Kirjoja part VI

Kesän aikana luettua: Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, osat 1–4, Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, John Williamsin Stoner, Paul Austerin & J.M. Coetzeen: Here and Now: Letters 2008-2011, Stephen Kingin Liseyn tarina ja Eksyneiden jumala, Juhani Salokanteleen novellikokoelma Vieraalla maalla.

Uudelleen luettuja: Graham Greenen Pakoteitä ja Idän pikajuna, J.D. Salingerin Franny ja Zooey ja novellikokoelma Yhdeksän kertomusta, Stephen Kingin Kauhun vuodenajat II (sis. pienoisromaanit Ruumis ja Hengitystekniikka) ja novellikokoelma Ennen aamunkoittoa, Paul Austerin Sunset Park.

Lukemista odottavat ainakin kesän aikana hankitut James Hadley Chasen Lähtöjuhlat, neiti Blandish, Riikka Pulkkisen Raja, Ewan McGregorin & Charley Boormanin Long Way Round ja Mike Powerin Drugs 2.0: The Web Revolution That’s Changing How The World Gets High.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV & V.

10/08

Loppukesä. Miten hirvittävä sana. Vaikka on vasta elokuun toisen viikon alku olen hetkittäin – ainakin tänään – hieman allapäin. Mikä on jotenkin outoa, sillä eihän minun kesälomani lopu: en ole menossa takaisin töihin tai aloittamassa koulua. Ja ehkä on hyväkin että jotkut muut ovat tekemässä niin, voin keskittyä paremmin tekemään asioita, joita minun pitäisi tehdä. Öinen pimeys tuntuu välillä vähän päällekäyvältä, mutta se korjaantuu unirytmin säätämisellä. Enää ei ole niin miellyttävää valvoa keskellä yötä kuin silloin kun oli valoisaa koko ajan eikä ollut niin väliä milloin nukkui.

Ikävöin sinua, joka olet nyt minilomalla pieneltä kesätyöpaikkakunnaltasi. Sinua, jonka luona olin tasan kuukausi sitten. Sinua, joka makasit päälläni rentona samalla kun luin sinulle Frannya ja Zooeyta. Sinua, joka otit pieniä hyppelehtiviä tanssiaskeleita keittiössä tehdessäsi itsellesi lounasta: minä söin vasta aamupalaa. Sinua, jonka kanssa pidimme toisiamme kädestä jo puoli tuntia ensitapaamisemme jälkeen.

Missä on tällä hetkellä se ”rauhallinen, toiveikas, odottava tunne tulevaisuutta kohtaan”, josta puhuin aiemmin? Mistä se tuli, mihin se katosi?

08/08

Iltarusko valjensi vetiset seinät, sivukujat, joiden lätäköt syttyivät hetkeksi märkään hohtoon. Jossakin päin likaisenharmaan udun seassa piileksi ikivanha kaupunki kuuluisan korun lailla, katseltavana, kuvattavana, kierreltävänä. Sitten avautui savun sekaan viljelyspalstojen paljous: yksitoikkoista laakeutta katkoivat joskus silloin tällöin korkeat rumat huvilat, joiden pääty näytti milloin minnekin päin; niiden värilliset koristetiilet imivät itseensä illan valon. Pikajunan syytämät kipinät kirkastuivat kaiken aikaa. Ne muistuttivat tulipunaisia kuoriaisia, joita yö on houkutellut lentoon. Ne putoilivat ja kytivät ratapenkereessä, osuivat lehtiin ja oksiin ja kaalinvarsiin ja mustuivat nokihiukkasiksi. Joku työhevosella ratsastava tyttö nosti nauravat kasvonsa; ratavallin luiskalla makasi pariskunta sylityksin. Sitten ulkona pimeni ja matkustajat näkivät lasista enää pelkän läpikuultavan kuvajaisensa.

Graham Greene, Idän pikajuna, s. 15, Tammi (Salamanteri-sarja) 1982.

06/08

Pimeät yöt ja hämärät illat ovat täällä taas, kuin yllättäen. Mitä helvettiä tapahtui? Vain pari viikkoa sitten oli.. no, pari viikkoa sitten. Eilen oli kuitenkin kesän lämpimin päivä, kävelin mustat vaatteet päällä miltei-helteisen kaupungin läpi kotiini, olin viettänyt yön eräässä turvapaikassa, heräillyt vähän väliä kaupungin katujen ääniin tottumattomana. On ollut hieno huomata kuinka ystäväporukkamme turva- ja tukiverkko toimii, sekä vakavissa että vähemmän vakavissa asioissa. Taas on tuntunut siltä, että olemme jotenkin hitsautuneet yhteen, ja sen huomaaminen on aina yhtä palkitsevaa.

Arkistosta: Mitä juhlien jälkeen?

Kirjoitettu alun perin 14. heinäkuuta 2009

Toivottavasti teitä lukijani ei häiritse blogini viimeaikainen yli-rehellinen sävy, mutta minulla on ongelma.

Jään liikaa kiinni juhliin. Tarkoitan sitä kontrastia juhlien ja ”normaalin elämän” välillä, eli sitä hetkeä kun tajuaa että juhlat ovat loppu nyt. Tästä sain taas konkreettisen esimerkin viettettyäni viikonlopun pohjanmaalaisessa metsässä kanssa sekalaisen joukon vanhoja ystäviä, kavereita, tuttuja ja tuntemattomia. Itku tuli, kun sunnuntaina lähdettiin ajelemaan kotia kohti. Bändikaverit olivat ihmeissään kun yksi vaan nyyhkii takapenkin nurkassa eikä saa sanotuksi mitään. Koko sunnuntai meni täysin allapäin.

Voi olla myös että jään kiinni tiettyihin ihmisiin, joita ei tapaa muuten kuin tietyissä juhlissa. Tai siihen ”vapauden tunteeseen” kun on poissa ”normaalielämästä”. Luultavasti se on näiden kaikkien yhdistelmä. Ja ongelmaksi tulee myös se, että tässä masennuksessa ei oikein mistään sovitusta tekemisestä tule mitään. Ja masennuttuani tästä alan kyseenalaistamaan oman elämäni kulmakiviä, miettimään onko jokin oikeasti vialla, onko tämä kaikki kurja olo alitajuntani yritys kertoa minulle jotain?

Kyseinen masentunut fiilis kuitenkin meni ohi jo tämän päivän aikana. Nyt pystyy jo ajattelemaan realistisemmin ja kyseenalaistamaan monia mielikuviaan. Tiedättehän, kertomaan itselleen että hyvä että loppui vielä kun oli hauskaa. Ja miettimään myös sitä, että se kuva, minkä ihmisistä tuollaisessa ympäristössä saa, ei ole ollenkaan realistinen. Vai onko? Ovatko ihmiset enemmän omia itsejään tuollaisessa irtautuneessa maailmassa vai arkisessa reaalimaailmassaan? Todisteita lienee kumpaankin suuntaan..

Arjesta irtautuminen on tietysti täysin suositeltavaa, varsinkin näin kesälomalla. Mutta miksi joskus siihen arkeen palaaminen on niin vaikeaa, vaikka siitä omasta kotoisesta arjesta ei valittamisen aihetta löytäisikään? Onko se ”menetetyn nuoruuden” pelkoa? Onko se tulevaisuuden pelkoa, pelkoa siitä, että ei tule enää koskaan tuollaisia juhlia, että tuollaiset ihmiset vain kasvavat ja tylsistyvät ja aikuistuvat ja saavat lapsia ja lopettavat yhteydenpidon toistensa kanssa? Ja että ikinä ei enää tule kunnon juhlia?

(Kunnon juhlilla tarkoitan siis vähintään muutaman vuorokauden viettämistä jollain määrätyllä porukalla ulkomaailmalta mahdollisimman suljetussa paikassa.)

Teininä samanlainen tunne tuli kun ihastui johonkin ihmiseen. Tämä tapahtui useasti jonkin matkan, tapahtuman, leirin tms. aikana (kts. tämä). Nyt ei edes tarvitse sen kummemmin ihastua keneenkään, ja silti tulee samanlainen fiilis. Outoa, eikö? Vai jäisikö juhlien jälkeinen masennus väliin jos tällaisia juhlia olisi useammin kuin kerran vuodessa? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia, niitä on täynnään tämänöinen blogipostini..

Olen elänyt jonkin sortin kommuunielämää aiemmin. Se on todella romanttinen ajatus, mutta käytännössä pidemmän päälle se käy rasittavaksi. Bileet eivät voi jatkua ikuisesti. Jos ne jatkuisivat ikuisesti, ne eivät enää vaikuttaisi niin kovasti. ”It’s a fucking impossible way of life”, sanoi Robbie Robertson The Bandin 16 vuotta kestäneestä kiertue-elämästä rock-elokuvassa ”The Last Waltz”.

Ehkä olen liian taipuvainen nostalgiaan, rypemään siinä mitä oli, ei siinä mitä on nyt tai mitä tulee olemaan. Onneksi tämä taipumus on nostanut päätään yhä harvemmin ja harvemmin nykyään. Mutta ehkä juuri siksi, silloin kun se iskee, se iskee todella vahvasti.