Kävin läpi vanhojen pahvilaatikoiden sisältöjä. Muuttoni tänne oli niin nopea ja kiireinen että minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa käydä läpi varastoni sisältöä, ja koska tiesin että jossain laatikoista oli muutamia asioita joita tarvitsisin vielä, annoin muuttopäivänä muuttomiehille ohjeet kantaa koko varaston sisällön kuorma-autoonsa. Löysin eräästä kiinni teipatusta laatikosta vanhoja vhs-nauhoja. Osa niistä näytti olevan erään kauan aikaa sitten luonani aikaa viettäneen nuoren naisen tänne jättämiä nauhoja. Siitä tosiaan oli kauan. Olin melkein unohtanut hänet, ja vaikka kuinka yritin muistella hän pysyi vain muutamana mielikuvana kasvoista, hiuksista, vartalon kulmista. En saanut mieleeni hänestä juuri muuta. Ihminen unohtaa elämänsä aikana tietämättömän määrän asioita, niin tapahtuu meille kaikille, ja vain harva niistä asioista tulee ikinä takaisin edes sen verran että muistamme unohtaneemme ne.
Nämä nyt-jo-ikivanhat esineet oli hylätty minun huostaani ja niitä ei ollut kukaan kaivannut ainakaan 15 vuoteen. Ajattelin katsoa mitä nauhoilla oli. Ajattelin että jos niissä olisi jotain liian henkilökohtaista voisin lopettaa katsomisen ja tuhota nauhat, kiskoa ne ulos kaseteista ja heittää koko setin roskiin. Toisaalta saattoi tietysti olla ettei kasettien sisällössä olisi mitään mielenkiintoista, että ne olisivat minulle täysin tuntemattoman ihmisen muistoja, koti- ja kesälomavideoita jotka ovat yleensä, kuten vanhat valokuvat jonkun muun perhealbumista, äärimmäisen tylsiä. Eräänä iltana tultuani kotiin Iran kyydillä kaadoin itselleni lasin viiniä ja pikakelasin muutaman kasetin läpi. Huomasin vasta silloin että ne olivat jokainen pisimmillään vain puolen tunnin pituisia.
Kaiken tämän miettiminen oli saanut minut ajattelemaan myös sitä tyttöä. Olin ehkä toivonut että näkisin hänet näillä kaseteilla, mutta niistä kaikki sisälsivät videokameralla kuvattuja parinkymmenen sekunnin mittaisia pätkiä. Niissä oli yleensä vain sen ympäristön äänet missä ne oli satuttu kuvaamaan. Kuvaajaa ei missään vaiheessa näkynyt tai hänen ääntään kuulunut.
Moni niistä oli kuvattu pitämällä kameraa paikallaan, kuvan ala kiinnitettynä erilaisiin luonnossa tapahtuviin asioihin kuten vesi purossa tai meren rannalla tai sisätiloissa kuvattuihin asetelmiin kuten huopafiltin reuna epätarkkana näkyvän kynttilänvalon edessä hämärässä huoneessa. (Nämä sisätiloissa kuvatut keskittyivät mielenkiintoisesti jatkuvasti asioihin, jotka olivat fyysisesti lähempänä kameran linssiä – kun taas ulkona kuvattu materiaali keskittyi miltei kokonaan kauempana tapahtuvaan asiaan, usein lähikuvaan, zoomattuna nauhoitettuun liikkeeseen.) Osasta en saanut heti (tai useankaan katselukerran jälkeen) selvää mitä niissä kuvattiin, osassa kamera oli suunnattu harmaalle taivaalle mistä en erottanut mitään yksityiskohtia.
En keksinyt mitään syytä tai yhdistävää tekijää näille videopätkille. Ehkä tarpeeksi pitkälle viedyllä ajatusketjulla ainoiksi yhdistäviksi tekijöiksi nousevat niiden (ainakin näennäinen) satunnaisuus ja materiaalin sisällön puolelta täydellinen ihmisten poissaolo. Vaikka niissä välillä esiintyikin ihmisten rakentamia asioita kuten yhdessä tapauksessa talon katolla oleva televisioantenni jonka takana pilvet liikkuvat, katsomillani nauhoilla ei kertaakaan näkynyt ainuttakaan ihmistä.
Näytin nauhat myös Iralle ja Malkille. Keskustelimme niiden satunnaisuudesta, kuinka ne on tehty, mitä niissä on, ja myös siitä miten koko tilanne joka johti siihen että me istuimme olohuoneessani katsomassa niitä nyt oli täysin satunnaisten tapahtumien sarjan lopputulos. Kyllä, haluamme ylianalysoida kaiken, miten niin? Miten nauhat jatkaisivat elämäänsä? Keksimme useita kunnianhimoisia projekteja joihin näkemämme meitä inspiroisi, vietimme yön puhuen. Ennen aamua nukahdimme. Viimeisenä ajatuksenani mietin mistä voi tietää onko jokin asia tärkeää vai tekeekö ihminen sitä vain viihdyttäkseen itseään, päästäkseen ajattelemasta jotain mitä pitäisi ajatella mutta ei halua. Ja onko näillä kahdella näennäisesti eriarvoisella ajatuksella sittenkään mitään eroa? "It's just a ride!"
Aamupäivällä heräsin siihen kun Ira huusi televisiolle. Hän oli siirtänyt sohvatuolin suoraan sen eteen, ja siinä hän istui aurinkolasit päässään pitkän rommidrinkin kanssa. Malki makasi kalpeana ja laihana sohvalla ja peitti päätään käsillään, joissa hänelläkin oli drinkki mutta selvästi pienempi kuin Iralla. Ajatus käväisi päässäni: Malki tulee olemaan aina väistämättä Iraa pienempi. Ei pienempi versio hänestä, sillä siihen he olivat liian erilaisia. Mutta Ira oli olemukseltaan sellainen että hän vei kaiken tilan. Malkia se ei ollut ikinä näyttänyt haittaavan. Ira oli Ira.
"Ira", sanoin. "Laita korkki kiinni autoon asti. Lähdetään ajelulle."
Mitä ne projektit olivat? Tuleeko se esille? Jotenkin tuntuu siltä että G.R., Malki & Ira eivät ehkä tule muistamaan kunnianhimoisia projektejaan. Ainakaan jos he jatkavat juomista tuolla tavalla.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ystäväni Rusto, kuva on jostain about
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Välillä olo on täysin normaali ja jopa onnellinen, mutta sitten kaikki mennyt tulee mieleen ja minun pitää todella taistella saadakseni ajateltua jotain muuta. Osan ajatuksista/ideoista luon itse kiusatakseni itseäni. Siinä ei ole mitään järkeä. Aivoni toimivat minua vastaan, miksi. Toipuminen (mistä??? yli puoli vuotta sitten tapahtuneesta erosta josta luulin päässeeni yli jo talvella??? IT DON'T MAKE NO SENSE) ei ole tasaista: viime viikko meni todella hyvin, en ajatellut sinua kuin muutaman ohimenevän kerran, mutta sunnuntai-iltapäivän hiljaisuudessa tulet taas mieleeni, ja en voi olla ajattelematta kuinka vietät onnellista (aivoni ovat sitä mieltä että se on varmasti onnellisempaa kuin ollessasi minun kanssani) aikaa ja kuinka minä en voi enää ikinä keskustella kanssasi samalla tavalla kuin ennen.
Ja tiedän että kaikki kyllä paranee, mutta tämä olo on välillä melkein sietämätön. Silti se pitää elää, kokea, sitä ei voi sulkea pois kuin hetkellisesti. Ehkä tein sen virheen että jätin sen käsittelemättä talvella, en osaa enää sanoa. Luulin kyllä käsitelleeni sen, muistan hämärästi että siihen kuului paljon punaviiniä, Sinatraa ja Mad About You -sarjaa. Ja tiedän myös että en tällä hetkellä pysty ajattelemaan mennyttä kovinkaan todenmukaisesti. Vaaleanpunaiset lasit jne.
Ehkä koen tämän kaiken niin vahvasti sen takia että tunnistan tämän tunteen lapsuudestani/nuoruudestani, enkä ole muistaakseni tuntenut sitä sen jälkeen. Olen aina ollut hyvä viihtymään yksin. Nyt yksinolooni on kuitenkin hiipinyt ohut yksinäisyyden säie, joka hermostuttaa minua.
Olen aina ollut huono ajattelemaan tulevaisuutta. Se on (varsinkin parisuhteessa) ehdottomasti huono asia mutta olen tottunut siihen, se on osa minua. Nyt haluaisin kuitenkin olla siinä parempi. Nyt olisi hyvä jos minulla olisi työkalut ajatella tätä kaikkea vähän kauempaa ja uskoa siihen että muutaman kuukauden päästä näen kaiken selvemmin. Silloin luultavasti kiitän itseäni että jaksoin odottaa, että en tehnyt mitään. En mitään. Sillä rakkaat aivoni heittelevät ilmoille – myönnettäköön – aika radikaaleja parannusehdotuksia. Pitää vain olla, pitää itsestään huoli ja odottaa että kaikki paranee. Vaikka sillä välin kaikki tuntuisikin hirvittävän surulliselta ja turhalta.
Sorrun mustavalkoiseen ajatteluun, tiedän. Ja maailma ei ole mustavalkoinen, tiedän. Hyviä asioita (brains, take note):
- lauantaina vietin aikaa todella hyvän ystäväni ja hänen ihastuttavan kolmevuotiaan tyttärensä kanssa. He tulivat käymään luonani, ja kotimatkalla tyttö oli sanonut että "Joonaksen luona oli mukavaa, Joonas on tosi mukava."
- vaikka olen ollut välillä hyvin ahdistunut, en ole juurikaan käyttänyt alkoholia (itse asiassa join viime viikolla vain kolme ravintola-annosta, lauantaina)
- en ole kärsinyt univaikeuksista enkä ole ollut väsynyt
- reilu kourallinen käyttämättömiä vapaapäiviä, niistä ensimmäinen tämän viikon perjantaina
- Kaikesta Huolimatta pystyn käsittelemään (kuinka menestyksekkäästi? en osaa sanoa) näitä asioita, ymmärrän (toivon?) olevani vain(?) hetkellisesti masentunut ja siksi aivoni (rakkaat aivoni) pitävät pinnalla kaikkia menneitä asioita joille ei voi enää mitään ja kaikkia kuviteltuja nykyisiä asioita jotka eivät ole todellisia.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
"There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others."
Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.
Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com
Kts. myös edellinen kirjoitus.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
––– I suggest simply getting very, very gentle with yourself for your failings in the meantime. We all fail, we all suffer, we are all imperfect. In fact, our shared imperfections are the starting point for our shared humanity. If you can soften your heart a little toward yourself, you may find that your heart softens a little more for those around you, too.
Ask Metafilter: "How does one have a real-life Brand New Day?"
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kuten arvelinkin, jo muutama päivä kohtuullisen normaalia arkielämää vie mukanaan kaiken masentavan. Tänään – en tiedä miksi – hymyilin itsekseni tihkusateessa lounastauolla. It's just life, you know. Fuck the apathy. Kaikki on hyvin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen nyt yrittänyt kohta kaksi tuntia kirjoittaa ulos tätä huonoa oloa. Siellä se vain on, välillä kiristävänä kimppuna kurkussa asti. Luulin päässeeni yli ja eteenpäin, ja on ollut hienoa nähdä sinunkin toipuvan. En osannut odottaa tätä reaktiota, tätä fiilistä joka on nyt ollut päällä jo päiväkausia.
Ehkä se alkoi hotellihuoneessa. Vietin muutaman viikon täysin yksin. Mietin paljon omaa yksinolon tarvettani. Se on tuntunut niin tärkeältä että nämä yksinäisyyden ja ikävän tunteet sekoittavat kaiken. Istuin huoneen parvekkeella ja mietin kuinka hienoa olisi jos olisit täällä, tulisit vaikka suihkusta, kävelisit huoneen läpi pyyhe päällä, koputtaisit hymyillen parvekkeen oveen ja saisit minut heräämään ajatuksistani. Tekisit kaikesta parempaa, kiskoisit minut ulos omalta ainaiselta mukavuusalueeltani. Onnistuit siinä välillä hyvin, muistatko? Joskus siihen riitti vain sinun hymysi.
Olin kai vain tottunut liikaa siihen että olet olemassa, että olet kuitenkin aika lähellä. Lähempänä kuin kukaan. Kaiken sen jälkeen mitä koimme yhdessä. Nyt tuntuu siltä että menetän ystävän, eikä minulla ole oikein varaa menettää niistä enää yhtään.
Tiedän: tämä on vain ohimenevä masennusjakso. Kaikki paranee kyllä. Loma loppuu, arkirutiinit palaavat ja tuovat mukanaan suunnitelmallisuutta ja varmuutta. En vain ole ollut tällaisessa tilanteessa hyvin pitkään aikaan, ja olen ilmeisesti unohtanut osan keinoista millä olen ennen pitänyt ajatuksiani aisoissa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu alun perin 17.2.2011. Kerään näitä ideoita tähän etusivulle myöhemmin tulevaa samoja teemoja käsittelevää kirjoitusta varten.
Huomaan ajelehtivani vain kaikissa huonoissa hetkissä. En tiedä miksi. Silloin ajattelen, kuinka hyviä hetkiä on kuitenkin moninkertaisesti enemmän. Todella paljon enemmän. Ainakin hetkellisesti se auttaa.
Joskus reaalitodellisuus unohtuu, kaikki se hyvä ja hieno mitä on tai oli jää muutaman vähemmän miellyttävän hetken alle. Mutta jos miettii vaikka pelkästään vietettyä aikaa, niiden huonojen hetkien suhde hyviin on ehkä 1/100. Joten miksi ne huonot ovat kuitenkin päällimmäisenä mielessä?
Se saattaa johtua siitä, että opimme epäonnistumisiemme kautta: kipeimmät asiat ovat niitä joita meidän pitää miettiä kasvaaksemme paremmiksi ihmisiksi. Ray Loriga, Tokio ei välitä meistä enää:Muisto on typeristä typerin koira, sille heittää kepin ja se tuo takaisin ihan mitä muuta tahansa.
part I | part II
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
