I know everything feels very scary, but you can try to focus on this one amazing truth when you're alone and feeling overwhelmed: No one deserves to be miserable. No one in the world. Nothing you've done in your life has earned you this constant pummeling of background radiation thick with anxiety and self-hatred. That's a useful bit of information for when you need to comfort yourself; it reconnects you with a very basic sort of humanity, which can seem so far away when you're mired in feeling awful and unworthy. So here's to studio apartment karaoke and earnest letters and new hobbies and self-edification and heroes, right? (Right!)
Ask Metafilter: "How to enjoy 'me-time'?"
En ole oikeastaan itse kärsinyt tästä aikoihin, mutta tunnistan oireet ja allekirjoitan. Sinä, joka murehdit ja olet liikaa oman pääsi sisällä, lue koko ketju.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Yksi asia, jonka olen oppinut vasta aikuisiällä on se, että päätökset pitää tehdä aina uudestaan ja uudestaan. Ei ole mahdollista tehdä päätöstä ja unohtaa koko asiaa. Se pitää muistaa ja toimia sen mukaan. Yleensä jotain kohti tai poispäin jostain. Päätös on yleensä ensimmäinen askel hyvin pitkällä matkalla, se ei yleensä ratkaise itsessään mitään. Onko päätös edes tarpeellinen, miksi ei voi toimia kohti haluttua määränpäätä ilman suurta julistusta, jonka käytännössä ainoa sisältö on ilmoitus siitä, että haluaa muuttaa elämäänsä tai saavuttaa tietyn asian?
Tietysti julkinen päätös voi toimia muutoksen katalyyttinä tai tukena, mutta sillä on myös toinen puoli. Jos muutos tai määränpään saavuttaminen tapahtuu hitaammin kuin haluaisimme, saatamme ruoskia itseämme sen mukaan, kuinka julkinen päätöksemme oli. Hiljainen päätös voi olla siinä tapauksessa terveellisempi: jos epäonnistun, kukaan muu ei saa tietää.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen naimisissa Netflixin kanssa. Olen lukenut liian monta tylsää kirjaa. Olen yrittänyt auttaa ystäviäni heidän suruissaan. Olen kävellyt liukkailla kaduilla päivittäin. Olen ostanut halvan ja vanhan sähkökitaran ja rakastunut siihen (sori Netflix). Olen laihtunut melkein kymmenen kiloa viime kesän jälkeen. Olen nukkunut mahdollisimman hyvin ja elänyt muutenkin rauhallista elämää. Muutaman kerran olen elänyt myös vähemmän rauhallista elämää. Olen tarjonnut yösijan vanhoille hyville ystävilleni ja viettänyt heidän kanssaan maailman parasta aikaa. Niille, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, olen soittanut vähintään muutaman viikon välein. Olen puhunut elämästä vanhempieni kanssa. Olen miettinyt tulevaisuutta ja arvojani, mutta en liikaa. Olen korjannut itse omat kenkäni. Olen kuvannut polaroideja ja käynyt yksin elokuvissa. Olen ollut samassa duunipaikassa nyt viisi vuotta. Ja kohta olen selvinnyt tästäkin tammikuusta.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Viime joulun tienoilla Ruotomieli julkaisi joulukappaleen Taas on joulu ja mä pelkään. Tämän vuoden joulubiisin nimi on Joulu Merikulmassa. Merikulma on legendaarinen baari Tuirassa. Biisi ei ole 13:49 pitkä vaikka video onkin. Voilà, lyriikat videon alla:
exältä saamani hehkuviini vain sisälläni hehkuu
Tuira valvoo pimeässä tai on painunut jo pehkuun
mä skannaan Valtatietä ja sen autiot talot
mua kutsuu Merikoski ja sen liikennevalot
joulu Merikulmassa
joulu Merikulmassa
on okei olla haikea kun taivas lunta kylvää
vaikka sisällä on lämmintä on sydämessä kylmä
mutta ei se oo sama missä tänä yönä steariinia tuhlaan
voi harras olla yksinäisellekin vuoden synkin juhla
joulu Merikulmassa
joulu Merikulmassa
kaikilla ei pöydät notku humalaista sukua
tai rosollia joka syömättä jää
se on kuitenkin verrattain siisti sotku pitkin pyhäpukua
kun tappeluun saa vain itsensä
joulu on kuin koti, sen tekee miten ja minne pystyy
se on siellä missä hattus on ja kuin itsestään käynnistyy
kun Eino-enon sisään puhaltaa talvituuli
toinen silmä ummessa, auki sepalus ja huuli
joulu Merikulmassa
joulu Merikulmassa
joulu Merikulmassa
joulu Merikulmassa
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Aurinko kaikennäkevä viime perjantaina klo 12.50.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Nämä viikot – marraskuun puolen välin tienoilta tammi- ja helmikuun vaihteeseen – ovat niin rauhallisia että myöhemmin niistä ei muista juuri mitään. Automaattiohjauksella töihin, kotiin, aikaisin nukkumaan. Pyykinpesua. Väsynyttä harhailua lähikaupassa (koska se on helpoin vaihtoehto). Melkein uskonnollisen säännöllistä sääennusteiden seuraamista. Naapureiden jouluvalojen kyttäämistä verhon raosta. Jatkuva pimeys tuntuu rauhoittavan myös äänet ja liikkeen. Vietät päiväkausia puhumatta kenellekään töiden ulkopuolella.
Saman tilanteen muistan viime talvelta. Tekemättömyyden ja rutiinien turvallisen ympäristön. Nyt on aika laittaa suuret suunnitelmat osittain talviteloille, antaa itselleen lupa olla tekemättä, keskittyä rutiinien ja arkielämän hoitamiseen hyvin, nukkua tarpeeksi ja olla välittämättä pimeydestä ja sen ja yksinolon välillä tuomista negatiivisista ajatuksista.*
Mutta jo ensi viikon lauantaina päivä alkaa taas pidetä.
* En aio olla kuitenkaan täysin toimeton. Kuvaan järkevästi juuri vuoden pimeimpään aikaan polaroideja erästä tulevaa näyttelyprojektia varten. Siitä lisää myöhemmin. Kirjaprojektin pitää edetä (lupasin itselleni saavani tarinassa tapahtuvan joulutarinan valmiiksi ennen joulua) ja myös Espanja-tarina on edelleen kesken..
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Saman verran lunta ja valoa kuin täällä. Vancouver vuonna 1977.
via wankn.tumblr.com (random-tumblr joten saattaa sisältää alastomuutta)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
