In-tro-vert-tiu-des-ta 
(Tästä on pitänyt kirjoittaa jo kauan, ja tämä liittyy tavallaan kahden edellisen postin maailmaan.. Sysäyksen kirjoittaa tämä nyt antoi, yllätys yllätys, Metafilter.)

Introvertti on ihminen, joka tarvitsee yksin oloa jaksaakseen harrastaa "normaalia" ihmisten välistä kanssakäymistä. Tähän kuuluu siis ihan kaikki töissä ja vapaa-ajalla muiden ihmisten kanssa tapahtuva välitön vuorovaikutus. The Atlantic -aikakauslehden Jonathan Rauch kuvailee ekstro-/introvertismia näin (lihavointi minun):
Extroverts are energized by people, and wilt or fade when alone. They often seem bored by themselves, in both senses of the expression. Leave an extrovert alone for two minutes and he will reach for his cell phone. In contrast, after an hour or two of being socially "on," we introverts need to turn off and recharge. My own formula is roughly two hours alone for every hour of socializing. This isn't antisocial. It isn't a sign of depression. It does not call for medication. For introverts, to be alone with our thoughts is as restorative as sleeping, as nourishing as eating. Our motto: "I'm okay, you're okay—in small doses."

(Joku on myös suomentanut artikkelin Facebookkiin, vaikka luulen että lukeakseen tuon pitää olla sisäänkirjautuneena.)

Kuulostaa täysin tutulta. Tämä ei ole ikinä henkilökohtaisesti ollut ongelma, kunhan muistan suunnitella tekemisiäni ja menemisiäni niin, että minulle jää reilusti aikaa vain olla yksin. Mutta tätä kaikkea on vaikea selittää ekstrovertille ihmiselle; hän on perusluonteeltaan täysin erilainen, ja kuten tiedämme, ihminen ei ole parhaimmillaan yrittäessään ymmärtää jonkun toisen täysin erilaista perusluonnetta (olen huomannut sen itsekin, se on miltei mahdotonta).

Esimerkki: en tykkää syödä ihmisen kanssa, olen aina pitänyt esim. lounasta omana aikanani, joten kieltäydyn 99%:sta lounaskutsuista. Ja jos näen teidät, tervehdin, mutta en tule istumaan teidän pöytäänne, älkää ottako sitä henkilökohtaisesti. Minä vain pidän tärkeänä sitä, että saan syödä yksin, rauhassa kirjani kanssa.

Eli väärinymmärryksiä tulee, ihmiset luulevat että valehtelen, että en halua viettää aikaa juuri heidän kanssaan, että valitsen suhteesta vain sen, mikä minulle sopii, en jousta, en tule vastaan, vaadin muita joustamaan minun omituisuuksieni ympärille.

Tämä on yksi asia jossa fake it 'til you make it –ajattelu ei toimi. Ja voihan sen sanoa suoraankin: en aio muuttaa perusominaisuuksiani kenenkään muun takia (jos siis uskoisin siihen, että niitä ylipäänsä voi muuttaa). Olen onnellinen näin. (Ja täysin rehellisesti sanottuna en edes haluaisi muuttaa tätä puolta itsestäni.)

Okei. Mitä on tehtävissä? Olen kirjoittanut tästä aiemminkin. Ensiksi: minulla on velvollisuus olla rehellinen itselleni. Tämä sisältää sen, että kuuntelen itseäni ja toimin oman parhaani mukaan, vaikka se saattaa jonkun mielestä kuulostaa itsekkäältä. On this side of the screen not a single fuck is given. Olen viettänyt aikaa kuunnellen muiden ihmisten ideoita siitä, kuinka minun pitäisi elää elämääni. Onneksi lopetin sen jo monta vuotta sitten.

Toiseksi: olen valmis tekemään kompromisseja, toimimaan hetkellisesti vastoin omia vaistojani, jos tilanne niin vaatii. Olen hyvin harvoin epäkohtelias ihmisille, ja onneksi joudunkin harvoin tilanteisiin joissa minun täytyy turvautua ikäviin keinoihin ajaakseni oman henkisen hyvinvointini vaatimia asioita. Joten normaalielämässä kaikki menee hyvin noin 80% ajasta.

Kolmanneksi: jos minua työnnetään, painostetaan, tunnen oloni uhatuksi ("Kaikkea mitä olen vastaan hyökätään! Oh noes!") ja reagoin sen mukaan. Yleensä puolustuskeinoni on vetäytyä, sulkeutua, olla hiljaa ja yksin. That'll show 'em, right? Tietysti tästä seuraa vain lisää vaikeuksia (ymmärrän että on vaikea yrittää keskustella täysin sulkeutuneen ihmisen kanssa), epäluottamusta, kyräilyä, yleisiä huonoja viboja.

Joten: kaikille helpoin vaihtoehto on se, että ymmärrätte minun olevan introvertti, ja vielä tärkeämpää on se, että ymmärrätte sen, että sillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Minun vain täytyy tehdä näin, sillä aivoni on rakennettu niin. Kiitos.

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Kirjoittamisesta 
Pitää olla rehellinen. Itse olen amatööri kirjoittamisessa, mutta yritän pitää edellistä lausetta ohjeenani. Kaikki kulttuuri, mikä on ikinä koskettanut minua perustuu käsittääkseni tähän samaan ideaan; muodolla ja lopputuloksella ei ole väliä jos on rehellinen. Toisin sanottuna: jos on rehellinen ja pitää siitä mitä tekee, siinä on laatua, laatua kaiken muun näkyvän/kuuluvan takana. Näen tätä koko ajan; parhaat live-keikat ovat niitä kun näet että soittajat nauttivat olostaan lavalla, parhaat blogit ovat niitä joista näkee että kirjoittaja nauttii kirjoittamisesta. (En tietenkään osaa sanoa onko tämä yksi niistä, mutta teen parhaani, ja jos se ei riitä, mikä sitten? Alleviivaten pointtia; en kirjoita ketään tiettyä ihmistä varten, kirjoitan itselleni, kaikki muu kuten imartelevat ja vähemmän imartelevat kommentit ovat ylimääräistä hyvää.)

Kirjoittaminen ja tämän blogin pitäminen on itselleni osaksi terapiaa mutta myös osa suurempaa kehityssuunnitelmaa: pakotan itseni kirjoittamaan siksi että haluan tehdä sitä tulevaisuudessa enemmänkin. Kirjoitan siitä mistä kirjoitan siksi, että se koskettaa minua; nämä ovat asioita jotka pyörivät mielessäni, ja missään vaiheessa en ole väittänyt niiden olevan mitenkään korkeita/hienoja juttuja, mutta ainakin niissä on rehellisyyttä. Kaikkea mitä tapahtuu ja mitä ajattelen en tietenkään voi jakaa, mutta hyvin suuren osan kuitenkin. Osa lukijoista tuntee minut henkilökohtaisestikin, mutta en ikinä promotoi blogiani (paitsi jos käsittelen jotain asiaa, josta olemme ystävieni kanssa puhuneet aiemminkin, tai jonka tiedän kiinnostavan heitä saatan mainita kirjoittaneeni siitä) ja suurin osa lukijoista kuitenkin tuntemattomia ihmisiä, joten harvoin joudun tilanteeseen jossa sensuroin itseäni; uskon, että jos ihmiset eivät pidä siitä mitä tai miten kirjoitan, he eivät lue blogiani enää, mutta toisaalta, ihan samahan se minulle on, kirjoitan tätä edelleen vaikka kukaan ei tätä lukisikaan; alun perin päätös kirjoittaa julkisesti oli masokistinen ajatus siitä, että kirjoitan enemmän kun minulla on jonkinlainen velvollisuus ja julkaisukanava (mikään ei ole säälittävämpää kuin blogi, jota ei päivitetä). Ja kävijämäärät (jos niistä pitää puhua, itse tietysti pidän niitä mielenkiintoisina; kertovathan ne käytännössä sen kuinka mielenkiintoisena juttujani pidetään) ovat tasaisessa nousussa koko ajan.

Olenko kirjoittanut asioista ja saanut kuulla niistä reaalimaailmassa? Olen tietysti, onneksi suurin osa suorasta palautteesta on ollut positiivista, ja negatiiviseen palautteeseenkin on ollut syynsä (osa siitä on johtunut rehellisyydestäni, mutta kun on kerran ottanut itselleen periaatteen..). Jos ihmiset pitävät minua kusipäänä joidenkin juttujen takia mistä kirjoitan täällä niin mitä sitten? Ystäväni kyllä ymmärtävät sen miksi teen tätä, ja antavat varmasti anteeksi jos olen välillä säälittävän nostalginen/teennäinen, sillä taustalla on kuitenkin ajatus kirjoittamisesta itsensä kehittämisen prosessina.

Eräs ystäväni julkaisee omakustanteena rivoja ja häiritseviä mustan huumorin sävyttämiä rujoja undergroundsarjakuvia. Jos en tuntisi tätä ihmistä voisin ajatella lehtien teemojen ja ilmaisutapojen olevan jotenkin teennäisiä, alleviivaavia, shokeeraavia pelkän shokeeraamisen takia, mutta tiedän hänen tehneen käytännössä samankaltaista materiaalia kohta kaksikymmentä vuotta. En vertaa itseäni häneen; hän on yksi harvoista tietämistäni neroista, mutta hänen töissään on juuri rehellisyyttä; ei hän välitä mitä ihmiset ajattelevat hänen töistään, ei ole luultavasti koskaan välittänytkään, mutta hän tekee niitä silti, koska se on sitä mitä hän rakastaa tehdä. Ja näiden rivojen ja rujojen mustavalkokuvien takana (jos pääsee yli pinnallisesta estetiikasta) on usein suuria ideoita (muun muassa) nyky-yhteiskunnasta ja ihmisistä yleensä, enemmän kuin keskimääräisellä perusduunarilla (heitä ollenkaan dissaamatta).

Joten, perusideana tässä kirjoituksessa oli se, että kaikki vaikuttavat ihmiset ketä tiedän ja heidän vaikuttavat työnsä jakavat sen ominaisuuden, että niissä on taustalla rehellisyys ja rehellinen halu ja rakkaus sen asian tekemiseen, ja pelkästään tämä jo erottaa heidän tekemisensä suuresta osasta harmaata massaa. Tämä ajatus ei tietenkään ole mitenkään uusi ja en missään nimessä ota vastuuta sen keksimisestä, mutta ajattelin nyt heittää sen ilmoille, koska sen rehellisyyden merkityksen tajuaminen oli itselleni merkityksellistä. En myöskään halua taaskaan nostaa itseäni mihinkään korokkeelle (miettikää nyt, kirjoitan näitä juttuja nettiin ja niitä lukee parikymmentä ihmistä päivässä, olen ilmeisen suosittu naisien keskuudessa jos ette ole huomanneet) vaan tuoda esille ja samalla itse käsitellä motiivejani tämän homman tekemiseen. Koska tekeminen on aina vaikeampaa kuin tekemättä jättäminen, olen sitä mieltä että jos on päässyt sen ensimmäisen askeleen ohi, on sallittua myös puhua siitä.

4 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Me mainonnan uhrit. Ja te, varsinkin te. 
Keskustelin tänään erään ystäväni kanssa; eilen kuulemma tuli Teemalta dokkari, jonka muistan nähneeni joskus aiemmin: se kertoo mainonnan vaikutuksesta erääseen dokumentintekijään, ja suuremmassa mittakaavassa länsimaisiin naisiin/tyttöihin. Kuinka kulttuurimme on täynnä täysin valheellisia mielikuvia ja kuinka näitä kuvia tyrkytetään kaikille, välittämättä siitä että niistä johtuen täysin normaalit ihmiset saavat hirveitä alemmuuskomplekseja, puhumattakaan muista ongelmista. Ja siinä sivussa jotkut rikastuvat, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Epäreiluinta (nyt käytän täysin ystäväni sanoja) on se, että suurin osa jengistä vertaa itseään ihmeluomuksiin, ts. photoshopattuihin malleihin, pornotähtiin ja leikattuihin ääliöhoroihin, joita telkkari on nykyään pullollaan (tai näin olen kuullut), käsittämättä että näillä visuaaleilla ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa (okei, ehkä ne ääliöhorot ovat oikeastikin sen näköisiä, pelottava ajatus, tiedän).

Onneksi nykyään kouluissa ilmeisesti opetetaan jo melko aikaisin medialukutaitoa, vai opetetaanko? Olisi sitä meillekin pitänyt opettaa, eivät meidän(kään) ikäiset ole tälle ilmiölle mitenkään immuuneja, mutta tuntuu että tuhoisinta se on nuorille tytöille, ketkä vasta etsivät itseään, kehittyvät, miettivät, altistuvat. Osa porukasta ei edelleenkään sisäistä sitä, että esim. naistenlehdissä, leffajulisteissa, mainoksissa, tuotepakkauksissa ja internetissä olevat kuvat eivät vastaa todellisuutta, niitä on paranneltu aivan vitusti, poistettu kaikki inhimillinen (milloin olette viimeksi nähneet mainoskuvan jossa mallin iho ei ollut täydellisen sileä ja tasavärinen?) ja monen mielestä kaikki, mikä tekee ihmisestä kiinnostavan.

Joten, tytöt/naiset: älkää huolehtiko vaikka ette näyttäisi samalta kuin kaikki tämä visuaalinen saasta mitä meille pakkosyötetään, vika ei ole teissä. Vika ei todellakaan ole teissä. Oikea kauneus ja viehättävyys tulee persoonallisuudesta, mutta sekin on oikeastaan jo toisen kirjoituksen aihe.

Ja älkää ymmärtäkö väärin (otsikon "vitsi" on varastettu Kajolta): en missään nimessä ole kaiken tämän yläpuolella; miehillä on samalla lailla paineita ulkonäöstään (kaiken muun muassa) kuin naisilla. Koko maailma on vain muuttunut niin visuaalispainotteiseksi (kuinka vanhalta voi kuulostaa, voi ugh). Kyllähän aiemminkin länsimaisen pop-kulttuurin nousun myötä on ihailtu mm. filmitähtiä, mutta silloin visuaalinen kulttuuri oli paljon todempaa; naiset olivat kauniita ja miehet olivat komeita, mutta kuvat olivat tosia, tai ainakin todempia kuin nykyään (vaikka kuvamanipulaatio ei sinänsä ole digiajan keksintö ja airbrushatuilla naisvartaloilla on myyty kampetta ainakin sadan vuoden ajan).

Vielä yksi juttu: porno (ja visuaaliset viestit). Suurin osa pornosta (ja uskokaa pois, olen nähnyt sitä aika paljon) on täysin todellisuudesta vieraantunutta. Internetin myötä liian helpoksi käynyt pornon kulutus tekee (nuorista) ihmisistä hulluja. Tiedän, koska olen itse kokenut saman. Tässä pari tietoiskua: ei, se ei ole liian pieni. Ei, ne eivät ole liian isot/pienet/oudot. Ei, miehen ei tarvitse pystyä tulemaan kerta kerran jälkeen. Ei, nainen ei välttämättä saa orgasmia yhdynnässä samaan aikaan miehen kanssa (vaikka niinkin voi tietysti tapahtua, mutta se ei ole edellytys sille että kumpikin voi nauttia). Ei, seksin ei tarvitse olla jotain tiettyä (siinä sen hienous juuri piilee! Päättäkää itse mikä on kivaa!) eikä (mahtavan) seksin harrastamiseen vaadita tietynnäköistä kroppaa tai tietynnäköisiä ulokkeita/reikiä. Seksistä kannattaa puhua, eri kumppanit diggaavat eri asioista (miten minusta tuntuu että puhun täysin ilmiselvistä asioista?) ja kaikki, toistan kaikki on sallittua jos kumpikin pitää siitä eikä juuri se mitä mietit nyt tee sinusta homoa tai perverssiä.

Okei: nyt olen kirjoittanut seksistä muistaakseni ensimmäisen kerran. Toivottavasti se oli yhtä hyvää sinulle kuin minulle?

Valehtelin aiemmin, vielä yksi juttu, lupaan lopettaa kohta. Kaiken tämän tämän mistä nyt puhutaan, takana piilee yksi suuri juttu: länsimainen viihdeteollisuus on antanut meille kaikenlaisia ideoita, jotka ovat meidän hyvinvoinnillemme vahingollisia ja me olemme nielleet sen kaiken ja tehneet näistä ideoista itsellemme periaatteita ja tavoiteltavia toimintamalleja. Esimerkki: romanttisen rakkauden käsitys; ihmisillä on mielikuva miten heidän (rakkaus)elämänsä pitäisi mennä, ja jos kaikki ei mene juuri niin, he ahdistuvat ja alkavat etsiä vikoja sieltä missä niitä ei välttämättä ole olemassakaan, koska heidän käsityksensä rakkaudesta on tosiasiassa valetta, joka on keksitty myymään elokuvia/kirjoja/suklaata/viinaksia/autoja/vittu kukkia.

Joten: tehkää omat arvonne, älkää nielkö kaikkea (vaikka jotkut pitävät siitäkin..), älkää olko kusetuksen uhreja vaan sanokaa ääneen jos huomaatte että toi ei nyt kyl ajattele omilla aivoillaan. Tämä valheellisen mainonnan ylivalta ei kaadu ikinä jos ihmiset eivät kyseenalaista sitä. Ja rakastakaa itseänne ja toisianne, olette hyviä juuri sellaisina kuin olette.

8 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Mielikuvista ja pienistä asioista ja kauneudesta 
On jännittävää saada tietää että joku ajattelee sinua, ainakin sen verran että mainitsee asiasta, tulee tietyllä tavalla vastaan todella todella paljon, sillä kaikki se on niin odottamatonta, mitään ei ole sovittu, mitään ei tarvitsisi tapahtua, kukaan ei ole kenellekään mitään velkaa. Onko se jonkinlainen kädenojennus, ehkä? Hyväksynnän merkki? Vai "pelkkää" kohteliaisuutta? Mutta eikö kohteliaisuudellakin täydy olla pohja kunnioituksessa, eihän siinä muuten mitään järkeä olisi? Kunnioitus on tietysti itsessäänkin melko vaikeasti määriteltävä käsite... Kaivan kuoppaa itselleni, selkeästi. Tämänpäiväinen tajunnanvirta kulkee nopeasti..

En tiedä. Itse ajattelen todella paljon eräitä ihmisiä, ehkä liikaakin, enkä ole ikinä oikeastaan ajatellut miettiikö minua kukaan. Ahdistuneisuuteen taipuva mieli, joka miettii aivan liikaa kaikkea, mutta tätä ei (vielä, heh) koskaan. Mutta kuinka käsittämätöntä tämäkin on; en voi ikinä tietää miten he minusta ajattelevat! Esimerkki: on eräs tyttö (miltei tuntematon ihminen!), ja en pysty ajattelemaan hänestä lähes mitään muuta kuin hänen hiuksiaan. Tarkoitan: ne tulevat ensimmäisenä mieleen, ja minun pitää käytännössä tunkeutua sen kuvan läpi päästäkseni ajattelemaan hänestä jotain muuta.

Ei tällaista informaatiota saa. Ihmiset eivät puhu näistä; eivät sano Hei, ajattelin sinua eilen ja tulin jostain syystä todella hyvälle tuulelle sillä olet, en mä tiedä, kiva? Kiva. Mikä mahtava sana, sitä käytettiin vielä joskus teininä, mutta kuka puhuu kivasta enää? Lähimmäksi tämän pointin toteutusta pääsevät ehkä runoilijat, mutta heille se annetaankin anteeksi. Ei se ole rakkautta, mutta onpa ainakin ihmisten välillä kulkevaa lämpöä ja iloa tuottavaa informaatiota, pieniä asioita joita ei oikeastaan kukaan jaa, tai jos jakaa niin lauluissa ja runoissa, mutta niissäkin niitä pidetään usein Suurempien Tunteiden metaforana jolloin niiden perimmäinen olemus saattaa jäädä edelleen piiloon.

Gah. Eiköhän tässä ole tarpeeksi sekavuutta. Olen vain miettinyt kauneutta uusien ihmisten tapaamisen kautta täysin uudella tavalla, ehkä potien hieman syyllisyyttä siitä, mutta silti miettien että miksi sitä ei voi jakaa, miksi siitä on niin vaikea puhua, onko se todella niin subjektiivinen kokemus että sitä on mahdoton jakaa? Enkä tarkoita nyt pelkästään estetiikkaa, vaan tunnetasolla tapahtuvaa kauneuden kokemusta. Ehkä se on niin monen asian summa (plus kaikkihan tietävät että muistot ovat hyvin hyvin muuttuvaisia tilanteen mukaan) että sitä ei yksinkertaisesti voi pukea sanoiksi?

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kohtaamisia 
En halua vaikuttaa seksistiseltä hölmöltä, mutta tässä muutama viime päivinä ilostuttanut asia tasapainottamaan viimeaikaisten kirjoitusten säälittävää valitusta. Teidän romantiikannälkäänne tyydyttämään ja muistoksi itselleni: ei kaikki ole niin huonosti kuin välillä tuntuu; useasti vaikuttavimmat ja mielialaa nostavimmat asiat ovat tulevat täysin puun takaa, yllättävät. Hienoa on myös huomata miten pienet jutut voivat tehdä onnellisen olon moneksi päiväksi.

Bad Religionin keikalla tuntemattomaksi jäänyt (liian) nuori vaalea tyttö puri minua toistuvasti selästä ja olkapäästä. Yllättävän miellyttävä flirttikeino; purra tuntematonta ihmistä punk-keikalla. Ilmainen vinkki, naiset.

Anniskelualueella jonottaessani satuin aivan sattumalta näkemään kaukaa erään äärimmäisen kauniin tytön hameen nousevan, no, tiedätte mitä tarkoitan, oli tuulista. Hymyilin, täysin tahtomattani: hän huomasi sen ja hymyili takaisin todella todella hurmaavasti. Hienoa nähdä ihmisiä, jotka eivät ota itseään ja maailmaa liian tosissaan ja osaavat nauttia em. kaltaisista tilanteista. Itsevarmuus, kuten varmaankin tiedätte, on seksikästä.

Kotiinpaluun jälkeisenä myöhäisiltana sain yllätyksekseni kylään drinkille ja kuuntelemaan ensin Joose Keskitaloa ja sitten Miles Davisia erittäin miellyttävää naisseuraa.

Eilen baarissa aloitteen teki eräs tuntematon tyttö, jonka olen nähnyt viimeaikoina pari kertaa, juttelimme jonkin aikaa, jonka jälkeen kysyin haluaisiko hän tavata joskus, hän halusi puhelinnumeroni: mielelläni sen luovutinkin.

Poistuessani samasta baarista eräs minulle koko illan puolihumalaisesti mutta todella nätisti hymyillyt kaunis punahiuksinen tyttö käveli eteeni ja jäi vain hymyilemään siihen ja tuijottamaan minua silmiin. Hän esitteli itsensä, juttelimme hetken aikaa.

Kaikenlainen tällainen on äärimmäisen mahtavaa monestakin syystä: ei vähiten siksi, että se palauttaa uskoni ihmisiin ja saa huomaamaan ensinnäkin sen, että koko ajan vain oman tutun porukan kanssa ja omien tuttujen rajojen sisällä pyöriminen on (vaikka tietysti hauskaa niin) jonkin verran sosiaalisesti puuduttavaa; siitä puuttuu tuntemattomien kanssa tapahtuvan sosiaalisen kontaktin jännitys ja siitä seuraavat hyvät aivokemialliset muutokset (serotoniini, dopamiini, endorfiini, mitä näitä nyt on).

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Hipaisusta ei lasketa, vai? 
Kuinka helppoa on jonkinlainen pieni kosketus ihmisten välillä, en puhu nyt fyysisestä vaan henkisestä yhteydestä, aina se yllättää. Vellot omassa kuplassasi kun joku tulee ja puhkaisee sen, hetkeksi. Juuri tämän takia pidän internetistä. Se tekee helpommaksi kohtuullisen vaivattoman hipaisun, ilmoituksen "ajattelen sinusta mukavia asioita" (joka luetaan rivien välistä, tottakai, kuten kunnon paranoidi tulkitsija ikään, ilman minkäänlaista itsevarmuutta). Makaan sohvalla ja en miltei pysty olemaan paikallani. Yhtäkkiä jännittää. Olen idiootti, tiedän, niin helppo ihminen saada ainakin hetkellisesti sekaisin muutamalla sanalla. Mutta ainakin tiedän olevani elossa ja pystyväni vielä tähänkin. Se 14-vuotias minussa ei ole kuollut. Eri asia onko se hyvä vai huono juttu? Sen tiedän että tämä tunne saisi olla useamminkin. Nyt lopetan tämän ylianalysoinnin ja menen parvekkeelle haistelemaan kesää hetkeksi.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
"Suomen suvi vuonna 1977" 
Maanantai, heinäkuun 18.

--- Kotiin palatessani huomaan, että Peitsamo on tullut juhlistamaan levynsä kauppoihin saapumista. Hän on jo juonut puolet vodkapullosta, ja toinen puoli on hyvällä alulla.

Seuraan hänen mesoamistaan. Hilpeänä hän huutelee iskulauseita, kehuu viinan erinomaista makua, äityy jopa polttamaan yhden Dunhill-savukkeen.

Innoissaan hän kaataa tuolin, josta katkeaa selkänojan pinna. Ylös hän ei enää kykene, siispä hän jatkaa ilonpitoaan lattialla maaten. Hän kehuu Jonathan Richmanin, Veltto Virtasen ja Juice Leskisen maailman parhaiksi ihmisiksi, eikä toki halvenna omaa arvoaankaan. Tarjaa ja minua hän ilmoittaa rakastavansa, koska olemme hänelle ystävällisiä.

Hänelle tulee hätä. Jotenkin hänen onnistuu päästä toilettiin saakka, mutta sitten kuuluu karmea rysäys. Menen katsomaan. Hän on kaatunut kylpyammeeseen, jonka pohjalta hän nyt jatkaa maailman parantamista. Pahaksi onneksi kylpyammeessa on ämpäri täynnä likoavia vauvanvaatteita. Peitsamo on jotakuinkin likomärkä, kun kampean hänet ylös ammeesta. Hän vain hihittelee. Riisun hänen housunsa ja ripustan ne kuivumaan. Eteisen lattialla Peitsamo yrittää ottaa horjuvia askeleita, mutta jalat eivät pidä. Tuon hänelle olohuoneeseen patjan ja kehotan häntä ryömimään sille. Hän ryömii kun hieman tuen.

Alan valmistaa ruokaa. Peitsamo huutelee ihailevia kommentteja Tarjalle ja minulle. Sitten hän oksentaa.

Sitten hän ei tee enää mitään muuta kuin nukkuu.

Paitsi kahdeksalta, silloin hän nimittäin herää. Hänellä tuntuu olevan kiire kotiin. Hilpeästi hän kiskoo tennarit jalkaansa ja hoipertelee ovelle. Nappaan hänet kiinni ja kysyn, onko hän todella lähdössä liikkeelle housuitta. Ei sentään. Hän kiskoo tennarit jalastaan nauhoja päästämättä ja änkeää puolimärät farkut päälleen. Hän tiedustelee aiheuttamiaan vahinkoja. Selitämme, että vain maton pesu tullaan laskuttamaan. Hän kiittää, tunnustaa taas rakkautensa meitä kohtaan ja häipyy Nokian suuntaan.

Kuka murhasi rock'n'roll tähden?, Juice Leskinen, Soundi-kirjat 1978



kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
The Pain - When will it end? Not yet, that's for sure. 
Tim Kreideristä olen puhunut muutaman kerran aiemminkin, ja teen sen taas, sillä hän on nyt alkanut jakaa vanhoja sarjakuviaan (uusien kommenttien kera) nettisivuillaan. Tsekatkaa myös uusin esseensä Nerve.comissa, siellä lopussa on tutun oloinen ajatus:
Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.


2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10  ►|