Teams teams teams

Olen ollut nyt kolme viikkoa päivittäin Teams-videopalaverien äärellä. Olen osallistunut webinaareihin ja työpajoihin, laavannut Trelloa ja yrittänyt löytää Discordin tekstivyöryn ja hymiöiden seasta jotain olennaista. Olen nähnyt kymmeniä eri näkymiä ihmisten keittiöistä. Olen tavannut useamman koiran, kissoja, nähnyt vilaukselta taaperoita ja teinejä ja yhden lontoolaisen harmaapapukaijan. Olen kuullut lukemattomia eri muotoiluja lauseesta oottakaas ku mä katon saanks mä tän näkymään teille ja ihmetellyt kuinka erilaisia ihmisten kuunteluilmeet ovat. Olen kehittänyt tehokkaan kymmenen minuutin sängystä-vessan-ja-keittiön-kautta-nojatuoliin-macbookin-äärelle -aamurutiinin. Olen kuunnellut tuntikausia kestäviä monologeja luovasta taloudesta, digitaalisista mahdollisuuksista, postkoronaalisuudesta, et cetera et cetera ja seurannut kymmeniä ei-koko-näytön kokoisia diaesityksiä ja tuijottanut itseäni samanaikaisesti läppärini näytön oikeasta alakulmasta ja parin sekunnin viiveellä senhetkisen puhujan jakamalta omalta näytöltään. Olen kokenut yhteenkuuluvuuden tunteita ja nyökytellyt vaikka en edes olisi videokuvassa. Olen odottanut tuntemattomasta syystä katkenneen video- ja audioyhteyden palaamista hiljaa itsekseni mutisten ja kuunnellut aikuisten ihmisten maanittelevan toisia aikuisia ihmisiä laittamaan kameransa päälle ja osallistumaan.  Olen seurannut keskustelujen – kyllä, niitäkin on ollut – rönsyilevän taidefilosofian puolelle ja kuunnellut mielenkiinnolla eri luovien alojen ihmisten kertomuksia omista kokemuksistaan omalla alallaan. Olen ymmärtänyt uudella tavalla sanan hyvinvointi ja miettinyt vastentahtoisesti henkilöbrändäystä, mitä tämäkin kirjoitus väistämättä on. Olen osallistunut, kommentoinut, tarttunut ja saanut kiinni, lupautunut tiimeihin ja selannut kymmeniä Instagram- ja Twitterfeedejä ja kuullut termit minäkuva ja identiteetti useissa villisti erilaisissa konteksteissa. Tätä jatkuu jouluun saakka, matkan varrella rakennamme yhdeksän näyttelyinstallaatiota kolmeen eri lasitaloon kolmeen eri paikkaan Pohjois-Pohjanmaalle.

Kirjoja part XVI

Viimeksi luettuja: Hélène Berrin Päiväkirja 1942–44, Riikka Pulkkisen Raja, Hemingwayn Kenelle kellot soivat, Petri Tammisen Suomen historia, Graham Greenen näytelmä Yes and No – Kyllä ja Ei, Yuval Noah Hararin Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, A. W. Yrjänän runokokoelma Mechanema, Kauko Röyhkän Kesä Kannaksella, Stephen Kingin pienoisromaanikokoelma Sydänyö, Eila Pennasen novellikokoelma Pientä rakkautta, Emily Brontën Humiseva harju, Zadie Smithin Swing Time, Iiro Rantalan muistelmateos Nyt sen voi jo kertoa, William S. Burroughsin Hämy, Edgar Lee Mastersin huikea runokokoelma Spoon River antologia, Sara Vallan sarjakuvaromaani Lempo, Milla Paloniemen 112 osumaa – Sarjakuvataiteilijan päiväkirja, Ville Rannan sarjakuvaromaani Kajaani, Derf Backderfin sarjakuvaromaani My Friend Dahmer, Pauli Kallion & Christer Nuutisen Kramppeja ja nyrjähdyksiä –strippikokoelmat Ihan pienet juhlat ja Koko maailman paino.

Uudelleen luettuja: Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini, Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahl, Douglas Adamsin Terve, ja kiitos kaloista (olen ollut aina tosi  ihastunut Fenchurchiin), Paul Austerin Illuusioiden kirja, John Irvingin Ystäväni Owen Meany, Alice Munron novellikokoelmat Kerjäläistyttö, Dear Life ja Lying Under the Apple Tree.

Erilaisissa pinoissa ympäri asuntoa lukemista odottavat ainakin Pierre Boullen Kwai-joen silta, John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvi, Hiljainen haltioituminen – A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista (toim. Erkki Pekkilä), Graham Swiftin Veden maa, Afrikka kertoo – Valikoima nykyafrikkalaista proosaa (toim. Per Wästberg, Tammi, Forum-kirjasto, 1962), Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset, The Many Aspects of Sleep (toim. Matti Klockars & Tarja Porkka–Heiskanen, Acta Gyllenbergiana VIII, 2009), The life and works of Monet (toim. Edmund Swinglehurst), The life and works of Degas (toim. Douglas Mannering), Huonekalumuotoilu 1900-luvulla (Klaus Jürgen Sembach, Gabriele Leuthäuser & Peter Gössel, Taschen 1990), Miró (Walter Erben, Taschen 1990), Antoni Gaudí (Rainer Zerbst, Taschen 1992), Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Pedro Almodóvarin Kuumetta nivusissa, William Gibsonin Neurovelho, H. P. Lovecraftin Alkemisti ja muita kertomuksia.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI, XII, XIII, XIV & XV.

Kesäkuu


Kuva suoraan kamerasta joen rannalta eräänä toukokuun viimeisen viikon varhaisaamuna.

Virallisesti minusta tulee visualisti vasta muutaman päivän päästä kun saan tutkintotodistukseni, mutta opiskeluoikeuteni loppui maanantaina ensimmäinen päivä tätä kuuta. Kevät oli oudosti pätkivä, työntäyteinen ja stressaava, mutta sain näyttöni ja viimeiset koulutehtäväni valmiiksi ajallaan. Kesäsuunnitelmiin kuuluu kotihoodeilla kävely ja pyöräily, rauhallinen kotielämä, oranssin pallon nakkelu lähikoulun pihalla, tekstit, kuvien tekeminen, kaikenlainen rento lomailu. Sain jo tälle viikolle kutsun työhaastatteluun, mutta vuorokauden harkinnan jälkeen peruin sen: en halua puolentoista vuoden opiskelun ja varsinkin tämän erikoiskevään stressien jälkeen säännöllisiin päivätöihin heti, tarvitsen ja haluan lomaa. (Se duuni olisi ollut asiakaspalvelua ja helpdeskiä digikuvausvälineitä myyvässä erikoisliikkeessä.) Edellinen kesä meni lähinnä sängyn pohjalla tuulettimen äärellä suoratoistopalveluita väärinkäyttäen, tästä aion tehdä aktiivisemman. Eilen kävin koululla viimeisen kerran, olin pyytänyt kaksi opettajaamme (ryhmänohjaaja ja toinen opettaja joka piti ryhmämme kursseista noin puolet) epäviralliseen palautekeskusteluun, lähinnä koska koko kevään aikana en ole saanut suoraa henk. koht. palautetta ns. livenä. Olen onnellinen, että meillä oli noin hyvät opettajat. Olen viimeinen tuosta koulusta valmistuva visualisti, koska organisaatiomuutosten takia markkinointiviestintä siirtyi liiketalouden alle vuoden vaihteessa, ja koska valmistuin puoli vuotta luokkatovereideni jälkeen.

Arkistosta: Aattoilta

Kirjoitettu alun perin 28. joulukuuta 2010

Jouluaattoiltana seisomme ystäväni oven takana rappukäytävässä. Ovikellon äänen jälkeen kuuluu jotain puhetta ja hirveää ryminää, sen jälkeen ei mitään. Päästyämme sisään käy ilmi että asunnon haltija oli tulossa aukaisemaan ovea, mutta kaatui eteisen lattialla ja löi päänsä imuriin. Nyt kaatunut itkee ja suurin osa porukasta sählää hänen ympärillään. Istun nojatuoliin keittiössä ja kaadan itselleni punaviiniä.

Suurin osa seurueesta lähtee käyttämään langennutta päivystyksessä, joten tätä päätöstä seuraa nopea hässäkkä: taksin tilaamista, astian etsimistä jotta he saavat punaviiniä mukaansa; vaatteiden, lompakoiden ja puhelimien hakemista ja löytämistä. Me jäämme pitämään seuraa kissalle ja odottelemaan juhlien jatkumista.

Makaamme television edessä viinilasit kädessä jutellen, kun muu porukka palaa yllättävän lyhyeltä reissultaan: äänekäs kaatuneemme oli allekirjoittanut vastuuvapauslomakkeensa ja näin ollen seurue pääsi jatkamaan juhlintaansa.

Nyt muutama päivä töitä ja pitkä viikonloppu. Tuntuu siltä, että tekisi hyvää viettää pari päivää kotona, lueskellen ja nukkuen, joten luultavasti en lähde uuden vuoden tienoilla mihinkään. Pakollisia juhlapäiviä ja niin edelleen?