Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä armoa, mitä pitää oppia antamaan itselleen jos haluaa olla Tasapainoinen Ja Oikea Ihminen. Minulle se on tarkoittanut tänään (kuten kuvasta näkyy) koko päivän viettämistä sängyssä kirjojen ja valkoviinin kanssa. Okei, läppäri pyörii myös välillä mukana, mutta pointti on siinä, että joskus on terveellistä – mahdollisuuksien mukaan tietenkin – sanoa kaikelle FUCK IT, unohtaa kaikki pitäisi-pitäisi-pitäisi –setti (tiedän, helpommin sanottu kuin tehty koska työ lapset haravointi spinning) ja vaan antaa itselleen se armo. Päiväksi, viikonlopuksi, vaikka jumalauta viikoksi. Oman maun mukaan, tietenkin.
Niin nuo kirjat: Stephen Kingin On Writing, Tolstoin Sota ja rauha (Tänään aloitin! Ikuisuusprojekti!), Douglas Adamsin The Salmon of Doubt, David Foster Wallacen Consider the Lobster ja Eric Hobsbawmin Äärimmäisyyksien aika.
1 kommentti | linkki kirjoitukseen
Viides päivä ilman jääkaappia. Olen kokenut eksistentialistista ahdistusta lähikauppojeni pakastealtailla. Olen kokenut gastrointestinaalista kauhua syötyäni vuorokauden sisällä muun muassa rasvalta maistuvia ällöttäviä kananugetteja epäilyttävine yksittäispakattuine kastikkeineen, ylihintaista annospakattua intialaista ruokaa, vanhaa kunnon Dr. Öetkeriä tuplajuustolla ja yllättävän hyviä lihapasteijoita. Pakastin siis toimii edelleen. Olen kirjoittanut tekstiviestejä vuokraemännälleni ja stressannut etukäteen sitä pölymäärää, mikä entisen jääkaapin takaa/alta väistämättä paljastuu. Tänä aamuna katkaisin valmisruokaputken K-Marketin salaattibaarin tarjonnalla. Ja tietysti olen syönyt myös banaania, virolaista 470 metrin syvyydestä porattua Värska-mineraalivettä, teetä, pari kolmioleipää ja jostain ihmeellisestä syystä myöhään eilen illalla pussillisen Nacho Cheese Ballseja™, jotka olivat kyllä ihan perseestä. Tämä kaikki yhdistettynä edelleen jotenkin epänormaaliin polveen ja yleiseen flegmaattisuuteen – joka ilmenee töiden välttelynä ja turhana internetissä roikkumisena – on saanut minut kaipaamaan parempia ilmoja ja pitkiä kivuttomia mieltä selventäviä kävelylenkkejä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Hyvä ystäväni alkoi taksikuskiksi. Otin selfien kesken kiihdytyksen.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Re: 24/02, mitä olen sitten lukenut tämän vuoden puolella?
Kesken ovat tällä hetkellä marraskuusta asti työn alla ollut – ja uskokaa pois se on työtä – Thomas Pynchonin Bleeding Edge, ja kirpparilöydöt Zadie Smithin Risteymiä (jonka luin englanniksi pari vuotta sitten) ja Stephen Kingin Tulisilmä. Uudelleen luettuja: John Hawkesin Adventures in Alaskan Skin Trade, David Gutersonin Lumi peittää setripuut, John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverissä, Junot Díazin This Is How You Lose Her, Paul Austerin Oraakkeliyö.
parts I, II, II revisited, III ja IV.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Blogi täytti eilen seitsemän vuotta. Mene kouluun, blogi. Leikkaa hiuksesi ja mene oikeisiin töihin, lapseni.
"Eriytätkö nää itses niinkö tuosta blogista", mietti ääneen (okei, mailitse) eräs uusi tuttavuus viime viikolla. Että onko kertojaminäni erilainen kuin minä, minäminä. Blogini perusteella minusta saa kuulemma ylinuhteettoman kuvan. Totta on, että en joka viinipulloa tai yömyöhäistä 12-juustohampurilaista-ja-taksilla-kotiin -tapausta raportoi, ja en käsittele tiettyjä henkilökohtaisen elämäni osa-alueita täällä juuri ollenkaan. Ainakaan vielä, katsotaan sitten uudestaan kun ajan myötä Googlen välimuistista poistuvat entisen (työ)elämäni jäljet. Eli mielestäni en eriytä, mutta luonnollisesti en kerro kaikkea mahdollista. Ja tietenkin kun kerron tai jaan jotain filtteröityy se (varsinkin tänne kirjoitettaessa) omien suodattimieni läpi joka tapauksessa. Joskus ne suodattimet saattavat tuoda kirjoitukseen mukaan jotain sellaista, mitä reaalitilanteessa ei välttämättä ollut. Se on se taiteilijan vapaus, tai jotain.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen jo kuukausien ajan etsinyt netistä oikeaa kirjoituspöytää, ja tällä viikolla viimein löysin sen. Edellinen pöytäni oli liian pieni, kiikkerä ja sen tasot olivat metallia ja lasia. Työnurkkaukseni oli makuuhuoneessa, nykyinen olohuoneessa. Tämä uusi (parikymmentä vuotta vanha) pöytä on 160 cm leveä – jonkinlaisella puujäljitelmällä päällystettyä jykevää levyä, osittain oikeaa puuta – ja erittäin tukeva. Sain sen ilmaiseksi lähikunnasta, ja lahjoin ystäväni hakemaan sen kanssani eilen erään toisen ystäväni tila-autolla. Eilisen illan vietin siirrellen huonekaluja ja kooten kolmeen osaan puretun pöydän, asennusdrinkkejä unohtamatta. En huomannut kuin vasta lähikaupan kiinni mentyä, että en ollut nauttinut illallista ja asunnossani ei ollut juuri mitään syötävää. Jotain kuitenkin löytyi: katkarapu-pussikeitto, jonka nautin juustolla päällystettyjen joulupipareiden kanssa. Yllättävän hyvä yhdistelmä. Nyt lihaksiani särkee, ja jos haluan käydä kylpyhuoneessa joudun kiipeämään yhden oranssin nojatuolin yli. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että saan tänään purkaa monta vuotta kiroamani tietokonepöydän. Ehkä oranssi nojatuolikin löytää paikkansa, luultavasti makuuhuoneen entisestä työtilanurkasta.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
