Dear Future Me,
Remember that dream from so long ago? The one that made the claim that you would die today? Go make your life worth it. Just in case. Go prove that you did live. Go wrap everything up. Go tell all of your secrets and all of your stories, because there's a chance that no one will ever hear them again. If you survive today? Then keep telling secrets. Just in case.
FutureMe.org
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Tämä tapahtui itse asiassa jo kuukausi sitten. Tiedättehän kuinka Facebook on jatkuvasti livetestailuympäristönä Facebookin insinööreille ja koodareille? Mikä tarkoittaa sitä, että usein Facebookissa testaillaan uusia toimintoja, ominaisuuksia ja juttuja, jotka saattavat päätyä käyttöön (ehkä vasta kuukausien päästä) tai sitten eivät. Yksi tällainen ominaisuus on ilmeisesti automaattinen kasvojentunnistus käyttäjän omista kuvakansioista, josta Facebookin product manager, Sam Odio, bloggasi jo heinäkuun alussa.
Ruudunkaappauksessa yksityiskohta eräästä maalauksestani. (Mikäli kiinnostaa, täällä maalaus kokonaisuudessaan (4500 x 2933px).)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Yöllä istun pihakeinussa eräällä hylätyllä tontilla kerrostalojen ja meren rannan välissä. Puutarha on rehevöitynyt, kasvanut yli, piharakennus näyttää ränsistyneeltä. Muuta valoa ei ole kuin pihan toiselta reunalta kadulta tuleva keltainen katuvalo. Ulkona on yllättävän lämmin, tuntuu melkein loppukesältä vaikka on syksy. Pari tuntia sitten istuin kesäteatterin katsomossa katsomassa Du levande -elokuvan ulkoilmanäytöstä. Kesken elokuvan takaamme kaupungin keskustan suunnalta kantautuu ilotulituksen jyskettä; värit ja valot välähtelevät puiden latvoissa valkokankaan takana mutta korkea katsomo estää suorat näköhavainnot. Istun epämukavalla penkillä filtin alla, juon punaviiniä ja rommia vuorotellen, polttelen sikaria. Kelan vaihdon aikaan käyn kusella metsikössä teatterin vieressä. Mietin kuinka hienoa on että tällaisia tapahtumia järjestetään. Vielä ehtii, vielä voi vastustaa pimeneviä iltoja ja kylmeneviä öitä ja nauttia ulkoilmasta. Vielä ainakin hetken.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
En muista mistä lehdestä luin lääkärin vastaanotolla Dannyn haastattelun, mutta siitä jäi mieleen kohta missä mies puhuu legendaarisen Danny Shown käärmeistä. Kuulemma kesäkuumalla muurahaiset kiusasivat käärmeitä, menivät suomujen alle puremaan ja pysyivät siellä. Käärmeet arvattavasti vittuuntuivat tästä.
Niin, ei oikeastaan muuta.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Kävelen tuulisen keskustan läpi työterveyshuoltoon, ilmassa kieppuu keltaisia lehtiä, mutta kun katson ylös, näen puissa pelkkää vihreää. Nyt se alkaa. Kohta asfaltti ei ole enää mustaa vaan keltaista. Kohta ylhäällä ei ole muuta kuin keltaista, sitten vain mustaa ja harmaata ja valkoista. Mutta onneksi ei vielä. Nyt vielä pystymme tuntemaan iloa elävistä kasveista ja auringonvalosta.
Odotushuoneessa (käytävällä) luen vanhoja lehtiä, kaikki ne ovat menneeltä kesältä. Tuntuu hullulta ajatella nyt, että joskus oli juhannusviikko, lehdissä puhuttiin kesän alusta ja kesäsuunnitelmista; pakollisen jatkotarinan ensimmäinen osa ilmestyi. Lukeminen tuntuu turhalta, kaikki se on jo eletty, jotenkin naurattaa se intoilu vaikka kesä olikin tähän astisista paras ja kaunein. Missä muualla luetaan pari kuukautta vanhoja aikakauslehtiä kuin odottaessa että päästään röntgeniin kuvauttamaan poskionteloita? Mutta niiden lukeminen auttoi jotenkin päästämään irti kesä-ajatuksista ja keskittyä lämpimiin syksy-ajatuksiin.
Käteni ovat niin kylmät että ensimmäisestä sormenpäähän tehdystä reiästä ei tule tarpeeksi verta täyttämään pientä näytetikkua. Lasken lavuaarista kuumaa vettä kädelleni, toisella kerralla hoitaja onnistuu. Kuljen taas työterveysaseman kerroksista toiseen hissillä, hississä flunssaista oloaan valittelee eräs tuttu ovimies.
Kävellessäni pienessä kuumeessa apteekista kotiin sataa vettä, kastun oikein kunnolla mutta silti hymyilyttää ja naurattaa koko ajan. Olen löytänyt uusia ystäviä ja syventänyt suhdettani vanhojen kanssa; siitä saa todella paljon energiaa. Tunnen pärjääväni nyt paremmin kun elämäni on normalisoitunut viime syksystä. Tulevaisuudessa on paljon odotettavaa, moni asia niistä sellaisia jotka hymyilyttävät kun niitä ajattelee. Toivottavasti teilläkin?
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Kirjoitin tähän jotain Taiteiden Yöstä ja hyvästä juhlaseurasta mutta bittiavaruus söi kaiken. Olen väsynyt ja flunssainen, enkä voi tehdä mitään muuta kuin kuunnella Ariel Pink's Haunted Graffitin uusinta ja juoda teetä joten olkoon arkisto ystävänne. Palaan suuremmalla energialla lähipäivinä, siihen asti: näkemiin. (Jos haluatte lukea jostain tietystä aiheesta, ehdotuksenne saatetaan ottaa huomioon jos jätätte sen kommentteihin. Ette uskalla ehdottaa!)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
On olemassa yksi elokuva, josta minulla ei ole juuri minkäänlaista käsitystä; näin siitä (arviolta) neljäkymmentäviisi minuuttia Sodankylän Filmifestivaaleilla, nuokuin epämukavassa muovituolissa rommipullo nahkatakin hihassa, en pysynyt hereillä; suuri sirkusteltta oli pimeä ja täynnä ihmisiä. Olin kulkeutunut paikalle ystävieni mukana, positiivisin mielin vaikka kello oli yksitoista illalla ja olin ollut enenevässä määrin humalassa jo kaksitoista tuntia. Ystäväni olisivat tietysti voineet mainita minulle humalatilastani, tai ehkä en vaikuttanut niin humalaiselta (toiveajattelua), ja luullakseni en edes ollut alun perin menossa katsomaan elokuvaa, pidin vain seuralaisilleni seuraa heidän jonottaessaan elokuvateltan ulkopuolella.
Elokuvasta en muista mitään muuta kuin jonkun hämärän keittiökohtauksen (hampurilaisia?) ja punaisen värin. Jossain vaiheessa heräsin, olin vaarallisesti kenossa vieressäni istuvaa vanhaa rouvaa kohti. Päätin poistua. Kuiskasin anteeksi, ja keskityin jalkatyöskentelyyni edetessäni kylki edellä kohti tuolirivin päätyä (joka ei onneksi ollut kovin kaukana). En nähnyt mitään, teltassa oli oikeasti pimeää. Päästyäni pois tuoli- ja ihmismerestä en tiennyt yhtään mistä olin tullut sisään. Silmäni eivät rekisteröineet uloskäyntiä teltan liepeiden pimeydestä. Kävelin ensin vahingossa puista lavaa, joka nosti taaimmaisia penkkirivejä, ylöspäin. Tajusin olevani väärällä suunnalla; palasin takaisin. Jotenkin löysin ulos teltasta, yritin kävellä mahdollisimman normaalisti.
Olin teltan vieressä jonkinlaisella suurella kentällä ja tajusin olevani todella soosissa. Teltassa ottamani nokoset olivat sumentaneet lähimuistini, en tiennyt yhtään paljonko kello oli. Ulkona oli valoisaa, mutta se ei tietenkään kerro paljoa. Hetken ajatuksiani kasailtuani tunnistin ilmansuunnat ja lähdin kävelemään kohti katua, jonka varrella arvelin matkailu-automme olevan.
Elokuva oli (näin minulle kerrottiin myöhemmin) Francis Ford Coppolan Tetro, ja se tuli mieleeni siksi, koska uudessa Imagessa on juttu elokuvan päähenkilöstä Vincent Gallosta. Jota en siis tunnistanut. Luulin myös näytöksen olleen joskus iltapäivästä "..but of course, I'm afraid that I was very, very drunk."
kommentoi | linkki kirjoitukseen
All Delighted People EP @ Bandcamp.com & levy-yhtiön tiedote.
via katosblog
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
