"...the liberal arts cliché about teaching you how to think is actually shorthand for a much deeper, more serious idea: learning how to think really means learning how to exercise some control over how and what you think. It means being conscious and aware enough to choose what you pay attention to and to choose how you construct meaning from experience. Because if you cannot exercise this kind of choice in adult life, you will be totally hosed. Think of the old cliché about 'the mind being an excellent servant but a terrible master.'"
-David Foster Wallace
Näin on. Miten pääsisi siihen tilanteeseen että osaisi päättää mitä haluaa ajatella? Pahoittelen blogin hiljaiseloa lomani yli, viikonloppuna oli kahden päivän juhlat jonka jälkeen sunnuntai ja maanantai nukkumista, siivoilua ja lukemista. Tänään töissä iskivät päälle kaikki muutaman päivän aikana tulleet kiireiset jutut, ja istuinkin toimistolla toista tuntia ylitöissä. Nyt ruokaa ja Philip Rothin Käänteiselämää ennen aikaista nukkumaanmenoa.
Hassusti kaikuu terapiasta saamani monisteen sisältö tuossa sitaatissa. Tarkemmin sanottuna monisteessa viitataan aiempiin kappaleisiin, joissa on teroitettu tuota tiedostamista, ja nyt sitten tämä tietoisuustaito pitäisi panna palvelemaan omaa arvomaailmaa.
Miten se sujuu? Tuntuu ainakin ajatuksena melko vaikealta (no shit sherlock). En tiedä, jotenkin huomannut itsensä käyvän läpi samaa paskaa miltei koko ajan, edelleen ja edelleen, ad nauseam. Ehkä se siitä/tästä.
Se onkin hyvä kysymys, en nimittäin ole niitä aiempia kappaleita lukenut. Mutta kuvauksen perusteella epäilisin, että kyse on taidosta, jota minulle on jostain (kasvatuksesta tai ympäristön vaikutuksesta) siunaantunut lapsuudessa jonkin verran.
Uskoakseni se edellyttää toimiakseen introspektiokyvyn ohella motivaatiota, joka kaiketi useimmiten, ja ainakin ilmeisesti tässä HOT-ajattelussa, tulee uskosta siihen, että sen introspektion tuoman hallinnan mahdollisuuden valjastaminen omien arvojen mukaiseen elämään pyrkimiseen on kannattavaa. Jos sellaista uskoa löytyy, eli on sitä motivaatiota, on vain äärimmäisen luonnollista käyttää omaa mieltä välineenä oman arvomaailman toteuttamiseen.
Eli mikäli kysymyksesi koski nimenomaan sitä, että kuinka omaa ajatteluaan voisi hallita, tekisi mieleni vastata, että se tapahtuu kuin itsestään silloin, jos uskoo sen olevan paras käytettävissään oleva keino omien arvojen toteuttamiseen pyrkimisessä. Voin siis joka hetki valita oman arvostelukykyni avulla ajatuksistani sen, joka vaikuttaa parhaiten päämäärääni palvelevalta. Jos taas motivaatio tai päämäärä on hukassa, ei ole mielekästä tehdä valintoja, kun ajatuksien keskinäiselle paremmuudelle ei ole mitään mittapuuta.
Taidanpa blogata tästä, mielenkiintoinen aihe.
Totta puhut, tuosta päämäärään pyrkimisestä. Ja totta lienee sekin että oma motivaationi/päämääräni on ollut viime aikoina hieman hukassa. Ikävää/monimutkaistavaa asiassa lienee se, että noita päämääriäkin voi olla useampia, osa pidemmälle mittakaavalle (tyyliin millaista haluan elämäni olevan kymmenen vuoden päästä?) sovitettuja ja toiset osastoa pääsisinpä-tästä-alkuviikosta-ohi-vähiten-huonolla-mielellä.
Ehkä nämä kaksi pitäisi osata yhdistää, jonkinlaiseksi super-zen-mielenrauhaksi? Kun joku kertoo miten se tehdään, luovutan hänelle Italianmatkapaikkani.
Ei vaan, kyllähän oikeasti elämä hymyilee huomattavan paljon enemmän jos on maaleja, odotettavaa, jotain positiivista minkä tietää tapahtuvan (eikä pelkästään toivo).
..ja keskustelua tietoisuustaidosta käydään luultavasti lähitulevaisuudessa myös marginaalin puolella.
Tuli noista eri mittakaavan päämääristä mieleen, että se tosiaan vaihtelee varmaankin pitkälti hallinnan ulkopuolella olevien sisäisten tekijöiden ja ulkoisten paineiden vaikutuksesta, että kummat, pitkän vai lyhyen tähtäimen päämäärät ovat päällimmäisinä kullakin hetkellä. Eli vaikka se oman ihanneihmisen toteuttamiseen pyrkiminen on sekin kaiketi lähtöisin sisäisestä tarpeesta, se edellyttää myös riittävää vapautta noista sisäisistä ja ulkoisista paineista, eli mahdollisuutta tehdä valintoja. On mahdotonta jaksaa keskittyä pitkän tähtäimen tavoitteisiin, jos on vaikkapa liian nälissään, viluissaan ja väsynyt (näinkin tylsän yksinkertaisia esimerkkejä käyttääkseni).
Vastaavanlaisiksi sisäisten, omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olevien tekijöiden ja toisaalta ulkoisten paineiden aiheuttamaksi laskisin tuon pääsisinpä-tästä-alkuviikosta-ohi-vähiten-huonolla-mielellä: jos on esimerkiksi taipumusta ahdistua tietyissä arjen tilanteissa, eikä niitä arjen tilanteita voi paeta (vaikkapa sen takia, että ne kuuluvat työhön), on hankala pyrkiä elämään hyvää elämää. Kaikki keskittymisen voimavarathan kuluvat silloin välittömään selviytymiseeen. Se lienee yksi osa ainakin minun ongelmieni vyyhtiä.
Ehkä super-zen on mahdollista silloin, kun joko a) sisäiset kyvyt, lähinnä kyky selviytyä ympäristön asettamista haasteista stressaantumatta, ovat hyvät (mikä on tietysti synnynnäistä onnenkauppaa) tai sitten b) pystyy sijoittamaan ulkoisen elämänsä kokonaan sisäisten kykyjensä rajoitteiden asettamiin puitteisiin, jolloin niiden kykyjen rajat ylittäviin haasteisiin ei juurikaan törmää. Jälkimmäinen saattaa sitten tietysti saada sellaiset mitat, että sen pitemmän tähtäimen ideaaliminän tavoittelusta tulee vuorostaan hankalaa, jollei mahdotonta.
Kiitos ajatuksistasi, Jani.
Luulen että nämä minun lyhyen tähtäimen tavoitteiden ongelmat liittyvät edelleen näihin elämässäni viimeisen kuuden kuukauden aikana tapahtuneisiin muutoksiin, joihin alan sopeutua kunnolla vasta nyt, kun olen antanut itselleni lupauksen kuunnella enemmän omia fiiliksiäni ja jättää täysin huomioimatta ulkoiset paineet/vaatimukset/ärsykkeet. Ja stressinsietokykyni on kuitenkin kasvanut koko ajan viimeisen parin vuoden aikana, en enää ahdistu läheskään yhtä helposti kuin esim. viisi vuotta sitten, joten parempaan suuntaan ollaan menossa.
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
