Rakas lapseni. Tein sinulle kortin. Et tietenkään muista mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui, mutta onneksi siitä on todistusaineistoa. Lisää historiaa esim. täältä.

Kymmenen vuotta. Ajattelinko blogin aloittamisen aikoihin, että kirjoittaisin tätä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Rehellisesti sanottuna: ajattelin, tai ainakin toivoin. Ihailin tekijöitä, joilla oli jokin pitkä projekti netissä, jokin oma. Vaatii tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja asialle omistautumista tehdä ja ylläpitää mitä tahansa pitkää projektia. Blogeista (ja netistä muutenkin) olen pitänyt aina sen loputtomien mahdollisuuksien takia: blogi päiväkirjana, leikekirjana, työprosessikuvauksena, linkkivarastona, muistiinpanoina, mediapankkina, tarinana, runokirjana, jonkin asian ympärille keskittyneenä esseekokoelmana tai kaikkien näiden yhdistelmänä. Muistatteko kun puhuttiin multimediasta?

Miten internetin käyttöni on muuttunut näiden kymmenen vuoden aikana? En usko, että kovinkaan paljoa, luultavasti vähemmän kuin useimmilla. En omista älypuhelinta, eli en instaa, snäppää, twiittaa. Käytän edelleen selaimen kirjanmerkkejä. Fb:tä käytän vaikka senkin käyttöaste on vähentynyt huomattavasti alkuajoista. Pidän edelleen tärkeänä sitä, että minulla on oma perinteinen kotisivu – kotisivu, how quaint! – jolla voin tehdä mitä haluan. Tiedän monia, jotka julkaisevat nykyään pelkästään Instagramissa tai Facebookissa (tai muissa yhteisöpalveluissa), ja jollain tapaa kaipaan perinteisiä kotisivuja ja blogeja. Toisaalta tietysti myös ymmärrän valmiiden palvelujen helppouden ja suosion: omille jutuilleen on paljon helpompi löytää yleisö niiden kautta. Helppokäyttöisyydestä puhumattakaan. Asiassa on myös toinen puoli: internetin jakautuminen suljettuihin kokonaisuuksiin sotii koko netin perusideaa vastaan, ja usein eri yhteisöpalveluiden kautta sisällön löytäminen vaatii kaikenlaisen muun hälyn blokkaamista (mainokset, turhanpäiväiset linkit, suositukset, all sorts of bullshit).

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Mutta tänään, kävellessäni hakemaan pienen pullon kuplivaa juhlapäivän kunniaksi, tunsin itseni onnelliseksi ja se fiilis jatkuu. Nyt istun hyvässä asennossa rakkaan työpöytäni äärellä ja kirjoitan villasukat ja reinot jalassa, kuuntelen Sinatraa (Sings the Great American Songbook) ja siemailen oikein näpsäkän makuista Cono Sur Brut Roséta.

Menneiden syntymäpäivien fiiliksiä voitte lukea näiden linkkien kautta: 2009, 2010, 2011 (2012 on näköjään jäänyt välistä.) 2013, 2014, 2015, 2016, 2017.