Istuin autossa jo pari tuntia ennen lähtöä. Ystäväni (kenen piti ajaa) oli kertonut että avaimet löytyvät takarenkaan päältä, ja näin olikin. Mietin että tirsat ennen lähtöä voisivat olla paikallaan; ajomatka kuitenkin tulisi olemaan todella todella pitkä, varsinkin kun ei ollut varmaa tietoa siitä missä vaiheessa pääsisin pois ratista. Odotellessa välillä mieleeni nousi pakokauhuisia tunteita; kello on noin yhdeksän illalla, aamulla pitäisi olla töissä ja olen edelleen täysin toisella puolella Suomea. Mutta muuten täältä ei pääsisi kukaan seurueestamme pois, siis jos en ajaisi.

Mutta kuten aina, itse ajaminen on helpompaa ja leppoisampaa kuin sen ajatteleminen. Vaikkakin koko aikataulu (kuten tässä vaiheessa aloin tajuta) oli täysin järjetön, aamuyöstä Oulussa; haistakaa vittu, matkan alku meni ongelmitta. Mitä nyt täydellisen kaunis "Silent Hill"-sumu ja mutkittelevat tuntemattomat tiet vähän häiritsivät. Ystäväni (kenen piti ajaa) pikkuveli piti jättää Kaarinaan, okei, kartta (internet) kertoi meille että Kaarina oli matkallamme juuri ennen Turkua. Köröttelimme auringonlaskussa (joka on muuten melko tehokas kuskinsokeuttaja, jos ette ole ikinä huomanneet) kohti välietappeja, joita viisitoista vuotta vanhasta tiekartasta innolla etsimme. Onnistuneesti, kuitenkin.

Päädyimme Kaarinaan ilman suurempia kiertoreittejä. Boottasimme muutamaan kertaan pelkääjän paikalla istuvan kaverini GPS:n etsiessämme hänen tulevan yöpaikkansa sijaintia. Viimein päädyimme oikeaan osoitteeseen. Parkkeerasin auton viisikerroksisten talojen keskelle suuren parkkipaikan reunaan, jäteastioiden viereen. Astuin ulos autosta.

Heti kun avasin etuoven ja astuin ulos autosta kosteaan ja viileähköön kesäiltaan kuulin jotain hermostuttavaa; jostain lähiasunnosta kantautui vuorotellen miehen huutoa ja naisen itkua ja huutoa. Vaihdoin muutaman merkitsevän katseen kanssamatkustajieni kanssa, ja yritin olla huomioimatta sadan metrin päässä tapahtuvaa kotirähinää. Sillä välin se seurueemme jäsen jonka piti tähän asfalttilimboon jäädä yritti saada kontaktihenkilöään kiinni puhelimen välityksellä. Melko pian lähiparvekkeen ovi suljettiin ja huuto loppui tai ainakin siirtyi meidän kuuloalueemme ulkopuolelle.

Seisoskelimme pari minuuttia jauhaen paskaa shakinpeluusta, kosteasta ilmasta ja muusta paskasta, kunnes tajusin katsoa puhelimessa puhuvaa kaveriani päin. Hän hieroi kasvojaan toisella kädellään, ja oli ollut jo kauan puhumatta yhtään mitään. Olin kuulevani huutoa hänen puhelimestaan. Huomasin myös muiden seurueemme jäsenten kääntyneen häntä päin. Hetken päästä kaverimme huomasi meidän tuijottavan häntä (täytyy muistaa, että olisimme päässeet paljon nopeammin Helsingin ja vanhan kunnon nelostien kautta pohjoiseen jos meidän ei olisi tarvinnut kurvata tänne tipauttamaan häntä). Hän siirtyi pari metriä sivumpaan ja jatkoi puhelimessa puhumistaan.

Tässä vaiheessa tajusin mitä tapahtui; haipakka jota olimme jostain lähiasunnosta soundien perusteella todistaneet tuli juuri siitä asunnosta, mihin ystävämme oli menossa yöksi.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

---

|◄ ◄ 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 ► ►|