On aika harvinaista, Anna aloitti, olla huomaavainen, keskittää kaikki huomionsa toiseen ihmiseen. Niin, tuskinpa sellaista tosiaankaan tapahtuu usein... Tarvitaan todennäköisesti melkoista tajua ja asiaan syventymistä, ennen kuin saa selville, mitä joku toinen pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa. Eihän sitä aina oikein tiedä itsekään, voi luulla tarvitsevansa yksinäisyyttä vaikka päin vastoin kaipaakin yhdessäoloa... Sitä ei tiedä, ei aina... Anna vaikeni, etsi sanoja ja maistoi sitten lasistaan. Tämä viini on hapanta. Onkohan tämä seissyt liian kauan? Eikö jossain tuolla astiakaapissa ole avaamaton madeirapullo? Tai ei, olkoon. Älkää keskeyttäkö minua. Tarkoitin siis sanoa, että vain ani harvoilla on malttia yrittää ymmärtää ja kuunnella, eläytyä toisen ihmisen elämäntyyliin. Tässä äskettäin tuli mieleeni, miten huomattava seikka on sekin että te, neiti Kling, osaatte kirjoittaa minun nimeni aivan kuin olisin kirjoittanut sen itse. Siinä kuvastuu teidän huolenpitonne, huomaavaisuus joka kohdistuu juuri minuun eikä kehenkään toiseen. Hyvin harvinaista.
Kunniallinen petkuttaja, Tove Jansson (suom. Kyllikki Härkäpää), WSOY.
Olen itse kamppaillut samojen juttujen kanssa, kummallakin puolella, tällä hetkellä olen sillä puolella joka ei ole ollut niin huomaavainen, kunnioittava, myötätuntoinen ja ymmärtävä kuin haluaisi. Johtuu tilanteista missä on tavannut, ollut, mutta enemmän siitä että on keskittynyt liikaa omiin tuntemuksiinsa, ei ole ollut tarpeeksi aistit auki. Hetket menevät ohi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu alun perin 15. toukokuuta 2011
You can be at certain parties and not really be there. You can hear how certain parties have their own implied ends embedded in the choreography of the party itself. One of the saddest times Joelle van Dyne ever feels anywhere is that invisible pivot where a party ends – even a bad party – that moment of unspoken accord when everyone starts collecting his lighter and date, jacket or greatcoat, his one last beer hanging from the plastic rind's five rings, says certain perfunctory things to the hostess in a way that acknowledges their perfunctoriness without seeming insincere, and leaves, usually shutting the door. When everybody's voice recede down the hall. When the hostess turns back in from the closed door and sees the litter and the expanding white V of utter silence in the party's wake.
sivu 219, Infinite Jest, David Foster Wallace
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Open up the heart of a grown-up and you find the heavier scars; the knots of failures taken in instead of being laughed off, the loves that never happened and the ones that did, but ended badly, and the ones that just hung there, suspended, life on pause, just leading us to dream in ways that can only hurt. You dig deep and find the regrets, from the cruelty you passed along in childhood because that was all you knew how to do to the things you’ve said to people who have loved and needed and wanted you to the unforgivable crimes, at least as you reckon them, done out of anger, or jealousy, or indifference.
Joe Belknap Wall, Joy [in spite of/because of] everything
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Seducing Ingrid Bergmanin ensimmäinen sivu, lisää Amazonista. Kertojana dramatisoitu Robert Capa matkalla alas lentokoneesta Saksan yllä vuonna 1945, sen jälkeen kun liittoutuneet olivat vapauttaneet Ranskan. Capa oli mukana kuvaajana Normandian maihinnousussa. Pidän erityisesti toisesta ja kolmannesta kappaleesta.
Olen aikonut kirjoittaa, mutta olen ollut jonkinlaisessa alakulossa. Nukkunut liian vähän. Keskikesän valo tekee tehtävänsä, plus ns. pakolliset viikonloppuriennot, jotka puolittavat yöunen määrän. Viikolla en ole tehnyt mitään muuta kuin käynyt töissä ja tehnyt kotitöitä, syönyt huonosti, koittanut nukkua, kironnut alakerran meluavia teinejä ja yrittänyt olla mahdollisimman positiivisella mielellä. Töitä on vielä tämä ja ensi viikko ennen kuukauden lomaa. Ehkä viimeistään sitten löydän tasapainon. Tänään, kun kävelin hautausmaan läpi sateessa ja tuulessa kotiin töistä, sain sateenvarjoon rapisevista pisaroista hyviä fiiliksiä. Olen taas kadottanut rakkauden itseäni kohtaan. Mutta kyllä tämäkin menee ohi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Hame on malliltaan
– sanoisimmeko –
kellon muotoinen
Sääret ovat kellon kieli –
Koko viime viikon tämä runonpätkä pyöri mielessäni, mutta en millään muistanut mistä kirjasta se oli. Lauantaina aamupäivällä hyvä ystäväni oli lähdössä luotani, ja annoin hänelle juna-/lomalukemiseksi muutaman kaksoiskappaleen kokoelmastani, toinen niistä oli Stephen Kingin Kauhun vuodenajat II (aiemmin). Aukaisin kirjan umpimähkään keskeltä, juuri tälle sivulle. Katkelma on pienoisromaanista Hengitystekniikka (engl. The Breathing Method).
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ei ole olemassa vain yhtä tapaa lukea hyvin, vaikka lukemiseen meillä sinänsä onkin erinomainen syy. Tietoa on meille tarjolla loputtomasti; mistä löytyy viisautta? Onnekas saattaa löytää henkilökohtaisen opettajan, joka voi olla avuksi, mutta ihminen on lopulta kuitenkin yksin ja joutuu jatkamaan ilman sen enempää välitysapua. Hyvin lukeminen on yksi suurimmista nautinnoista, jonka yksinolo voi tarjota, sillä se on ainakin oman kokemukseni nojalla kaikista nautinnoista tervehdyttävin. Se palauttaa meidät toiseuteen, joko itsessämme, ystävissämme tai niissä ihmisissä, joista voi tulla ystäviä. Mielikuvituskirjallisuus [imaginative literature] on toiseutta ja lievittää sellaisenaan yksinäisyyttä. Emme lue pelkästään siksi, ettemme voi tuntea kyllin monia ihmisiä, vaan myös siksi, että ystävyys on niin uhanalainen, niin altis vähenemään tai katoamaan etäisyyden, ajan, vastakaiun puutteen ja kaikkien perhe- ja tunne-elämän murheiden vaikutuksesta.
Lukemisen ylistys, Harold Bloom (suom. Kalevi Nyytäjä), Otava 2002.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
I know everything feels very scary, but you can try to focus on this one amazing truth when you're alone and feeling overwhelmed: No one deserves to be miserable. No one in the world. Nothing you've done in your life has earned you this constant pummeling of background radiation thick with anxiety and self-hatred. That's a useful bit of information for when you need to comfort yourself; it reconnects you with a very basic sort of humanity, which can seem so far away when you're mired in feeling awful and unworthy. So here's to studio apartment karaoke and earnest letters and new hobbies and self-edification and heroes, right? (Right!)
Ask Metafilter: "How to enjoy 'me-time'?"
En ole oikeastaan itse kärsinyt tästä aikoihin, mutta tunnistan oireet ja allekirjoitan. Sinä, joka murehdit ja olet liikaa oman pääsi sisällä, lue koko ketju.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Bileet ovat paljon pitemmällä; paikalla on enää kaksi henkeä. Video pyörii. Alex ja Boot ovat lysähtäneet sohvalle, ja heidän välillään vallitsee äänetön seksiin liittyvä väärinkäsitys. Boot on riisunut sukkahousunsa ja odottaa jostain itselleen käsittämättömästä syystä, että häntä kopeloitaisiin. (Ei se ainakaan kiihkoa ole. Pikemminkin närkästystä.) Alex taas on päättänyt vakaasti olla kopeloimatta, vaikkei ymmärrä miksi. (Ei se oikeastaan kiihkon puutetta ole, ei sinänsä. Ehkä se on moraalinen kannanotto. Ehkä se johtuu ryyppäämisestä.) Boot on nukkuvinaan, vaikka on täysin hereillä. Alex esittää hereillä olevaa, vaikka jaksaa töin tuskin pitää silmänsä auki. Bootilla on aivan mukavat oltavat, mutta hän vaihtaa tämän tästä asentoa yrittäen saada väittelyn viriämään uudestaan. Alexilla on kauhea kramppi, mutta hän ei uskalla hievahtaakaan.
Nimikirjoitusmies, Zadie Smith (suom. Irmeli Ruuska), WSOY 2004
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
