Tänään lounastunnilla sain vihdoin luettua loppuun kuvassa näkyvän tiiliskiven. Fiilis: hyvä. Ja kyllä, nuo ovat sormeni, eivät läskipukuni käsineet. (Ne ovat tuolla kaapissa.) Mitä vähemmän käsistäni mitään, sitä parempi; näistä lyhyistä ja päitään kohti ohenevista patukoista, jotka eroavat normaaleista sormista sillä, että normaaleilla ihmisillä kynnet ovat sormen päässä, toisin sanoen heidän sormenpäänsä eivät jatku puolta senttiä kynsien reunojen ulkopuolelle. Näyttää siltä kuin olisin menettänyt sentin pari sormistani jossain kauan sitten tapahtuneessa onnettomuudessa, mutta kaikki nahka on jostain syystä edelleen paikoillaan, rullautuneena erilaisten nivelien ympärille, liikaa nahkaa typistettyihin luihin; ehkä en vain muista jotain lapsuuden traumaattista kohtaamista auton takaluukun kanssa. Tämä kuva tuottaa minulle vahvaa eksistentialistista kauhua. Minulla on epäily siitä, että se jatkuva kynsien pureskelu ensimmäisen vuosikymmeneni aikana ei ollut kovin järkevää.
EDIT: Ja tietysti tällaisille kuville on oma tumblr.
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
