28/09

Rakas päiväkirja. Täytin eilen 20 vuotta, ja juuri tällä hetkellä olen jumissa hississä erään huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Tätä on elämäni: päädyn jatkoilta suoraan tällaisiin tilanteisiin. Se nainen aloitti keskustelun pitkällä vaikeroivalla monologilla, en kuunnellut siitä puoliakaan ennen kuin hän kysyi olenko töissä tässä rapussa. En, vastasin. Se ”ei” jäi kellumaan hissin kelmeään loisteputkivalaistukseen pitkäksi aikaa.

Päässäni pyöri vain eilisen ja viime yön kelat: En usko, että muistat mitä olet sanonut minulle. Siksi en voi luottaa siihen, että olisit aina tukenani, missä tahansa tilanteessa samalla puolella, olet siihen liian julma, enkä oikeastaan edes tiedä mitä minusta ajattelet. Sanot rakastavasi, ja seuraavana päivänä äänestäsi kuuluu läpi niin vahva inho että se rumentaa meidät kummatkin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, niinä hetkinä pelkään ja vihaan sinua koska saat minut paljastamaan itseni sinulle ja julmuudellesi, enkä voi luottaa siihen, että et käytä sitä voimaa minua vastaan. Olet tehnyt niin aiemminkin. En tiedä aionko antaa sinun tehdä niin enää koskaan.

Havahduin ajatuksistani, istuin hissin lattialle ja tarjosin kanssamatkustajalleni purkkaa. Hän istui myös alas, laskosti jalkansa vaikean näköisesti alleen ja nyki paksua polvipituista hamettaan. Hän näytti hermostuneelta, soperteli silmät kostuen jostain kokouksesta, josta hän myöhästyisi varmasti. Ensiksi en osannut sanoa mitään, mutta koska olin luvannut itselleni – syntymäpäivälahjaksi – olla empaattisempi enkä aina niin itseriittoinen kusipää, aloitin dialogin.

Kävi ilmi, että hänen piti tänään puhua suurelle joukolle ihmisiä, hän oli kai jonkin sortin pomo tai jotain, ja että hän ei koskaan tuntenut oloaan luonnolliseksi niissä tilanteissa. Kerroin hänelle omista eilisistä synttärijuhlistani, jotka olivat lopulta aika katastrofaaliset, vuosikymmenen paskimmat juhlat. Hän kuunteli monologiani ja jopa naurahti välillä, samalla pyyhkien silmiään valkoiseen paperinenäliinaan.

En tiedä miten se tehdään. Miten unohdetaan yksi rakkaus ja rakennetaan toinen. Miten voi koskaan unohtaa jos on antanut itsestään niin paljon, avannut itsensä kokonaan, altistanut itsensä täysin jonkun toisen armoille ja sen jälkeen joutunut pettymään. Se vaatii luottamusta, mitä minulla ei tällä hetkellä ole. Onko se luottamusta itseen? Luottamusta maailmaan, toisten ihmisten hyvyyteen? Mistä se luottamus löytyy? Mistä löytyy ihminen johon luottaa? Milloin se luottamus tulee mukaan kuvioihin uuden ihmisen kanssa? Voiko sitä määrittää, vai pitääkö sen olla mukana itsessä, sisäänrakennettuna siinä ideassa että nyt olen hyvässä kohdassa omassa elämässäni, tähän sopisi joku muukin.

Vähän ajan päästä, kaikkien näiden ajatusten jälkeen ajattelin klassikkoelokuvaa Die Hard juuri kun hissi nytkähti taas liikkeelle.

Tapahtuma

Tulevana perjantaina, 13.4.2o18 juttelen esikoiskirjan kirjoittamisesta – ja kirjoittamisesta yleensäkin – livenä lavalla Jukka Takalon kanssa oululaisen Cafe Pihan uudella klubilla, jota ystäväni Antti Viitala järjestää tulevan kesän ajan. Fb-eventistä lainattua:

Jukka Takalo on Haukiputaalla asuva muusikko, laulaja-lauluntekijä, videotaiteilija ja nyt myös kirjailija. Kaiken tämän ohella hän on kehitellyt mm. ilmakataransoiton MM-kisat, musiikkivideofestivaalit, ollut vuoden positiivisin Oululainen ja pokannut Pakkala kirjallisuuspalkinnon. Hänen esikoisromaaninsa Kuoleman Nimi On Saab 96 ilmestyy 5.5. Kirja käsittelee nuoruuden kokemuksia arktisessa ja eristäytyneessä kaupungissa nimeltään Oulu, jossa bändit ovat kovaäänisiä, karuja ja tylyjä ja miten herkempi runoja rustaava miehen alku meinaa jäätyä vanhaan saab 96:seen. Kirjasta on jo tekeillä myös näytelmä.

Joonas Nissi on 34-vuotias, pohjoisen meren rannalle tehdaskaupunkiin syntynyt kirjoittaja, joka oppi lukemaan neljävuotiaana Aku Ankoista. Hän lukee liian vähän suomalaista nykykirjallisuutta, mutta omistaa aivan liikaa kirjoja. Hänen bloginsa täytti juuri kymmenen vuotta. Kolmen nuoren miehen välinen ystävyystarina ei eroa juurikaan perinteisemmistä rakkaustarinoista. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme elämäämme koskevia suuria päätöksiä? Näitä ajatuksia pyörittelee päässään ja mielellään teidänkin kanssanne oululainen kirjoittaja Joonas Nissi.

One Morning-duossa on kaksi erilaista musiikintekijää: Heli Alku (Darlingbee, Pidätetyt Tunteet) ja Antti Annunen (New Rising Suns, Radiopuhelimet). Bändin setissä kuullaan viime vuonna julkaistujen Darlingbee-debyyttilevyn ja New Rising Suns-debyyttilevyn materiaalia One Morning-otteella. Lisäksi mukana on jotain vanhaa, tulevaa ja pari lainaa.

Antti Viitala on Oululainen muusikko, laulujen tekijä, näyttelijä, kirjoittaja, sekatyömies ja nykyään myös klubi-isäntä. Hän vaikuttaa mm. The Blood Sausage Boys, Aivot ja Antti Viitala &Yhtye kokoonpanoissa, näyttelee Akseli Klonk-teatterissa ja viimeistelee ensimmäistä runokokoelmaansa.

Klo 20–23, Kauppurienkatu 7. Tervetuloa!

21/03

Löysin viime syksynä kirjoittaja Mariia Kukkakorven blogin Epilogi – Jälkisanat, jossa hän jakaa ajatuksiaan luovasta kirjoittamisesta. Viime aikoina ovat resonoineet mm. nämä artikkelit: ”Milloin teksti on valmis?” ja Kirjoita hiljaisuus tekstiin. Koko blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja hyödyllinen kenelle tahansa kirjoittajalle.

Kirjailija William Zinsser on todennut seuraavanlaisesti: ”Hard writing makes easy reading. Easy writing makes hard reading.”

Olen samaa meiltä Zinsserin kanssa. Kun kirjoittaminen on ponnistelua ja tekstin eteen pitää nähdä vaivaa, on lopputulos usein parempaa kuin nopeasti kirjoitettu pätkä tekstiä. Luettavuus ja lukukokemus ovat yhtä tärkeitä kuin kokemus kirjoittamisesta.

Oma luova kirjoittamiseni on välillä taas hyvin hankalaa ja hidasta. Olen erittäin onnellinen jos saan tekstiä syntymään liuskan päivässä, usein en. (Todellisuudessa kolme liuskaa viikossa olisi tarpeeksi.) Luen läpi jo ”valmista” tekstiä, teen pieniä korjauksia, ja vaikka tarina ja henkilöt elävät sekä päässäni että käsikirjoituksessa, olen tarinassa juuri nyt sellaisessa kohdassa, josta on vaikea päästä yli. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ”alkuperäiseen” tarinaan tuli mukaan uusi henkilö, joka meinaa väkisin viedä stooria johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Olen kirjoittanut ja suunnitellut itseni liian ahtaaseen muottiin, pitäisi muistaa se ja pystyä unohtamaan kaikki aiemmat raamit ja vain kirjoittaa. Tämän kaiken selvittely ja jatkuva epävarmuus on myös toki jännittävää ja mielenkiintoista (ja ultimaattisen rasittavaa). Välillä mietin päästänkö itseni liian helpolla esim. henkilöhahmojen määrän suhteen, olisiko kirjoittaminen vielä mielekkäämpää – ja uskallanko toivoakaan: helpompaa – jos antaisin sen rönsyillä enemmän, elää? Toisaalta tarinankerronnassa kiehtoo tietynlainen minimalismi, ja koko idea lähti siitä, että se tapahtuu pohjoisessa pikkukaupungissa muutaman henkilön tavatessa ja tutustuessa. Yksi heistä on uusi tulokas, the new kid in town, kolme muuta tuntevat toisensa hyvin. Eristyneisyys, ulkopuolisuus, ystävien välinen rakkaus, ajan petollinen kuluminen. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme omaa elämäämme koskevia suuria päätöksiä?

04/09

Elokuu meni: viuh. Se alkoi kesäni ainoalla lomareissulla. Vietin pari päivää mökkeillen Keski-Pohjanmaan saaristossa erittäin kauniissa ympäristössä. Ensimmäisenä iltana vastarannalla paloi mökki. Iltaisin saunoimme ja katsoimme Bond-leffoja televisiosta. Kävimme roadtripillä Suomen ainoassa eläinten vanhainkodissa. Täydellinen irtautuminen kotikaupungista tuli tarpeeseen ja juuri oikeaan kohtaan.

Selkä kipeytyi entistä pahemmaksi ja kaksi seuraavaa viikkoa menikin istumista vältellen (eli läppärin ja punaviinilasin ja vesipullon kanssa sängyssä tuulettimen edessä maaten, kävelyillä käyden) ja tulehduskipulääkkeitä napsien, siksi kirjoittaminekin on jäänyt vähemmälle, kuten myös blogien seuraaminen (RSS-lukija kaikkine feedeineen on työkoneella, joka on työpöydällä, jonka ääressä en pystynyt istumaan moneen viikkoon.)

(Elokuussa kävin myös muutamassa työhaastattelussa. Kummatkin olivat samassa kahvilassa, menivät rennosti ja hyvin. ”Way to go, Donny! If you will it, it is no dream.”)

Tutkiskelin viime viikolla kalenteriani ja huomasin, että olen ollut ohjelmoitunut johonkin (vieraita kylässä, paikallisia rientoja) melkein joka viikonloppu tänä kesänä. Syyskuu näyttää tervetulleen tyhjältä. On taas aika keskittyä arkirutiineihin, pitkiin kävelylenkkeihin, hyviin ja säännöllisiin yöuniin, kirjoittamiseen, pianon- ja kitaransoittoon, lukemiseen, ystäviin ja rauhalliseen elämään.

En ole kirjoittanut päiväkirjaa heinäkuun viimeisen viikon jälkeen, elokuussa en edes juuri tehnyt muistiinpanoja. Päiväkirjan pitäminen on ollut stressaavaa (kuinka moninaisista asioista voikaan ihminen stressata…), enkä ole kaivannut sitä oikeastaan yhtään. Olen merkannut jotain asioita muistiin kalenteriin ja kirjoittanut niitä auki tietokoneelle. Suunnittelen muuttavani päiväkirjan kirjoittamisen vapaammaksi, ei päivittäisten tapahtumien listaamiseksi. Ehkä voisin kirjoittaa parin viikon välein eräänlaisia yhteenvetoja. Olen kirjoittanut sitä nyt päivittäin kolme vuotta, ehkä on aika kokeilla jotain muuta, siirtyä eteenpäin siitäkin tai kehittää sitä työvälineenä. Käsikirjoitus on myös ollut melkein täysin tauolla: tiedostoa on muokattu viimeksi 19.7., ideoita ja ajatuksia olen kyllä kirjoittanut muistiin muualle. Seuraava pätkä on suoraan muistiinpanoistani:

Onko kirjoittaminen automaattisesti myös ahdistavaa? Kuuluvatko ne jotenkin yhteen? Re: ahdistavista ja vaikeista asioista kirjoittaminen kuten esim. Benioffin ”Varkaiden kaupungissa” tai Kjell Westön ”Kangastus 38:ssa”? Onko olemassa luovaa kirjoittamista ilman sen ahdistavaa puolta, onko ikään kuin pakko käsitellä ihmisyyden synkkiä puolia. Ja kuinka jotenkin perverssiä mielihyvää siitä kuitenkin varmasti saa, jos siitä onnistuu kirjoittamaan erityisen hyvin. En siis tarkoita pelkkää shokkiarvoa vaan jotain syvempää. Esimerkki: kirjoitanko minä siksi kirjaa, joka kertoo ystävyyden ja rakkauden väliaikaisuudesta, että pelkään sitä omassa elämässäni? Ja että olen kokenut sen monta kertaa lapsena?

16/03

Muutama viikko sitten fb-feediini sattui mainio artikkeli, tietokirjailija ja toimittaja Pontus Purokurun Kansan Uutisten blogiin kirjoittama Näin opit alistamaan itseäsi tehokkaammin! Kokeneen itseriistäjän neuvot kirjoittamiseen.

Kirjoittaminen, niin kuin lenkkeily, on helppoa, jos sitä ei lopeta koskaan. Jos koko ajan tuottaa jotain, edes puolihuolimattomasti, vähän niin kuin vahingossa, ohimennen, vaikka edes ajatuksissaan, niin kirjoittaminen helpottuu valtavasti.

Perustuotanto voi olla listojen tekemistä, muistiinpanoja puhelimessa, kuvien ottamista, blogitekstien luonnostelua, vastuuttomien kirjaideoiden heittelyä, mitä tahansa mielellään epäpuhdasta, hapuilevaa ja kulmikasta.

Jos harrastaa perustuotantoa ja työstää sitä eteenpäin, ei oikeastaan tarvitse varsinaisesti ”kirjoittaa” missään vaiheessa. On lopulta yllättävän vaikeaa istua alas ja käskeä itseään: ”Nyt kirjoitan.” Paljon helpompaa on huijata itseään niin, että koko kirjoitusvaihe jää pois ja tilalla on vain muistiinpanojen tekemistä, lajittelua, yhdistelemistä ja editoimista. Muistiinpano –> yhdistelmät –> laajennukset –> luonnos -> editointi -> julkaisu.

04/01

En tiedä onko rikkonainen unirytmini – joka on jo muuttumassa normaalimmaksi – muuttanut aivojeni rakennetta vai johtuuko kaikki yleisestä pysähtyneisyyden ja tammikuisen talvihorroksen mukanaan tuomasta luovasta joutilaisuudesta (verrattuna joulukuun stresseihin, rientoihin ja pakollisiin juttuihin), mutta olen tuntenut itseni viime vuorokausina erittäin inspiroituneeksi. Olen maannut pätkittäisten unieni välissä keskellä yötä läppärin kanssa sängyssä ja kirjoittanut hurmoksessa listoja erilaisista asioista (joo määhän teen SketchUpilla 3D-mallin mun lapsuudenkodin kotipihasta!), suunnitellut maalaussarjoja ja taidenäyttelyitä, keksinyt ratkaisuja käsikirjoituksen maailmaan, pyöritellyt sitä mielessäni muutenkin (joo määhän teen SketchUpilla 3D-mallin siitä huoltoasemasta!), budjetoinut asioita, tehnyt ostoslistoja ja unelmoinut tuhannesta eri asiasta ja ollut muutenkin erikoisen onnellisella ja energisellä tuulella. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka hieno työkalu – nimenomaan työkalu – itselle sopiva ja rakas kannettava voikin olla. ThinkPad 4EVER.

Lenovo, Museum of ThinkPad Print Ads, 1992-2012

24/09

Olen ajatellut paljon asioiden kontrolloimisen tarvetta ja kehyksiä mihin yritän saada tietyt jutut mahtumaan, miettinyt paljon elämän satunnaisia äärimmäisen vaikeita hetkiä ja turhaa tarvetta saada ne jotenkin ratkaistua, niin että kaikki menisi parhain päin. Mikä on tietysti lopulta turhaa. Kaikkea ei voi kontrolloida. Niin se käy.

Käsikirjoitukseni elää jonkinlaista murrosvaihetta. Eilen tehdessäni jotain aivan muuta tajusin yhtäkkiä että aiemmin kirjoittamani luvut, jotka asettuvat kirjan aikajanalla myöhemmäksi, täytyy ehkä siirtää sivuun koska ensimmäiseen osaan on tullut yksi uusi henkilö niiden kirjoittamisen jälkeen, ja tarinan kirjoittaminen eteenpäin siitä missä hahmot ovat tällä hetkellä (ensimmäisen osan epätietoinen loppu) tuntuu luonnollisemmalta kuin se, että yrittäisin kenkälusikalla avata myöhempien lukujen rakoja sen verran että saisin mahdutettua hänet – tai ainakin hänen toimintansa aiheuttamat aallot tarinan sisällä – niihin mukaan.

Kustannustoimittajanani tässä toimi eilen Sari. Hän kuunteli puhelimessa kärsivällisesti sekavan monologini – yritin siis aukaista uutta läpimurtoajatustani itsellenikin puhumalla sen auki – ja oli samaa mieltä: pitää kirjoittaa sitä mikä tuntuu luonnolliselta, ei sitä miten on ajatellut tarinan menevän. Kun poistan osittain haikein mielin mutta jännityksellä tulevaa odottaen käsikirjoituksesta 50 sivua (mikä ei ole kovin paljoa mutta kirjoitan tosi hitaasti) ajattelen pitkästä aikaa uudelleen lukemani Hyvien ihmisten juhlan taiteilija-laivanrakentaja Henriä, joka ei  halua saada laivaansa koskaan valmiiksi. Tunnen että tämä on oikea päätös, ei kai tässä ole mihinkään kiire.

15/08

Harva asia piristää paremmin kuin saada vanhalta ystävältä lounaskutsu maanantaiksi, ja valiteltuasi huonoa rahatilannetta sen jälkeen vielä tekstiviesti ”Mä tarjoon”. Joten tänään kävimme muutaman ystäväni kanssa viikinkiravintolan lounaalla kuulemassa läpikulkumatkalla (Hailuoto–Mikkeli) olevan ystäväni kuulumiset. Sen jälkeen kävimme yhteisen ystävämme haudalla. 50% seurueestamme ajoi kymmenen kilometriä harhaan, vaikka hautausmaalle ei ollut kuin reilut viisi kilometriä. Odotellessamme löysimme erään reilusti yli kymmenen vuotta sitten kuolleen melkein aikuiseksi ehtineen teini-ikäisen hautakivestä sydäntäsärkevän epitafin:

En jaksa, sori.
vainottu
[lempinimi poistettu]

Eilen käsikirjoitukseni ylitti sadan liuskan rajan, ja vaikuttaa siltä että tekstiä tulee lisää mukavalla tahdilla, muutama liuska päivässä. Toivon pystyväni pitämään tämän saman tahdin, ja miksi en pystyisi: näinä päivinä kirjoitan tarinan ensimmäisen osan viimeisiä sivuja, ja sävelet ovat ns. selvät ainakin vielä 30–50 sivua eteenpäin. Tänään liuskoja on 102, sanoja vähän vajaat 26700 (fonttikoko 12, riviväli 1.5, vasen marginaali 4 cm). Kirjoitin tänään myös kevytyrityksemme nimissä ensimmäisen pyydetyn tarjouksen, kyllä siinäkin meinasivat pitkästä aikaa kädet vähän hiota vaikka kovin suurista työmääristä tai summista ei olekaan kyse.

Kaikki tämä aktivoi tekemään enemmän, paremmin, tai ainakin pitämään yllä tätä tahtia. Kesän kestänyt jonkinlainen hetkittäinen apatia ja energiattomuus on poissa, olen taas innostunut kirjoittamisesta ja työjutuista ja rauhallisesta arjesta. Unirytminikin on normalisoitunut välille ~24–9. Tulevasta syksystä tulee hyvä, tunnen sen.

31/05

Tähän asti kuumimman iltapäivän vietän suljettujen kaihtimien takana, tuulettimen heikossa ilmavirrassa, ja kirjoitan. Olen menossa luvussa, joka tapahtuu helmikuun lopussa 1992. Se on myös luultavasti käsikirjoituksen ensimmäisen osan (1/3) viimeinen luku. En halua poistua asunnostani, vasemman jalkateräni vanha rasitusvamma kipeytyi taas kunnolla viime viikon pitkistä kävelyistä (parhaimmillaan 19 kilometriä puolentoista vuorokauden aikana), joten vietän tämän viikon arkipäivät sisällä. Ja hyvä niin, tekemistä kyllä riittää: kirjoittamisen lisäksi logosuunnittelua, www-sivujen pystytystä, lehtijutun kirjoittamista. Kaiken muun arkisen lisäksi.

Tajusin viime viikolla, että olen saattanut olla aika tyytymätön elämääni koko alkuvuoden ajan. Viime vuoden maaliskuussa satuttamani polvi lakkasi kipuilemasta marraskuussa, sen tilalle tuli melkein heti alkuvuodesta oikean ranteen hermopinne, jonka johdosta en pystynyt kirjoittamaan juuri mitään pitempää oikeastaan vasta kuin pari viikkoa paluuni jälkeen (reilu kuukausi sitten), kun eräs todella pätevä hermoratahieroja oli saanut pinteen auki. Käsi on ollut normaali jo muutaman viikon ajan, mutta nyt tosiaan jalat prakaavat. So it goes.

Luulen myös, että kolmen kuukauden yksinolo keskellä ei mitään oli henkisesti raskaampaa kuin silloin huomasin. Selvisin toki hengissä, ja ilman suurempia traumoja, mutta saattaa olla, että olen sen jäljiltä ehkä vähän erakoituneempi tai entistä introvertimpi kuin aiemmin. Se yhdistettynä uusiin ihmissuhdekuvioihin ja tunteeseen siitä, että aika loppuu ennen kuin saan käsikirjoituksen valmiiksi (lue: rahat loppuvat ja on taas pakko hakeutua päivätöihin) on aiheuttanut välillä ristiriitaisia tunteita.

Mutta siihenkin, kuten kaikkeen tähän, auttaa itsensä pitäminen työn touhussa. Olen joutunut antamaan itselleni ehkä hieman liikaa vapaata kaikesta mitä minun pitäisi tehdä, mikä johtaa helposti siihen että katson Netflixiä kahdeksan tuntia päivässä enkä saa aikaiseksi juuri mitään järkevää. Mutta sitäkin voi kutsua esim. dialogin tutkimiseksi tai kohtausten analysoinniksi. Näppärää.

22/10

Tammikuussa suunnittelin saavani käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi tämän vuoden aikana. En tiedä mitä ajattelin. Kirjoitan koko ajan – enemmän tai vähemmän – ja tarinan kokonaiskuva on selkeytynyt huomattavasti verrattuna siihen mitä se oli vuosi sitten, mutta itse kirjoittaminen on edelleen hidasta. Elokuussa poistin työtiedostosta parikymmentä sivua monta vuotta sitten kirjoitettuja pätkiä, jotka tuntuivat ylimääräisiltä ja olemassaolollaan häiritsivät keskittymistäni ja tarinan eteenpäin menemistä. Mutta kaikesta huolimatta olen optimistinen, ja satunnaisista epätoivon hetkistä pääsen yli muistuttamalla itseäni siitä, että minulla ei ole mitään kiirettä: tarina ja teksti elää omaa elämäänsä, ja kun vain jaksan siirrellä kiviä kasasta toiseen kaikki on hyvin. Juuri tällä hetkellä olen kahden kohtauksen ristiaallokossa, en ole varma onko työn alla oleva kohtaus (joulukohtaus!) valmis vielä vai ei, enkä halua jättää sitä kesken jos siihen löytyy vielä lisää jotain: se tuntuu vielä jotenkin vajaalta.

Mutta kirjan hitaasta etenemisestä huolimatta olen tyytyväinen elämääni. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt täysin uudenlaisen rauhallisuuden, stressittömyyden, jonka johdosta olen pystynyt keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ilman että aikataulut tai muiden ihmisten odotukset ahdistavat. Nautin yksinolostani enemmän kuin koskaan. Olen löytänyt kaikenlaista tekemistä, mikä pitää minut sen verran kiireisenä että en milloinkaan ehdi tylsistyä. Pidän huolta huonekasveistani, kirjoitan ja vastaanotan postikortteja, soitan ja opettelen pianoa, seuraan blogeja, terapiakirjoitan, seuraan ikivanhoja tv-sarjoja (Cheers, 3rd Rock From The Sun), kokkailen, puhun puhelimessa ystävieni kanssa, kirjoitan päiväkirjaa, luen, piirrän ja maalaan. Sisustan ja siivoan, opettelen ja korjaan. Nukun hyvin ja säännöllisesti, käytän huomattavasti vähemmän alkoholia kuin vuosi sitten tähän aikaan, ja vaikka olenkin loppukuusta aina täysin rahaton (re: lopputili josta meni 1500 € liikaa veroja koska en muistanut että verokortissani on kuukausikohtainen tuloraja, joten olen ollut koko vuoden käytännössä sen 1500 € miinuksella + työkkärin kolmen kuukauden karenssi koska irtisanoin itseni) uskon selviäväni tästä vuodesta ilman maksuhäiriömerkintöjä tai muitakaan suurempia vaikeuksia.