasta tottumuksesta, kuin jonkinlaisessa transsissa, ja kuka voi väittää että sellaisena kesäpäivänä ei kulkenut kuin unessa, vaikka ei se ollut niin mielenkiintoista kuin voisi odottaa tuollaiselta sanonnalta, poika oli vain tylsistynyt kotipihaansa ja lähtenyt kävelemään tuttua reittiä kylälle päin. Hän oli kävellyt kotipihaltaan postilaatikoille, siristellyt silmiään ja katsonut pölyistä vaaleaa pysäkkitietä kumpaankin suuntaan, näkemättä ketään, tai mitään muuta kuin auringon valoa, ilmaa ja maata, vihreää sinistä vaaleanruskeaa, miltei valkoista. Hän oli astunut pois tieltä, ensin matalaan ojaan jossa kasvoi leveää ja pitkää syvänvihreätä heinää, ja ojan toiselta puolelta niitylle, tai oikeammin niityn ja pellon rajakohtaan; vasemmalla niitty, monta vuotta vanhaa vaaleata heinää, seassa uuttakin vihreää, takkuista ja pitkää, sen niityn yli ei yleensä kävelty mitä nyt talvella hiihdettiin, oikealla pelto joka kynnettiin ja lannoitettiin ja joka kasvoi, poika oli maistanut vehnää suoraan tähkästä, se oli vaaleata ja makeaa, mutta äkkiä ohi.
Pellon reunaa pitkin kulki perinteinen polku, joka oli keväällä ja syksyllä välillä niin märkä että multa meni täysin velliksi ja jos silloin kaatui pyörällä ajaessaan kapeaa uraa pitkin menivät farkut likaisiksi ja muut nauroivat jos ei ajanut yksin; jos ajoi yksin alkoi vain yksityisesti harmittamaan, kuin olisi pettänyt jonkun luottamuksen, samanlainen yksinäinen häpeä. Talvellakin polun kohdalla kulkivat yleensä ainakin jalanjäljet, polku tamppautui jos tamppautui jos sitä käytettiin tarpeeksi, mutta jos kulki luistimet jalassa sai varoa etteivät suojat jääneet lumen sisään, jos niin kävi ei niitä löytänyt kun vasta keväällä kun lumi suli, ja suojien metalliset jouset olivat venyneet niin ettei niitä voinut enää käyttää.
Polun vasenta reunaa kulki puolen matkaa korkea tumma kuusiaita, joka reunusti koulun alueen niin pelottavalla tavalla, että se tuntui uhkaavalta jopa kesällä, tällaisena päivänä kun kaikki on niin kirkasta ja samalla elävää ja jähmettynyttä. Kuusiaidassa oli aukko, polku sukelsi aukosta, kuusiaita oli ikäänkuin syvässä ojassa, polku sukelsi alas ja sitten taas ylös ojasta ja sitten oltiin kentän laidalla, edessä oli punainen peltinen luistelukoppi, jota ei viety joka kesä pois, mutta joka oli tietysti lukossa siihen asti kun kenttä taas talvella jäädytettiin.
Ja niin poika nousi kentän laidalle ja jäi katsomaan hetkeksi. Kenttä oli täysin äänetön, sen takana näkyi vihreä niitty jonka takana nousi seuratalon keltainen kirkas hahmo, seuratalon parkkipaikan tai pihan sora oli valkoista, siinä kävivät kaupungista tulevat linja-autot kääntymässä jos tulivat siihen asti, kaikki eivät tulleet vaan kääntyivät viiden kilometrin päässä vanhan vanhainkodin ja hevostallin kohdalla. Seuratalon takana oli iso tie, tien takana oli taas niitty, sitten talo, sitten vähän rantaniittyä ja muuta pusikkoa ja sitten leveä joki joka oli niin leveä että toisen rannan talot näyttivät kuin toiselta maailmalta, ja vaikka kävisit toisella rannalla ja katsoisit tänne päin et koskaan oikein tajuaisi millä kohtaa olet, millä kohtaa on oma uimaranta, missä kaikki muu, koska kaikki näyttää niin erilaiselta sieltä päin katsottuna. Talvella usein hiihdettiin joen yli toiselle rannalle laskemaan tai muuten vaan ja sitten tultiin takaisin.
Poika käveli hiljakseen kentän reunalta keskelle päin, tuijotteli maahan, koetti etsiä jälkiä muista ihmisistä. Pari kertaa hän pyörähti ympäri ja antoi katseensa kiertää hitaasti kentän reunoja pitkin; kuusiaita, koppi, tie joka lähti kentältä ja meni koulun ohi, koulu ja sen vieressä makaava keltainen rivitalonpätkä, puita vähän, koivuja ja suuria sembramäntyjä, niittyä, valkoista soraa, seuratalo, pusikkoa jonka takana talo, korkeushyppypaikka, ja sitten taas kuusiaita. Silmiä piti siristää muuten sattui otsaan, aurinko paistoi niin vahvasti, ei kenelläkään ollut lakkia. Silmiä siristämällä sai valonsäteet näyttämään siltä kuin ne olisivat uskonnonkirjasta, leviävät enkelin siivet ja vartalo, valkoista ja keltaista ja niin kirkasta ettei sille ole nimeä.
Poika istui karkean patjan reunalle, patja pöllähti vaaleaa pölyä joka tuoksui siltä miltä tuntui istua sen reunalla, tai sitten mieli vain yhdistää asiat, joilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä keskenään, kuten raparperi ja punainen tiili. Hän kaivoi toisen kenkänsä pois jalastaan, ravisti sitä ja näki kuinka pieni harmaa kivi vieri alas patjan reunaa pitkin. Maassa kasvoi muutamia vihreitä ja keltaisia kasveja, vihreä paksu varsi, keltainen pää, hapsulehdet, poika nyhti äkkiä yhden kasveista irti ja heitti sen maahan, kevyt kasvi leijui hetken aikaa ennenkuin kohtasi karkean soran, miksi on mahdotonta heittää kasvia samalla lailla kuin kiveä tai palloa?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Haluaisin matkustaa outoon kaupunkiin, tavata siellä jonkun etäisesti tutun, tai olla ensin yksin siellä ja sitten tavata, jonkun väljän sopimuksenpuolikkaan tai keskustelun lomassa heitetyn maininnan seurauksena. Käydä paikoissa joihin kummallakaan ei ole sidettä. Sehän kyllä syntyy, side, matkan jälkeen kaikki mitä siitä kaupungista muistaa on sen toisen kanssa kävely myöhään illalla (kuulostaako etäisesti tutulta?), ehkä muutaman niistä paikoista. Talvipuutarha. Joku silta. Puisto. Aina joku puisto, aina on joku puisto jonka muistaa. Puita, korkeita puita, erilaisia puita kuin kotikaupungissa.
Ja aina aika menee nopeammin vaikka itse kävelisit hitaasti. Ja aina on syksy. Vaikka olisi kesä, on sitten myöhemmin kuitenkin aina syksy. Ja vaikka mitään ei sen jälkeen tapahtuisikaan vaikka mitään ei koskaan tapahtuisikaan jotkut asiat jäävät mieleen. Se on hullua, eikö? Jäävätkö vahvimmin mieleen tapahtuneet asiat vai pelkät menneet mahdollisuudet? Ja onko niissä loppujen lopuksi mitään eroa? Aika ja paikka ja ihmiset ainakin ovat samoja.
5 kommenttia | linkki kirjoitukseen
9.
Twelve minutes of what I happen to know is snow falling in the winter of 1994. Amateur ears might mistake it for static and someone breathing too close to the microphone. She said she distrusted inclement weather that didn’t make any noise. She was unhappy, not in the mood for talking, her cheeks rubbed raw with the cold. She made that scarf herself.
Mix Tape for Dead Girl by Joshua Allen - The Morning News
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kävellen vierekkäin keskellä yötä keskellä viikkoa lumisateessa, taas sataa lunta, märkä lumi tarttuu vaatteisiin ja kenkiin, välillä muutama kortteli väärään suuntaan, siksakkia kaupungin laidan läpi. Vaikea on olla, olisi paljon asioita joita haluaisi sanoa mutta ei minkään vertaa rohkeutta, ehkä puolustuskannalla, odottaen jotain tapahtuvaksi. Odotuksen pilkkoo osiin muutamat repliikit, en tiedä kuvittelenko mutta kumpikin huokaa välillä syvään, minä ainakin, jotenkin on tunne että kaikki on mennyt ohi jo vaikka hetki on nyt siinä.
Ja hetken päästä määränpäässä, tai oikeammin risteyksessä, iskee täysi lamaantuminen, en saa muodostettua yhtäkään järkevää lausetta, päässä humisee, tuijotan tyhjyyteen, kuulen kysymyksen kyllä, vastaan "ei mikään, ei mikään suurempi" vaikka kyllä juuri se suurempi mutta se on nyt liian suuri että sitä voisi sanoa, tai ainahan voisi mutta rohkeus on edelleen kateissa. Muutama katkonainen tyhjä lause, sitten mumistut hyvästit, kääntyminen, askeleet eteenpäin, poispäin. Lunta, tyhjä mieli, heti muutaman askeleen päässä iskee ikävä ja ontto olo, olisinpa uskaltanut, mutta en. Miten voikin tuntua niin 14-vuotiaalta, aikuinen ihminen kävelee yksin keskellä yötä kotiinsa, menee hissillä, avaa oven asuntoon. Riisuu märät vaatteet, laittaa soimaan musiikkia, laittaa musiikin pois, päättää nukkua sohvalla katkonaiset viisi tuntia joiden keskellä siirtyy puoliksi tiedottomana sänkyyn pyörimään.
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
