American Elf on James Kochalkan päiväkirjastrippi, jota hän on piirtänyt ja julkaissut kotisivuillaan yli kymmenen vuotta. Siinä ajassa Kochalkasta on tullut tunnettu muusikko, useasti palkittu sarjakuvantekijä sekä kahden lapsen isä.
Olen nyt lukenut viimeisen viikon aikana koko arkiston läpi, ja täytyy myöntää että olen täysin koukussa. Miten voikin näin samaistua erilaisessa elämäntilanteessa olevaan ihmiseen pelkän sarjakuvastripin kautta?
Tunne on samankaltainen kuin se tunne, joka tulee kun lukee omia päiväkirjamerkintöjään vuosien takaa. Nostalgiaa ja surumielisyyttä siitä, että ei ole enää sama ihminen eikä tule koskaan enää olemaan. Mutta miksi? Eikö kehitys/kasvaminen ole vain hyvä asia?
Mietipä (näin kesän tullessa) jotain rauhallista oikein talvista hetkeä viime talvelta. Tai talvelta viisi vuotta sitten, tai kymmenen? Mitä tunnet? Tuleeko surullinen olo? Eikö?
Miksi minulle tulee?
Hassua.
Minulle taas tulee hyvin onnellinen olo.
En kaipaa noita aikoja takaisin, mutta ajattelen niitä lämmöllä, enkä haluaisi muuttaa mitään. Eletty aika on eletty ja kaikki tuleva on haastetta ja jännittävää. On hullua nähdä tulevaisuus vaihtoehdottomana umpiona ja kokea vapaus vain menneessä. Eivät ne talvet palaa, mutta edessä kaikki on yhä auki.
American elf vaikuttaa mainiolta. Ehkä sinäkin voisit kokeilla sarjakuvaa. Jospa se alitajunta sitä kautta kertoisi, mikä menneessä herättää kaipuuta. Tai sitten arkipäivä paljastaisi helpommin rikkautensa.
Kiitos kommentistasi!
En minäkään kaipaa noita aikoja takaisin, mutta olen välillä ehkä vähän liikaa nostalgiaan taipuvainen. Nykyisin vähemmän onneksi kuin ennen, nuorempana tuli hakattua päätä seinään menneiden asioiden takia jopa vuosikausia. Eli vaikuttaa siltä että kehityskulku on parempaan suuntaan koko ajan. Se on hyvä.
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
