Kissoja jotka näyttävät Hitleriltä @ catsthatlooklikehitler.com
Kissa-animaatioita @ simonscat.com
Pelottavia pääsiäispupukuvia @ sketchybunnies.com
Teksimuotoisia kuvauksia kuvista, jotka jäivät ottamatta @ unphotographable.com
Tuhkapilviteemaista lyhytfiktiota @ ashcloudtales.tumblr.com
(tätä olen tehnyt muutaman kerran ennenkin)
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Istun sohvani toisessa päässä, vieressäni oikealla makaa kyljellään tyttö jalat koukussa, vie suurimman osan sohvasta ja lukee Paul Austerin Illuusioiden kirjaa. Äänimaailma koostuu tällä hetkellä Kings of Conveniencen levystä Riot on a Highway ja tiskikoneen ambientlorinasta ja -kolinasta. Vasemmalla näkymättömissä on parvekkeen auki oleva ovi, josta tulee vino suunnikas auringonvaloa keittiön lattian kahdelle uudelle ruskealle räsymatolle. Kissa on juuri nyt luultavasti joko parvekkeella tai makuuhuoneessa. Kulkee omia aikojaan, näkee maailman erilailla, ajattelee kissan ajatuksia.
Takanani on ikkunalauta, jolla on muutama kirja, tyhjä ruskea bonustoppa, muistilehtiö, linkkuveitsi, kangaslaastaripaketti, kitukasvuinen basilika, kitukasvuinen rucola ja vähän paremmin kasvava lehtisalaatti. Koko päivän on paistanut aurinko, koko päivän olen nukkunut, herännyt välillä johonkin kissan aiheuttamaan ääneen tai muuten vain, herätessäni ensimmäinen asia mitä näin oli kuinka auringonvalo siivilöityy kaihtimien välistä tummansiniselle peitolle ja lakanalle. Lopulta nousimme ylös neljän aikaan iltapäivällä, juuri sopivasti nauttiaksemme suorasta auringonvalosta parvekkeella.
Tällä hetkellä mietin Shooter Jenningsin (legendaarisen Waylon Jenningsin pojan) uutta konseptialbumia Black Ribbons. (Amerikkalaisten AM-radiokanavien yöohjelmien tunnelmaa väitetysti henkivällä levyllä suurta osaa näyttelee Stephen King.)
Niin, ja Hubble on tänään ollut avaruudessa 20 vuotta: YLE, hubblesite.org.
Kävin eilen kummipoikani kolmevuotissyntymäpäivillä. Pikkumies oli (äitini kertoman mukaan) hämmentynyt kovasti katsellessaan vanhoja valokuvia isästään, eli veljestäni, parivuotiaana. Oli ollut sitä mieltä että kuvissa on hän, isompana, eikä isänsä pienenä. Ovat kyllä kuvissa aivan täysin saman näköisiä. Pikkumies pitää leikkiautoistaan, -traktoreistaan ja -pyöräkoneistaan, nauramisesta ja juoksemisesta ja "mopolla" (muovisella päälläistuttavalla kaksirenkaisella) ajamisesta (jaloilla vauhtia).
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Mutta ei niitä arvattavimpia ihmisiä kohtaan. Vaan niitä joitain sen lähipiiriläisiä, joita kaikella todennäköisyydellä ei tule koskaan enää tapaamaan. Ehkä parempikin että ei hyvästellyt silloin, tai pitänyt yhteyttä, mutta silti joskus on käynyt mielessä että mitähän ne miettivät, mitä ajattelevat tästä kaikesta? Minusta? Pitävätkö lupauksien syöjänä, tyhjän puhujana, tuulella käyvänä? Rakkautta sekin oli, kuitenkin, jonkinlaista, juhlapyhät yleensä yhtä juhlaa, kuten pitääkin. Monta pitkää syvää keskustelua keskellä aamuyötä, joko laiturilla meren rannalla tai lähiössä keittiön pöydän ääressä, muutama viimeinen viinipullo. Avautumista, keskustelua kipeistäkin asioista. Sata kiloa maailman parasta ruokaa, kymmeniä ja kymmeniä litroja viiniä. Jouluna Irish Coffee, karaokepelit, konjakki isovanhempien luona. Sisarusten kasvu lapsista nuoriksi aikuisiksi. Oma, myös, jotenkin.
Pitkiä pitkiä junamatkoja maan halki, yleensä kahdestaan (matka menee aina nopeammin jos on seuraa), bussiyhteyksiä, tunnin parin odottelua Tampereen asemalla aamuyöllä, aina vuoden tai puolen vuoden välein sama pöytä asemakahvilasta, aina yhtä hirveä olo huonoilla unilla, kävelyä rannikkokaupungin bussin jätettyä niin lähelle kuin sillä pääsee (mikä ei ollut kovin lähelle), yleensä vesisadetta mutta aina myös aurinkoa, jos ei tänään niin huomenna.
Ja nyt tästä kirjoittaessa mieleen tulee olisi pitänyt muistaa, niin käy aina lisää muistoja: ensimmäisiä kertoja, koleita ilmoja lähtöpäivinä, kuumia autoja ja krapulaisia ostoskeskuksia, saunamökki saaren vastakkaisella rannalla, sen laiturilla makaamista keskellä yötä ja tähtien tuijottelua, röökinpolttoa salassa, naapurimökkiläiset; minulle melko tuntemattomiksi jääneet vanhat saarelaiset. Verkkojen kokemista, soutuveneellä merellä (ei hirveän kaukana lähimmistä saarista kuitenkaan) kun nousee myrsky, uimista ja laskevan auringon tuijottelua. Kaikenlaista elämää jota ei ole enää olemassa, minulle. Mieltä lämmittää kuitenkin se, että on ollut, siellä, silloin, niiden ihmisten kanssa. On ollut.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Hidas pitkä sunnuntaiaamu, torkkumista sohvalla, musiikin kuuntelua. Mielessä se yksi joka on nyt vielä toisella puolella Suomea, mutta lupasi tulla viimeistään myöhään illalla. Olen nukkunut sohvalla pari viime yötä. Eilen ärsyynnyin Scrabblen pelaamisesta, hävisin ja luovutin viimeisellä kierroksella. Ensin piti vängätä säännöistä noin puoli tuntia. Sonja repi jotain kahdeksaakymmentä pistettä per kierros. Vähemmästäkin. Katsoimme ikkunasta kuinka alkoi sataa räntää.
Ja niin, hei, käykääpä tutustumassa tällaiseen soro art - lisa benk & annie wah.
6 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Läpinäkyvä leivänpaahdin, hyvä toveri. Se välähti mun mielessä pari kolme päivää sitten ja on pyörinyt siellä siitä lähtien. Miksei sen sisusta voisi paljastaa, mä kysyin itseltäni, niin että saisi katsella, kun valkea leipä muuttuu kullanruskeaksi, ja näkisi omin silmin sen muodonmuutoksen? Mitä hyötyä siitäkin on, että leipä työnnetään sisään ja piilotetaan sen ruman teräksen taakse piiloon? Mä puhun nyt kirkkaasta lasikuoresta, jonka sisällä käämit hehkuisi oransseina. Se olisi tosi kaunotar, joka keittiön taideteos, loistava veistos jota voisi tarkastella kesken arkisten askareitten, kun laittaa aamiaista ja tankkaa alkavaa päivää varten. Kirkasta, kuumuutta kestävää lasia. Sen voisi sävyttää siniseksi tai vihreäksi tai mihin väriin haluaa, ja kun oranssi hehku loistaisi sen sisällä, kuvittele niitä yhdistelmiä, ajattele millaiset visuaaliset ihmeet voisi olla mahdollisia. Leivän paahtamisesta voisi tulla uskonnollinen teko, säteilyä korkeammista maailmoista, eräänlainen rukous. Luoja varjelkoon. Kun mulla vain olisi voimia jäljellä, mä voisin ruveta työstämään sitä, istua tekemään piirustuksia, toteuttaa koko homman ja katsoa, mihin se veisi.
Timbuktu, Paul Auster, 1998
suom. Arto Virtanen
Ja tietystihän niitä on olemassa.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Vanha ruostunut pyörä, hammasratas irti, projekti, ei oma. Muutama muovipussillinen viemätöntä kierrätysmuovia. Valkoinen pyöreä pöytä, pieni, jonka alatasolla portviinipullo tuhkiksena. Välillä lämmintä ja aurinkoa. Höyryävä ruumis tai muutama (jos sauna on lämmin). Ovi auki itse kiinteistöön, kissa (ei oma) tutkii nurkkia. Somistussuunnitelmia: kasvillisuutta kunhan yöt lämpenevät, pari mahdollisimman mukavaa tuolia, ehkä pieni sohva?
Kuten olette luultavasti rivien välistä ja osittain riveiltäkin lukeneet, nykyään asunnossani on usein elämää: eräs tyttö ja hänen kissansa ovat viettäneet siellä aikaa; internetissä roikkuminen on vähentynyt hetkellisesti kaiken muun elämän tieltä (ääneen lukeminen toiselle, musiikin kuuntelu yhdessä, kokkaaminen, syöminen, auringon valon ihastelu, kissan huomionkipeyden tyydyttäminen). Tilanne on uusi, erilainen. Tervetullut. Keväinen?
Ystävän tuntee siitä että sille voi vastata kysymykseen hymyllä ja se tietää täysin mitä tarkoitat. Eilen footbagin potkimisen keskeyttivät koko ajan ohikulkevat tytöt, poikien keskittymiskyky herpaantui aivan täysin, mikä lienee aivan luonnollista, suotavaa, normaalia. Aurinko sekoittaa. Eilen join ensimmäistä kertaa tälle vuodelle olutta ulkona, auringonpaisteessa, selkä vasten punatiilistä muuria, toisessa kädessä Backwoods-sikari. Otsalohko tuli kipeäksi siristelystä, mutta muuten kaikki oli hyvin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
vanha vanha kirjoitus, osittain todella kömpelö mutta silti jotenkin rakas, hieman muokattu tätä uudelleenjulkaisua varten; uutta materiaalia tulee lähipäivinä, muiden kiireiden takia on jäänyt tietokoneella istuminen vapaa-ajalla vähemmälle viime päivinä; mutta tässä pätkässä käsitellään osittain samoja teemoja kuin edellisessä postissa
Joka kevät hän kysyi pieniltä asiakkailtaan joko nämä olivat käyneet tivolissa, vai olivatko nämä vasta menossa käymään tivolissa. Pitivätkö nämä tivolista. Joka kevät tuli tivoli kaupunkiin, aina samalle pölyiselle kentälle, aina saman kesällä aution ja yksinäisen näköisen koulun viereen. Koulu näytti aina kesällä siltä, että se ei jotenkin kuuluisi maisemaan, että se olisi jotenkin unohdettu, jonkin entisen ajan jäänteitä.
Pölyinen kenttä vietti suurimman osan ajastaan odottaen. Aina silloin tällöin, kerran päivässä, joku käveli sen poikki, mutta yleensä vain ohimennen, matkalla johonkin muualle. Kuinka voimme ymmärtää pölyisen kentän merkityksen, jos emme puhu siitä kuin tutusta ihmisestä, jota näemme harvoin ja ohimennen? Voiko kenttä olla elävä muualla kuin huonoissa nostalgisissa kirjoissa ja tarinoissa? Mutta kenttä on vaikuttava, se on vaikuttanut monen ihmisen ajatuksiin, todisteena tästä on se, kuinka kerron kentästä nyt. Ja missään, ei missään ole niin uskomattoman hiljaista kun tyhjällä kentällä keskellä kesää. Hiljaisuus ulottuu kentälle johtavan tien puolesta välistä siihen kentän päähän, missä olivat kuluneet patjat ja vuosien väärinkäytöstä taipuneet alumiiniset korkeushyppytelineet. Siellä oli myös pituushyppypaikka, vähän sivummalla, ylipitkien hoitamattomien (kuka niitä olisi ikinä hoitanut?) heinätuppojen keskellä. Ei sellainen pituushyppypaikka kuin telkkarissa, vaan enemmänkin ei-selvärajainen pitkän suorakaiteen muotoinen kohta, jossa tummanharmaa pistelevä sora muuttuu epätasaiseksi vaaleaksi hiekaksi, joka sekoittuu ehkä kerran kahdesti kolmesti kesässä, kun pikkupojat kävelevät sen poikki, tai ajavat pyörillään, tullessaan vanhasta tottumuksesta katsomaan tapahtuuko kentällä mitään, onko mikään muuttunut, vaikka koskaan mikään ei ole muuttunut ja kentällä ei ole ketään.
Poika oli hiljaisen kesäpäivän yksinäinen vaeltaja; hän oli kävellyt kentälle vanhasta tottumuksesta, kuin jonkinlaisessa transsissa, ja kuka voi väittää että sellaisena kesäpäivänä ei kulkenut kuin unessa, vaikka ei se ollut niin mielenkiintoista kuin voisi odottaa tuollaiselta sanonnalta, poika oli vain tylsistynyt kotipihaansa ja lähtenyt kävelemään tuttua reittiä kylälle päin. Hän oli kävellyt kotipihaltaan postilaatikoille, siristellyt silmiään ja katsonut pölyistä vaaleaa pysäkkitietä kumpaankin suuntaan, näkemättä ketään, tai mitään muuta kuin auringon valoa, ilmaa ja maata, vihreää sinistä vaaleanruskeaa, miltei valkoista. Hän oli astunut pois tieltä, ensin matalaan ojaan jossa kasvoi leveää ja pitkää syvänvihreätä heinää, ja ojan toiselta puolelta niitylle, tai oikeammin niityn ja pellon rajakohtaan; vasemmalla niitty, monta vuotta vanhaa vaaleata heinää, seassa uuttakin vihreää, takkuista ja pitkää, sen niityn yli ei yleensä kävelty mitä nyt talvella hiihdettiin, oikealla pelto joka kynnettiin ja lannoitettiin ja joka kasvoi, poika oli maistanut vehnää suoraan tähkästä, se oli vaaleata ja makeaa, mutta äkkiä ohi.
Pellon reunaa pitkin kulki perinteinen polku, joka oli keväällä ja syksyllä välillä niin märkä että multa meni täysin velliksi ja jos silloin kaatui pyörällä ajaessaan kapeaa uraa pitkin menivät farkut likaisiksi ja muut nauroivat jos ei ajanut yksin; jos ajoi yksin alkoi vain yksityisesti harmittamaan, kuin olisi pettänyt jonkun luottamuksen, samanlainen yksinäinen häpeä. Talvellakin polun kohdalla kulkivat yleensä ainakin jalanjäljet, polku tamppautui jos tamppautui jos sitä käytettiin tarpeeksi, mutta jos kulki luistimet jalassa sai varoa etteivät suojat jääneet lumen sisään, jos niin kävi ei niitä löytänyt kun vasta keväällä kun lumi suli, ja suojien metalliset jouset olivat venyneet niin ettei niitä voinut enää käyttää.
Polun vasenta reunaa kulki puolen matkaa korkea tumma kuusiaita, joka reunusti koulun alueen niin pelottavalla tavalla, että se tuntui uhkaavalta jopa kesällä, tällaisena päivänä kun kaikki on niin kirkasta ja samalla elävää ja jähmettynyttä. Kuusiaidassa oli aukko, polku sukelsi aukosta, kuusiaita oli ikäänkuin syvässä ojassa, polku sukelsi alas ja sitten taas ylös ojasta ja sitten oltiin kentän laidalla, edessä oli punainen peltinen luistelukoppi, jota ei viety joka kesä pois, mutta joka oli tietysti lukossa siihen asti kun kenttä taas talvella jäädytettiin.
Ja niin poika nousi kentän laidalle ja jäi katsomaan hetkeksi. Kenttä oli täysin äänetön, sen takana näkyi vihreä niitty jonka takana nousi seuratalon keltainen kirkas hahmo, seuratalon parkkipaikan tai pihan sora oli valkoista, siinä kävivät kaupungista tulevat linja-autot kääntymässä jos tulivat siihen asti, kaikki eivät tulleet vaan kääntyivät viiden kilometrin päässä vanhan vanhainkodin ja hevostallin kohdalla. Seuratalon takana oli iso tie, tien takana oli taas niitty, sitten talo, sitten vähän rantaniittyä ja muuta pusikkoa ja sitten leveä joki joka oli niin leveä että toisen rannan talot näyttivät kuin toiselta maailmalta, ja vaikka kävisit toisella rannalla ja katsoisit tänne päin et koskaan oikein tajuaisi millä kohtaa olet, millä kohtaa on oma uimaranta, missä kaikki muu, koska kaikki näyttää niin erilaiselta sieltä päin katsottuna. Talvella usein hiihdettiin joen yli toiselle rannalle laskemaan tai muuten vaan ja sitten tultiin takaisin.
Poika käveli hiljakseen kentän reunalta keskelle päin, tuijotteli maahan, koetti etsiä jälkiä muista ihmisistä. Pari kertaa hän pyörähti ympäri ja antoi katseensa kiertää hitaasti kentän reunoja pitkin; kuusiaita, koppi, tie joka lähti kentältä ja meni koulun ohi, koulu ja sen vieressä makaava keltainen rivitalonpätkä, puita vähän, koivuja ja suuria sembramäntyjä, niittyä, valkoista soraa, seuratalo, pusikkoa jonka takana talo, korkeushyppypaikka, ja sitten taas kuusiaita. Silmiä piti siristää muuten sattui otsaan, aurinko paistoi niin vahvasti, ei kenelläkään ollut lakkia. Silmiä siristämällä sai valonsäteet näyttämään siltä kuin ne olisivat uskonnonkirjasta, leviävät enkelin siivet ja vartalo, valkoista ja keltaista ja niin kirkasta ettei sille ole nimeä.
Poika istui karkean patjan reunalle, patja pöllähti vaaleaa pölyä joka tuoksui siltä miltä tuntui istua sen reunalla, tai sitten mieli vain yhdistää asiat, joilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä keskenään, kuten raparperi ja punainen tiili. Hän kaivoi toisen kenkänsä pois jalastaan, ravisti sitä ja näki kuinka pieni harmaa kivi vieri alas patjan reunaa pitkin. Maassa kasvoi muutamia vihreitä ja keltaisia kasveja, vihreä paksu varsi, keltainen pää, hapsulehdet, poika nyhti äkkiä yhden kasveista irti ja heitti sen maahan, kevyt kasvi leijui hetken aikaa ennenkuin kohtasi karkean soran, miksi on mahdotonta heittää kasvia samalla lailla kuin kiveä tai palloa?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Haluaisin matkustaa outoon kaupunkiin, tavata siellä jonkun etäisesti tutun, tai olla ensin yksin siellä ja sitten tavata, jonkun väljän sopimuksenpuolikkaan tai keskustelun lomassa heitetyn maininnan seurauksena. Käydä paikoissa joihin kummallakaan ei ole sidettä. Sehän kyllä syntyy, side, matkan jälkeen kaikki mitä siitä kaupungista muistaa on sen toisen kanssa kävely myöhään illalla (kuulostaako etäisesti tutulta?), ehkä muutaman niistä paikoista. Talvipuutarha. Joku silta. Puisto. Aina joku puisto, aina on joku puisto jonka muistaa. Puita, korkeita puita, erilaisia puita kuin kotikaupungissa.
Ja aina aika menee nopeammin vaikka itse kävelisit hitaasti. Ja aina on syksy. Vaikka olisi kesä, on sitten myöhemmin kuitenkin aina syksy. Ja vaikka mitään ei sen jälkeen tapahtuisikaan vaikka mitään ei koskaan tapahtuisikaan jotkut asiat jäävät mieleen. Se on hullua, eikö? Jäävätkö vahvimmin mieleen tapahtuneet asiat vai pelkät menneet mahdollisuudet? Ja onko niissä loppujen lopuksi mitään eroa? Aika ja paikka ja ihmiset ainakin ovat samoja.
5 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
