kommentoi | linkki kirjoitukseen
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Paikallista hienoa joulunostalgiaa tai jotain yhdeltä parhaimmalta suomalaiselta rock-bändiltä ikinä:
voi pieni liekki tehdä pimeästä kaunista
käyn rautatienkatua tyhjää lumista
tunnen joulurauhan julistautuvan mun veressä
kun lepään hetken tässä Intiön kynttilämeressä
Nyt valitettavasti joudun palaamaan hetkeksi joulun hektiseen nukkuma- ja viininjuontiaikatauluun.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu kaksi vuotta sitten.
Ai nyt on jouluviikko? No helvetti. Siitä lisää vielä ennen joulua. Vietän viimeistä kesälomapäivääni (en tehden toisia töitä kuten pitäisi vaan) etsien erästä osuvaa tekstiä, joka käsitteli sitä, kuinka oman pään sisällä seikkailun aiheuttamat ongelmat voivat johtua siitä, että henkilö "harrastaa liikaa" toisten ihmisten ajatusten miettimistä/läpikäymistä (lukeminen, internet jne.), eikä ole tarpeeksi yhteydessä omaan käsillä kosketeltavaan reaalitodellisuuteensa. Ja löysinkin sen:Increase your ratio of direct experience over processed simulations of experience. Movies, television, much of the internet, yes even books, are about simulating aspects of experience through abstractions like language, symbols and images. There's nothing intrinsically wrong with this but it is essentially consuming the thoughts of others as a substitute for existing in the flow of firsthand experience. Eventually you have nothing to think about other than thoughts, and then thoughts about thoughts... There comes to be no balanced ground to return to. It is a lot easier to get out of the snare of ungovernable thought when you're inside the stream of unmediated experience.
Kannattaa lukea koko juttu. Olen miettinyt tätä ennenkin. Ja vaikka olenkin ymmärtänyt saamistani neuvoista sen, että asioiden fyysinen tekeminen auttaa, en ole aiemmin kuullut yhtä hyviä perusteluja sille miksi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Twin Peaks taitaa olla taas tv:ssä? Jos saatte jostakin käsiinne muistaakseni tämän vuosituhannen alkuvuosina julkaistun wrapped-in-plastic Artisan "Special Edition" boksin, etsikää sen sisällöstä jännä dokkarinomainen haastattelukokoelma Postcards from The Cast (voin myös muistaa nimen väärin, olen ilmeisesti jättänyt omat boksini N:n luo).
Nämä pätkät ovat siis DVD-julkaisun ekstramateriaalien tekijöiden tekemiä haastatteluja Twin Peaks -näyttelijöistä, yleensä heidän kotonaan, reilu kymmenen vuotta itse sarjan tuotannon jälkeen. Ne kaikki ovat jollain tavalla mieleenpainuvia, mutta ehdottomasti sekavin ja kiinnostavin stoori (jopa Ben Hornea näytelleen Richard Baymerin Amazon-Ayahuasca-trippailutarina jää toiseksi) näistä on yksikätisen kenkäkauppiaan roolista (en viitsi spoilata enempää..) yleisön tietoisuuteen tulleen Al Strobelin tarina, jonka pääkohdat yritän nyt parhaani mukaan kertoa teille.
Strobel oli ollut omien sanojensa mukaan nuori hurjapää autonrassaaja, ja oli onnistunut harrastuksekseen hankkimaan (ja rassaamaan) itselleen aivan liian tykin pelin, auton mitä kenelläkään niin nuorella tyypillä ei olisi saanut olla (taas hänen omien sanojensa mukaan). Eräänä talvi-iltana (selvin päin, vai ei?) hän oli kengittänyt supernopealla autollaan kunnolla metsähallituksen puolelle, ja kun Strobel heräsi hän istui sokeana vankan puun juurella. Puu oli vankka, mutta Strobelin hotrod oli katkaissut sen yli kymmenen metrin korkeudelta.
Strobel paleli, eikä vieläkään nähnyt mitään. Toisella kädellään hän tunnusteli päätään, ja huomasi että hänen päälakensa oli jossain muualla kuin normaalisti. Samalla hän tajusi, että syy miksi hän ei nähnyt mitään oli juuri tämä samainen päälaki: se oli irronnut melkein kokonaan, ja nyt roikkui hänen kasvoillaan peittäen kaiken näkyvyyden. Hän teki mitä kuka tahansa (vitsi, vitsi) olisi siinä tilanteessa tehnyt eli käänsi irtonaisen päälaen takaisin kiinni-asentoon kuin pahvilaatikon kannen.
Hotrod-Strobelin ongelmat eivät loppuneet tähän, muistaakseni hän huomasi jonkun muunkin kuin hengityksensä (ja irtonaisen aivokoppansa) höyryävän kuulaassa talviyössä. Hänen toinen kätensä oli irronnut törmäyksessä kokonaan, ja olkapään tyngästä tuli pelottavan paljon verta. Strobel ajatteli varmasti kuolevansa puun juurelle. Hän menetti tajuntansa, nousi irti ruumiistaan, ja tuijotteli tapahtumapaikkaa kymmenien metrien korkeudesta ja näki sieltä käsin jonkun matkan päässä olevan talon, jossa oli valot.
Jos tässä vaiheessa asiat ovat olleet vielä kohtuullisen selväjärkisiä, seuraava pätkä pistää miettimään: Strobel ei halunnut kuolla – tässä vaiheessa hän puhuu kohtuullisen perinteisestä valotunnelista, jonka läpi hän kulki ja joka kulki hänen lävitseen "like an inverted glove" –, joten hän (edelleen levitoidessaan kymmenien metrien korkeudessa oman silpoutuneen ruumiinsa yläpuolella) ajatteli että hänen on pakko saada jonkinlainen yhteys tähän mieheen, kenen ilmeisesti maille hän oli rakettinsa täräyttänyt. Kuinka kävikään, talossa asuva mies oli ollut suihkussa juuri Strobelin onnettomuuden aikaan, joten hän ei ollut kuullut mitään – vaikka talo olikin kohtuullisen lähellä onnettomuuspaikkaa – mutta jostain syystä tällä miehellä (joka osoittautui vapaalla tai eläkkeellä olevaksi poliisiksi, en muista) tuli mieleen että hänen pitää käydä takapihallaan taskulampun kanssa, ja sieltä, pimeän metsän lähes siimeksestä, hän löysi tajuttoman, koko ajan kuolemaa kohti vuotavan ja ruhjoutuneen Strobelin.
Long story short, Strobel selvisi hengissä näyttelemään maailman ikonisimmassa tv-sarjassa. Kun haastattelijat saivat viimein sanan suustaan, he kysyivät Strobelilta onko hän pystynyt ikinä muulloin irtautumaan ruumiistaan. Strobel (joka oli ehkä ajanut onnettomuuden jälkeenkin autoa työkseen pitkän aikaa, en ole ihan varma tästä) vastasi että kyllä, tottakai, nykyään vähemmin kuin ennen. Ennen hän saattoi ajaa pitkiä pätkiä öisiä Amerikan aavikkoalueita halkovia valtateitä lentäen noin kymmenen metrin korkeudessa autonsa yläpuolella, sillä välin kun hänen ruumiinsa ajoi autoa 120km/h nopeudella normaalisti kuskin paikalla ratin takana.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Heinäkuun puolen välin tienoilla olin Prahassa. Oli kesäloma ja olin juuri viettänyt viikon Berliinissä, ja jo muutaman päivän ajan olimme yhdessä N:n ja ystäväni A:n kanssa asuttaneet kolmen hengen huonetta Botel Vodnik -nimisessä hotellilaivassa, joka oli ankkuroitu Vltava-joen länsirannalle noin kolme kilometriä etelään Prahan vanhasta keskustasta.
Sillä välin kun matkaseuralaiseni kiertelivät ympäri Prahaa, minä makasin ja torkuin päivät Botel Vodnikissa ilmastointilaitteen kaukosäädin, vesipullo (ja ainakin iltaisin usein myös valkoviinipullo) käteni ulottuvilla. Jotenkin olin saanut murrettua jalkateräni Berliinissä kävelemällä, vaikka sielläkin suurimman osan ajasta vietin visusti sisätiloissa. (Kun tulin takaisin Suomeen, jalka oli ollut jo siinä vaiheessa pari viikkoa todella kipeä, ja röntgenkuvassa näkyi kuinka yksi jalkaterän monista luista oli katkennut - ja siinä vaiheessa jo aloittanut uudelleen luutumisen.)
Muutenkin olin aika huonossa kunnossa, olin juonut aivan liikaa aivan liian pitkän aikaa, ja sisätiloissa makaaminen ja torkkuminen oli yhtä paljon melkein viikon kestäneen krapulan poistoa kuin jalan lepuuttamista. Aamupäivisin matkaseuralaiseni lähtivät omille teilleen, ja minä (kuten mainitsin jo) kulutin päivät välillä torkkuen, lukien David Foster Wallacen The Pale Kingiä ja välillä istuen ripulipaskalla huoneemme wc:ssä, jonka lattialle vuosi kylmää vettä jostain meille tuntemattomaksi jääneestä paikasta (toivottavasti ei kuitenkaan itse joesta). Jalkani oli sen verran kipeä (ja oloni muutenkin niin heikko) että en lähtenyt seikkailemaan heidän mukaansa. Parempi niin, koska reissua oli jäljellä vielä ainakin puolitoista viikkoa. Jalan turvotus alkoi kuitenkin laskea, ja side + särkylääkkeet tekivät elämästä sen verran siedettävää, että en lähtenyt paikalliselle poliklinikalle vaikka se muutaman kerran mielessä kävikin.
Yleensä noin viiden aikaan alkuillasta minun oli käytännössä pakko kuitenkin lähteä kinkkaamaan itselleni jotain syötävää. Loman tässä vaiheessa olin todella tehokkaasti käyttänyt loppuun matkaseuralaisteni empatian (ja kärsivällisyyden) joten heistä ei ollut auttajaksi tuomaan minulle ravintoa. Hyvin usein kävin parikaistaisen tien toisella puolella olevassa McDonaldsissa, joskus sen vieressä olevan Shell-huoltamon myymälässä ostamassa pakolliset vesi- ja viinipullot ja muutaman kolmioleivän. Kerran pääsin N:n kanssa myöhäiselle lounaalle läheiseen ravintolaan, siellä tilaamani sienipasta oli parasta sieniruokaa mitä olen ikinä syönyt mutta siitäkin taisi jäädä suurin osa syömättä.
Muu seurueemme palasi takaisin boteliin yleensä alkuillasta, ja illat vietimme makoillen ja istuskellen kukin omilla sijoillamme, poltellen tupakkaa laivan ikkunoista, katsoen käsittämättömiä tsekinkielisiä ohjelmia 14" televisiosta. Mutta eräänä iltana joltain kanavalta tuli jotain englanninkielistä, ja se oli amerikkalaisen Nina Paleyn indie-animaatio Sita Sings the Blues. Minä olin nähnyt elokuvan jo aiemmin, mutta A ja N seurasivat leffaa silmä kovana sillä välin kun minä käyttelin vuorotellen ilmastointilaitteen kaukosäädintä ja valkoviinipulloa ja lueskelin. Kumpikin heistä tuntui pitävän elokuvasta, ja miksi ei, se on todella viihdyttävä ja omalaatuinen rakkaustarina, jossa nivoutuu yhteen tuhansia vuosia vanha intialainen legenda ja tekijän oma elämä. Elokuva on ilmainen ja vapaa Creative Commons -lisenssin alla julkaistu teos, ja sen voit katsoa tai ladata itsellesi esimerkiksi archive.org:in kautta. Tässä esimerkki leffan uskomattomasta musiikista ja visuaalisesta maailmasta:
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Desert Bus for Hope on taas täällä!
Miltä kuulostaa tietokonepeli, jossa ajetaan bussilla Tucsonista Las Vegasiin maksimissaan seitsemääkymppiä, matka kestää kahdeksan tuntia ja peliä ei saa pauselle?
[...]
Peli on Desert Bus, vuonna 1995 julkaisematta jääneen Penn & Teller's Smoke and Mirrors -pelin sisältämä minipeli. Kanadalainen komediaryhmä LoadingReadyRun on jo muutamana vuonna järjestänyt tempauksen nimeltään Desert Bus for Hope, jossa he käytännössä keräävät rahaa Child's Play -nimiselle hyväntekeväisyysjärjestölle pelaamalla peliä niin pitkään kuin ihmiset lahjoittavat rahaa. Tätä kirjoittaessani he ovat pelanneet reilut viisi päivää ja onnistuneet keräämään vajaat 120000 dollaria.
Lisää infoa, linkki suoraan lähetykseen. Go watch it!
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Taas pätkä (luonnos, whatever) kirjasta, ehkä kronologista jatkoa sille edelliselle pätkälle? (Tein aiemmin postatuista pätkistä myös vähän helppolukuisempia, joten nyt on juuri täydellinen aika hypätä mukaan G.R.:n, Iran ja Malkin seikkailuihin.)
"--seisoin siinä ja katsoin alaspäin, kylpyhuoneen lattialle siis, kuinka siellä oli jotenkin jotain vaaleanpunaisia pisaroita, ja tietysti heti sen perään punaisia pisaroita, ja tajusin että jumalauta olen leikannut haavan kiveksiini ehostautuessani iltaa varten, ja nyt ainakin muutama sata niistä kuudestakymmenestämiljoonasta hiussuonesta, joiden oli tarkoitus pitää minut ja varsinkin naiseni onnellisena koko pitkän seksintäytteisen illan, on yhtäkkiä saanut luonnonvastaisen aukon, josta veri nyt tip-tip-tiputteli ulos. Sen tajuaminen vei aikansa, ja heti tajuamisen jälkeen tuli pienoinen shokkitila, jonka aikana mietin parasta mahdollista tapaa lopettaa tämä kasvavaa henkistä ahdistusta aiheuttava tilanne. Nostin kassejani vasemmalla kädellä ja koitin kurkistaa, mistä veri tulee, samalla kun se värjää vasemman käteni sormenpäitä, ja näinkin pienen pikkuriikkisen maksimissaan kahden millin pituisen punaisen viivan. Tässä vaiheessa oli jo kiire, elämäni tähän asti seksuaalisväritteisin ilta oli alkamassa, ja minä seisoin kylmällä laattalattialla ja nyyhkytin hiljaa ja tärisin suihkun jälkilämmön karatessa."
Kaiken tämän kuulen toisella korvalla. Puhuja on Ira, pääasiallisena kuuntelijana näyttää olevan hyvin kaunis pohjoismaalaisen näköinen nainen (joka osoittautuu myöhemmin italialaiseksi, beats me). En tiedä kuinka Ira tekee sen, kertoo tuollaista tarinaa naiselle, jota hän selkeästi yrittää iskeä? Voi tietysti olla mahdollista että nainen teki ensimmäisen siirron ja nyt Ira on vain tulessa eikä osaa lopettaa tarinaa (niin on käynyt meille kaikille), mutta huonosta tarinasta huolimatta nainen näyttää aidosti kiinnostuneelta.
Siirryn ikkunan ääreen. Siitä näkyy harmaa aamupäivä, missään ei ole lunta, kaikkialla on sumua ja vaikka ei ole satanut moneen päivään, joka paikka on märkänä. Kadulla kävelee muutama oktogenaari(kko), luultavasti heilläkään ei ole mitään tekemistä siellä, mutta kai on parempi käydä ulkona välillä jos sisälläkään ei ole mitään. Palaan takaisin paikalleni sohvalle Iran ja vaalean italiattaren viereen, mutta nousen saman tien ja kävelen keittiöön kaatamaan itselleni uuden drinkin. Asunnossa (johon päädyimme eilen myöhään) on enemmänkin ihmisiä, mutta keittiössä ei ole juuri sillä hetkellä ketään. Muistan että minun on pitänyt jo muutaman tunnin ajan muistaa juoda vettä. Juotuani ja uusi drinkki kädessäni siirryn takaisin olohuoneeseen, jossa nyt surisee vanha 15" televisio, jota Ira yrittää virittää polvillaan lattialla.
Elokuva alkaa. Se on joku ysäri-grungekomedia, tietysti vahvalla romanttisella 30-something–otteella, ei siis mitenkään huono valinta aamupäivän kulutukseksi. Istumme kolmestaan sohvalla, asunto on hiljentynyt selvästi pitkälle aamuun kestäneistä juhlista. Jo alkutekstien aikana Ira käärii muutaman jointin, ja vietämme tämän 1h57min kestävän yhteisen hetkemme poltellen pilveä ja tuijottaen pienestä televisiosta välkkyvää vhs-nostalgiaa. Iran nainen polttaa yllättävän ronskilla otteella noin siroksi naiseksi. Käymme vuorotellen wcssä ja täydentämässä juomiamme. Siinä kohdassa kun päähenkilö saa takaisin kadottamansa naisen, italiatar tuo keittiöstä eräänlaisia kylmiä islantilaisia karjalanpiirakoita ja juustoa. Puremme vuorotellen suuria suupaloja juustosta, huomaan että rommikola toimii järkyttävän hyvin juuri tämän hetken kanssa, ja kun viimeinen kohtaus on ohi me kaikki itkemme varmasti yhtä paljon yhteisen hetken päättymistä kuin elokuvan loppumista ihailtavan nousevaan nuottiin, tyyliin kaikki kyllä järjestyy vaikka olisitkin nuori ja toivottomasti rakastunut työtön amerikkalainen vuoden '94 Seattlessa. Samaistumme.
Leffan jälkeen istumme olohuoneessa. Italiatar puhuu LaserSteam-yrityksestään. Opimme, että se on lasersotaa alasti lämpimän höyryn keskellä. Laseraseet kuulemma muistuttavat seksileluja. Laadukasta viihdettä aikuisille. Hienoa. How nice. Olen olettanut, että Iran seuralainen omistaa asunnon tai on vuokralla siinä, mutta kun Ira alkaa tehdä lähtöä hän aktivoituu. Iran ollessa wcssä italiatar punaa huuliaan eteisen peilin edessä, ja kun hän on tehnyt sen, hän kääntyy minun puoleeni ja sanoo 'oli mukava tavata' ja halaa minua, ja painaa käteeni jonkinlaisen käyntikortin. Ira palaa wcstä ja he tekevät lähtöä, ja kun he ovat menneet, olen niin hämmästynyt että jään seisomaan yksin eteiseen. Sitten muistan että olen luultavasti viimeinen vieras täysin hiljaisessa (ja vieraassa) asunnossa. Kerään tavarani olohuoneesta, en tiedä miksi kävelen ylivarovaisesti sillä en usko kenenkään olevan lähellekään tajuissaan. Löydän kenkäni, astun käytävään ja suljen asunnon oven takanani.
(Unohdan koko jutun ja löydän kortin taskustani vasta seuraavalla viikolla.)
(Tai: Astun ovesta kadulle.
"-- joten sen takia se on vähän hankalaa, voi unohtaa että on se maski päässä, ja sitten ihmettelee puolitoista vuorokautta miksi ihmiset suhtautuvat oudosti. Love Parade 2010" Ira puhuu italialaiselle naiselle alaoven edessä kadulla. Iran pitkä takki on auki. On kylmä.
"Taksi?" kysyn.
"Jep."
"Hienoa."
"Näin on."
"Saatiin ainakin vuorokausirytmi käännettyä. En oikein tiedä mikä vuorokaudenaika aivojeni mukaan pitäisi olla, mutta jotenkin tuntuu––"
"On aika ottaa kone alas, aloittaa pehmeä laskukiito."
"Näin on."
"Eli pari olutta jossain?"
"Jos se taksi nyt ikinä--"
"Taksi on täällä" sanoo Iran seuralainen. Tumma MB kaartaa esiin kulman takaa.
"Taidan mennä kotiin" sanon Iralle.
Ajan taksilla kotiini sen jälkeen kun olemme tiputtaneet Iran ja italialaisen ilmeisesti naisen asunnolle (tai ehkä seuraaviin bileisiin, mietin). Nuokun auton kyydissä kun ajamme valkoisen sumun läpi.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
