palkkapäivä wooooooooooooooooo
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Vai muuttuuko? Mitä tapahtuu? TEDxHelsinki-juttuja googlatessani satuin Gummeruksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikön Mikko Aarnen henk.koht. blogiin, jossa hänellä omien sanojensa mukaan
--- on tunne, että nyt jotain ratkaisevaa on muuttunut tai muuttumassa. Ainakin sähköisiä lukulaitteita saattaa aivan oikeasti tulla saataville yllättävän pian. Ja viime aikoina on ilmassa ollut jotain muutakin, en vain oikein tiedä, mitä. Mutta tässä blogissa sitä yritetään haistella.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Oravanpyöräni liikkeen katkaisee tänään ajatus siitä, kuinka hienoa ja tärkeää odottaminen on, tai oikeammin kuinka tärkeää mielenterveydelle ja omalle hyvinvoinnille on se, että on jotain mitä odottaa. Juuri nyt odotan innolla huomisia firman kesäkauden avajaisia, parveketaimien istuttamista suureen yhteiseen ruukkuun, viikonloppua, vajaan kuukauden päästä alkavaa reilun kuukauden mittaista kesälomaa. Elämäni ensimmäistä kirjoituskilpailua. Nethackin pelaamista (johon koukutan raskaasti joka toinen vuosi), palkkapäivää, sitä päivää jolloin uudistan tämän blogin täysin, nukkumaanmenoaikaa, ensisuudelmaa, vuorokausirytmin ympärikääntämistä (väistämätön osa kesälomaa!), jatkoja, henkistä kasvua.
Kaikki tämä sai alkunsa Lucy Knisleyn uudesta sarjakuvasta joka kertoo elämänmuutosten vääjäämättömyydestä ja pelottavuudesta. Olen koukuttanut aivan täysin hänen juttuihinsa (sekä ihan vähän ihastunut). Tsekatkaa myös Livejournalinsa. Vuosi sitten en olisi uskonut olevani nyt tässä tilanteessa; kaksi vuotta sitten vielä vähemmän. Mutta ymmärtääkseni elämän samanlaisuus ja tasapaksuus on illuusio, muistan lukeneeni jostain (kaivan linkin jos löydän) että erääseen tutkimukseen 60+ vuotta osallistuneet ihmiset eivät enää seniorina tunnistaneet itseään nuorena, tai ajattelivat konkreettisesti olevansa eri ihmisiä kuin silloin. Selitinkö tämän tarpeeksi vaikeasti? Ihmisen solut uusiutuvat noin seitsemän viiva kymmenen vuoden välein. Aina uudella kierroksella uudistunut materiaali ei ole täydellinen kopio vanhasta; juuri siksi ikäännymme. Syklejä keksii tietysti varsinkin tämän ikäisenä helposti muutenkin: ensin ollaan koulussa, sitten opiskelemassa, sitten opiskelemassa lisää, sitten työelämässä (jossa monikaan ei pysy samassa paikassa läheskään kahdeksaa vuotta).
Mutta, niin. Odotuksesta. Mitä sinä odotat?
4 kommenttia | linkki kirjoitukseen
(Oletteko ikinä käyneet niin hienossa kämpässä että se vetää täysin sanattomaksi ja vietät varttitunnin vain ihastellen ympäriinsä suu auki? Viikonloppuna minä kävin sellaisessa. Hallimainen korkea tila, jaettu erilaisiin tiloihin, jossa oli luultavasti parisataa huonekasvia, yksi kokonainen korkea seinä oli melkein kokonaan erilaisten vihreiden kasvien peitossa, oli tilaa tanssia ja miekkailla vanerilevystä sirkkelillä sahatuilla ohuilla siivuilla, viettää aurinkoista aamuyötä täydellisen onnellisuuden vallassa, onnellisten ja kauniiden ihmisten seurassa.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Sarjassamme mitä vittua: 9 Beet Stretch on digitaalisesti 24 tunnin pituiseksi venytetty Beethovenin yhdeksäs sinfonia (normaalisti kestää reilun tunnin). Kuunneltavana myös 24/7 streamina.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Aikoja sitten lupasin itselleni että en bloggaa unistani, mutta viime yö oli (osittain) niin hyrisyttävän mahtavaa actiontykitystä että vieläkin naurattaa. Hirveän korkeat rakennukset kaatuilivat ympärilläni, väistelin niitä ja aina kun olin varma että nyt kuolen herään niin ihmeen kaupalla sainkin väistettyä. Kuvitelkaa itsenne katsomassa ylöspäin kun edessänne kohoava ultramassiivinen scifirakennus kaatuu teitä kohti (ehkä hieman slow motionina) ja tajuatte että nyt on kiire. Exhilarating.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kävelen toimistolta viereiseen liikekeskukseen (kauppakeskus se ei ole, vielä vähemmän ostoskeskus), kello on puoli viisi, hirvittävän kuuma kesäiltapäivä, hiljainen tiistai, tuulee vähän mutta sekin on lämmintä ja jotenkin pehmeää. Liikekeskus on jotenkin surullisen näköinen paikka, viimeisen päälle epäviihtyisä, kahden pubin terassit vierekkäin, ne ovat ainoat elämänmakuiset paikat tässä maisemassa. Etsin katseellani apteekkia, sen löydettyäni päätän olla menemättä sisään, jatkan matkaani liikekeskuksen käytävää pitkin, tulen risteykseen, käännyn kaupunkia kohti.
Sitten kävelen erittäin viihtyisän asuinalueen poikki, värikkäitä puutaloja, pihoja, puistoalueita, vihreitä puita ja niin kirkasta että asfalttikaan ei ole tummanharmaata. Vain yksi tie, jolla sekä jalankulkijat että autot kulkevat. Kuumuus tuntuu otsassa ja nenänvarressa silmäkuoppien reunoilla, selässä. Koulun kohdalla sähkö- tai puhelinlangoista roikkuu kahdet kengät, kesän merkki sekin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
