Tänään, juuri äsken, sain hämmentävän ja pelottavan ja uuden ajatuksen biisistä jota olen kuunnellut noin tuhat kertaa. Tekstistä jota olen lukenut ja laulanut ja ajatellut satoja kertoja. Kuuntelin siis Bob Dylania – tai Dylan soi toisessa huoneessa ja tein jotain muuta jossain muualla – laulamassa Visions of Johannaa jossa on säepari "Louise, she’s all right, she’s just near / She’s delicate and seems like the mirror" ja käsitin, että ehkä olen lähtenyt useista ihmissuhteistani siinä vaiheessa kun se toinen ihminen on oppinut tuntemaan minut niin hyvin että osaa toimia peilinä. Tai ehkä selkeämmin sanottuna olen lähtenyt ainakin jossain tapauksissa siinä vaiheessa kun olen nähnyt omat virheeni, oman itseni siitä toisesta, hänen kasvoiltaan, ilmeistään ja vartalonsa eleistä. Ja en ole pitänyt näkemästäni. Ja olen paennut.

Tuossa säeparissa on vielä se viiltävä totuus, että Louisessa ei ole mitään vikaa, hän vain on lähellä ja peili.

---

Lisää kommentti

Nimi:

Email: (näkyy vain blogin ylläpitäjälle)

Muotoile tekstiä:
-- [strong]xxx[/strong][b]xxx[/b][em]xxx[/em][i]xxx[/i]

Kommentti:


Kirjoita oikealla näkyvät numerosarja alla olevaan kenttään 224253

---