Joka kevät hän kysyi pieniltä asiakkailtaan joko nämä olivat käyneet tivolissa, vai olivatko nämä vasta menossa käymään tivolissa. Pitivätkö nämä tivolista. Joka kevät tuli tivoli kaupunkiin, aina samalle pölyiselle kentälle, aina saman kesällä aution ja yksinäisen näköisen koulun viereen. Koulu näytti aina kesällä siltä, että se ei jotenkin kuuluisi maisemaan, että se olisi jotenkin unohdettu, jonkin entisen ajan jäänteitä.
Pölyinen kenttä vietti suurimman osan ajastaan odottaen. Aina silloin tällöin, kerran päivässä, joku käveli sen poikki, mutta yleensä vain ohimennen, matkalla johonkin muualle. Kuinka voimme ymmärtää pölyisen kentän merkityksen, jos emme puhu siitä kuin tutusta ihmisestä, jota näemme harvoin ja ohimennen? Voiko kenttä olla elävä muualla kuin huonoissa nostalgisissa kirjoissa ja tarinoissa? Mutta kenttä on vaikuttava, se on vaikuttanut monen ihmisen ajatuksiin, todisteena tästä on se, kuinka kerron kentästä nyt. Ja missään, ei missään ole niin uskomattoman hiljaista kun tyhjällä kentällä keskellä kesää. Hiljaisuus ulottuu kentälle johtavan tien puolesta välistä siihen kentän päähän, missä olivat kuluneet patjat ja vuosien väärinkäytöstä taipuneet alumiiniset korkeushyppytelineet. Siellä oli myös pituushyppypaikka, vähän sivummalla, ylipitkien hoitamattomien (kuka niitä olisi ikinä hoitanut?) heinätuppojen keskellä. Ei sellainen pituushyppypaikka kuin telkkarissa, vaan enemmänkin ei-selvärajainen pitkän suorakaiteen muotoinen kohta, jossa tummanharmaa pistelevä sora muuttuu epätasaiseksi vaaleaksi hiekaksi, joka sekoittuu ehkä kerran kahdesti kolmesti kesässä, kun pikkupojat kävelevät sen poikki, tai ajavat pyörillään, tullessaan vanhasta tottumuksesta katsomaan tapahtuuko kentällä mitään, onko mikään muuttunut, vaikka koskaan mikään ei ole muuttunut ja kentällä ei ole ketään.
Poika oli hiljaisen kesäpäivän yksinäinen vaeltaja; hän oli kävellyt kentälle vanhasta tottumuksesta, kuin jonkinlaisessa transsissa, ja kuka voi väittää että sellaisena kesäpäivänä ei kulkenut kuin unessa, vaikka ei se ollut niin mielenkiintoista kuin voisi odottaa tuollaiselta sanonnalta, poika oli vain tylsistynyt kotipihaansa ja lähtenyt kävelemään tuttua reittiä kylälle päin. Hän oli kävellyt kotipihaltaan postilaatikoille, siristellyt silmiään ja katsonut pölyistä vaaleaa pysäkkitietä kumpaankin suuntaan, näkemättä ketään, tai mitään muuta kuin auringon valoa, ilmaa ja maata, vihreää sinistä vaaleanruskeaa, miltei valkoista. Hän oli astunut pois tieltä, ensin matalaan ojaan jossa kasvoi leveää ja pitkää syvänvihreätä heinää, ja ojan toiselta puolelta niitylle, tai oikeammin niityn ja pellon rajakohtaan; vasemmalla niitty, monta vuotta vanhaa vaaleata heinää, seassa uuttakin vihreää, takkuista ja pitkää, sen niityn yli ei yleensä kävelty mitä nyt talvella hiihdettiin, oikealla pelto joka kynnettiin ja lannoitettiin ja joka kasvoi, poika oli maistanut vehnää suoraan tähkästä, se oli vaaleata ja makeaa, mutta äkkiä ohi.
Pellon reunaa pitkin kulki perinteinen polku, joka oli keväällä ja syksyllä välillä niin märkä että multa meni täysin velliksi ja jos silloin kaatui pyörällä ajaessaan kapeaa uraa pitkin menivät farkut likaisiksi ja muut nauroivat jos ei ajanut yksin; jos ajoi yksin alkoi vain yksityisesti harmittamaan, kuin olisi pettänyt jonkun luottamuksen, samanlainen yksinäinen häpeä. Talvellakin polun kohdalla kulkivat yleensä ainakin jalanjäljet, polku tamppautui jos tamppautui jos sitä käytettiin tarpeeksi, mutta jos kulki luistimet jalassa sai varoa etteivät suojat jääneet lumen sisään, jos niin kävi ei niitä löytänyt kun vasta keväällä kun lumi suli, ja suojien metalliset jouset olivat venyneet niin ettei niitä voinut enää käyttää.
Polun vasenta reunaa kulki puolen matkaa korkea tumma kuusiaita, joka reunusti koulun alueen niin pelottavalla tavalla, että se tuntui uhkaavalta jopa kesällä, tällaisena päivänä kun kaikki on niin kirkasta ja samalla elävää ja jähmettynyttä. Kuusiaidassa oli aukko, polku sukelsi aukosta, kuusiaita oli ikäänkuin syvässä ojassa, polku sukelsi alas ja sitten taas ylös ojasta ja sitten oltiin kentän laidalla, edessä oli punainen peltinen luistelukoppi, jota ei viety joka kesä pois, mutta joka oli tietysti lukossa siihen asti kun kenttä taas talvella jäädytettiin.
Ja niin poika nousi kentän laidalle ja jäi katsomaan hetkeksi. Kenttä oli täysin äänetön, sen takana näkyi vihreä niitty jonka takana nousi seuratalon keltainen kirkas hahmo, seuratalon parkkipaikan tai pihan sora oli valkoista, siinä kävivät kaupungista tulevat linja-autot kääntymässä jos tulivat siihen asti, kaikki eivät tulleet vaan kääntyivät viiden kilometrin päässä vanhan vanhainkodin ja hevostallin kohdalla. Seuratalon takana oli iso tie, tien takana oli taas niitty, sitten talo, sitten vähän rantaniittyä ja muuta pusikkoa ja sitten leveä joki joka oli niin leveä että toisen rannan talot näyttivät kuin toiselta maailmalta, ja vaikka kävisit toisella rannalla ja katsoisit tänne päin et koskaan oikein tajuaisi millä kohtaa olet, millä kohtaa on oma uimaranta, missä kaikki muu, koska kaikki näyttää niin erilaiselta sieltä päin katsottuna. Talvella usein hiihdettiin joen yli toiselle rannalle laskemaan tai muuten vaan ja sitten tultiin takaisin.
Poika käveli hiljakseen kentän reunalta keskelle päin, tuijotteli maahan, koetti etsiä jälkiä muista ihmisistä. Pari kertaa hän pyörähti ympäri ja antoi katseensa kiertää hitaasti kentän reunoja pitkin; kuusiaita, koppi, tie joka lähti kentältä ja meni koulun ohi, koulu ja sen vieressä makaava keltainen rivitalonpätkä, puita vähän, koivuja ja suuria sembramäntyjä, niittyä, valkoista soraa, seuratalo, pusikkoa jonka takana talo, korkeushyppypaikka, ja sitten taas kuusiaita. Silmiä piti siristää muuten sattui otsaan, aurinko paistoi niin vahvasti, ei kenelläkään ollut lakkia. Silmiä siristämällä sai valonsäteet näyttämään siltä kuin ne olisivat uskonnonkirjasta, leviävät enkelin siivet ja vartalo, valkoista ja keltaista ja niin kirkasta ettei sille ole nimeä.
Poika istui karkean patjan reunalle, patja pöllähti vaaleaa pölyä joka tuoksui siltä miltä tuntui istua sen reunalla, tai sitten mieli vain yhdistää asiat, joilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä keskenään, kuten raparperi ja punainen tiili. Hän kaivoi toisen kenkänsä pois jalastaan, ravisti sitä ja näki kuinka pieni harmaa kivi vieri alas patjan reunaa pitkin. Maassa kasvoi muutamia vihreitä ja keltaisia kasveja, vihreä paksu varsi, keltainen pää, hapsulehdet, poika nyhti äkkiä yhden kasveista irti ja heitti sen maahan, kevyt kasvi leijui hetken aikaa ennenkuin kohtasi karkean soran, miksi on mahdotonta heittää kasvia samalla lailla kuin kiveä tai palloa?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
