Viimeksi luettuja ainakin: David Mitchellin Ghostwritten, Nathan Hillin Wellness, uudelleen Emily Brontën karmiva Humiseva harju, Tommi Liimatan Muovikorvo, Haruki Murakamin Pimeän jälkeen, Ali Smithin Oli kerran kello nolla, Sōsuke Natsukawan Kissa joka suojeli kirjoja, Ville Rannan mainio ja paikallinen sarjakuvaromaani Viininjuojat, Gregory David Robertsin Shantaram, Paul Austerin Baumgartner, muistelmat: Pete Townshendin Kuka olen, Stephen Fryn nuoruudestaan kertova Fryn aikakirjat, Neil Hardwickin Hullun lailla, Chuck Palahniukin Consider this: Moments in my writing life after which everything was different, Salman Rushdien Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Uudelleenluettu Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahl, Khalid Hosseinin Leijapoika, uudelleen John Hawkesin ikisuosikkini Adventures in the Alaskan Skin Trade, Terhi Kokkosen aivan hyvä esikoisjännäri Rajamaa ja John Steinbeckin tunkkainen Oikutteleva bussi.
18/10
Melkein kaikki psykiatrian koulukunnat freudilaisista beckiläisiin ja kleinilaisiin ovat yhtä mieltä siitä, että juuri menetyksen kokeminen on keskeistä depression syntymekanismissa. Meitä melankoliasta kärsiviä yhdistää menettämisen tunne enemmän kuin mikään muu tekijä.
Neil Hardwick, Hullun lailla, s. 143, Otava 1999.
Luulen, että juuri näin tapahtui minulle vuoden 2009–2015 tienoilla: kahdeksan vuoden parisuhde maailman hienoimpana pitämääni ihmiseen loppui, vuoden päästä siitä alkanut uusi parisuhde ei kestänyt kahta vuotta kauempaa – yritin lopettaa sen jo vuoden seurustelun jälkeen –, paloin melkein loppuun päivätöissäni ja lopetin ne, kirjoittaminen ei sujunut, join liikaa, bändi hajosi. En ole aiemmin ajatellut asiaa Hardwickin mainitseman menetyksen kokemisen kautta, mutta siinä on järkeä. Paljon tapahtui, näin myöhemmin ajateltuna.
Nykyään asiat ovat paremmin, ja reilun kymmenen vuoden takaiset tapahtumat tulevat mieleeni vain siksi, että näihin aikoihin alkaa tosiaan tulla kymmenen vuotta siitä kun lopetin päivätöissä käymisen. Olen ajatellut, että sen jälkeen vietin vuosikausia vain yksin asunnossani viinin ja internetin äärellä, mutta ei se mennyt niin. (Lopetin työt marraskuussa 2014, ja jo tammikuussa 2016 asuin Muhulla.) Näin jälkeenpäin asioiden skaala asettuu aikajanalle kevyemmin, enkä enää pidä itseäni niin suurena luuserina kuin silloin. 2018 aloin opiskella visualistiksi, ja 2019 alussa muutin nykyiseen asuntooni, ja siitä pääsemmekin jo tälle vuosikymmenelle, jolloin suurin osa asioista on ollut paremmin ja elämä helpompaa, lähinnä alkoholin jatkuvan liiallisen käytön lopettamisen takia. Olen taipuvainen katastrofisoimaan, ja on vapauttavaa huomata, että omat ajattelumallit ja jollain tapaa iso osa pääni sisäistä omakuvaa ei olekaan totta, tai ei ainakaan niin totta kuin olin ajatellut. En myöskään kaipaa asioita, jotka olen menettänyt: saan niistä aivan tarpeekseni nykyäänkin kun teen silloin tällöin kolmipäiväistä 8–16 työviikkoa tai vietän pari tuntia sängyssä hyvän ystävän kanssa kerran kahdessa kuukaudessa.
17/10
Joillekin ihmisille tietokoneet, digitaaliset laitteet ja sen sellaiset ovat funktionaalisia esineitä, joiden tarkoitus on palvella ihmistä suorittamalla tiettyjä tarpeellisia tehtäviä. Jos näiden tehtävien parempaan suorittamiseen vaaditaan pientä säätöä, niin hyvä on: säädetään vähän. Muille ihmisille, Douglasin ja minun kaltaisille, säätäminen on itsetarkoitus.
Stephen Fry Apple-tietokoneista ja Douglas Adamsista 1980-luvun puolenvälin tienoilla toisessa muistelmateoksessaan Fryn aikakirjat, s. 337, S&S 2014. Tarvitseeko sanoakaan, että kuulun säätäjiin?
Douglas Adamsista aiemmin: 1, 2, 3.
Tämä on blogin 991. kirjoitus. Jätän tämän vain tähän siksi, että muistaisin juhlistaa tuhannetta kirjoitusta, tällä vauhdilla joskus yhdeksän kuukauden päästä.
03/09
A SHORT RIDE IN A FAST MACHINE
Luin artikkelin, jossa puhuttiin linnunlaulun positiivisesta vaikutuksesta ihmisen mielialaan. Wikipedia sanoo: ”Tervapääskyn ääni on kirkuva, laskeva ”sriiiiii sriiiiii sriiiiiii”. Se on totta. Meillä ne pesivät matalan kerrostalon vintillä tai kattorakenteissa, ja tänäkin kesänä ehkä alle kymmenen tervapääskyä lensi kirkuen makuuhuoneeni avoimen ison tuuletusikkunan takana yötä päivää siihen saakka kunnes ne lähtivät takaisin eteläiseen Afrikkaan jo elokuun alkupuolella. En ole varma lukisinko positiivisvaikutteiseksi linnunlauluksi esimerkiksi tervapääskyn tai vaikka lokin tai tiiran huutamisen.
SUSTAINING GET UP AND GO
Kesän aktiviteetteja: viime viikonlopun lähiostarin mainiot pikkufestivaalit; kummitädin luona lähikunnassa syömässä käyminen; paikallisliikenteen aivan uudet bussit, joilla kuljin töissä toisessa lähikunnassa (ja menen taas tällä viikolla pariksi päiväksi); mp3-soittimen laidasta-laitaan tarjonta (Black Sabbathin tuplakokoelmasta Miles Davisiin ja Dean Martinin tuplakokoelmasta ysäri-straight-edge-punkbändin Good Riddancen A Comprehensive Guide to Moderne Rebellion -levyyn); elokuun lopun pitkä viikonloppu asuntoautossa maalla entisillä kotihoodeilla (joita olen tietysti muistellut täälläkin) ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, alla oleva kuva on sieltä.
NOBODY HERE BUT US STATUES
Ihmisen pitäisi muistaa olla toivomatta asioita. Minä halusin pitkät hiukset – pitkät hiukset pitkästä aikaa – mutta en muistanut niiden ärsyttävää epäkäytännöllisyyttä. Kiharat polkkamittaiset hiukset tunkevat kutittamaan ympäri kasvoja, jäävät silmälasien saranoiden tai rannekellon lukon väliin, ovat jatkuvasti aivan takussa ja keräävät pölyä irtohiuksina tai niiden kimppuina ympäri asuntoa. Hiukset menevät jo ponnarille (kuten meillä sanottiin), joten se helpottaa. En edelleenkään tiedä miksi kasvatan hiuksiani: ilman supersäännöllistä harjausta ne tosiaan MENEVÄT takkuun, aivan ns. rastoiksi saakka, aivan itsestään. Näin on käynyt – tai näin olen tehnyt tai vielä tarkemmin jättänyt tekemättä – muutaman kerran 18–29 -vuotiaana. Takkuhiuksista on käytetty termiä rastahiukset tai vain rastat, mikä ei ole kovin korrektia.
Tänä kesänä olen pitänyt pikkutakkia tasan kerran: se ei ole käytännöllinen lämpimällä ilmalla. Myös kesäkenkäni ovat mukavammat kuin moneen vuoteen. Kertooko tämäkin jostain, eikö tyyli olekaan enää tärkeintä? Olenko tulossa – no, tiedättehän te. Ei nyt puhuta siitä.
15/07
Mihin nämä viikot menevät? Kesän vapaaseen lojumiseen käytetty aika on tietysti kallisarvoista näillä leveysasteilla, mutta tietynlaiseen itsestä huolehtimiseen kuuluu myös rauhallinen elämä, juhlien välttely ei-minkään takia, pitkät yöunet, tiedätte kyllä.
Kirjoitettu alun perin 8. huhtikuuta 2010:
Haluaisin matkustaa outoon kaupunkiin, tavata siellä jonkun etäisesti tutun, tai olla ensin yksin siellä ja sitten tavata, jonkun väljän sopimuksenpuolikkaan tai keskustelun lomassa heitetyn maininnan seurauksena. Käydä paikoissa joihin kummallakaan ei ole sidettä. Sehän kyllä syntyy, side, matkan jälkeen kaikki mitä siitä kaupungista muistaa on sen toisen kanssa kävely myöhään illalla (kuulostaako etäisesti tutulta?), ehkä muutaman niistä paikoista. Talvipuutarha. Joku silta. Puisto. Aina joku puisto, aina on joku puisto jonka muistaa. Puita, korkeita puita, erilaisia puita kuin kotikaupungissa.
Ja aina aika menee nopeammin vaikka itse kävelisit hitaasti. Ja aina on syksy. Vaikka olisi kesä, on sitten myöhemmin kuitenkin aina syksy. Ja vaikka mitään ei sen jälkeen tapahtuisikaan vaikka mitään ei koskaan tapahtuisikaan jotkut asiat jäävät mieleen. Se on hullua, eikö? Jäävätkö vahvimmin mieleen tapahtuneet asiat vai pelkät menneet mahdollisuudet? Ja onko niissä loppujen lopuksi mitään eroa? Aika ja paikka ja ihmiset ainakin ovat samoja.
01/07
01/06
Kesäkuu on täällä. Istun työpöytäni ääressä tuulettimen ja avoimen ikkunan ilmavirrassa ja käyn läpi digitaalisia äänitiedostoja nauhurilta ja teen niistä muistiinpanoja. Kyseessä on soolotaidemusiikkiprojektini 73 AM, jonka logon julkaisin instagramissani pari viikkoa sitten. Itse musiikki on vielä keskeneräistä, ja kun se pitää kuitenkin jotenkin genrettää, ehkä instrumentaali lo-fi ambient post-rock kitaramusa on tarpeeksi avara katto sille. Tässä siitä pieni maistianen:
Projekti alkoi noin puolitoista vuotta sitten, kun olin pitkästä aikaa tehnyt uusia kitarakamahankintoja ja korjauttanut ikivanhoja laitteitani. Harrastin teini-iässä ja kaksikymppisenä paljon niin sanottua kamarunkkausta, eli lähinnä sähkökitaran efektilaitteiden parissa puuhastelua, käytettyjen efektipedaalien ostamista, myymistä ja niiden käytön ja historian opiskelua. Niiltä ajoilta on edelleen olemassa huonolaatuisia digiäänityksiä. Kun aloitin harrastukseni uudelleen, ystäväni innostui nauhoittamaan uusia kitarajuttujani iphonellaan. Vanhin niistä äänityksistä on helmikuulta 2023. Viime vuoden syksyllä ostin käytetyn Boss BR-80 Micro Recorder diginauhurin, jolla voi äänittää joko laitteen omalla stereomikkiparilla tai suoraan kitarakamoista piuhalla sisään. Nauhuri toimii samalla periaatteella kuin vanhat C-kasettineliraiturit, eli se on erittäin helppokäyttöinen.
Kaikki tämä ja muu soittokamojen päivitys ja niiden loputon fiilistely on nyt siis ajautunut tilanteeseen, jossa pelkkä kamarunkkailu on muuttunut jonkinasteiseksi päämäärälliseksi tekemiseksi, maalin ollessa tulevaisuudessa siintävät mahdolliset sooloesiintymiset ja ehkä ainakin singlen julkaisu. Sisäpiirin palaute on kannustavaa ja oma fiilis tekemiseen on korkealla, mutta materiaali on sen verran undergroundia, että odotukseni ovat erittäin matalalla, mikä on tosi hyvä juttu: Robert M. Pirsigin neuvokkuusloukut, joista kirjoitin jo vuonna 2008, ovat todellinen asia.
* * *
Myöhäiset hyvän matkan toivotukset Paul Austerille ja Alice Munrolle, jotka kumpikin kuuluvat lempikirjailijoihini. Austerista varsinkin voisin kirjoittaa kokonaisen postauksen. David Mitchellin älyttömän hienon esikoisromaanin Ghostwritten eräs henkilö viittaa Austeriin ”sinä newyorkilaisena kirjailijana” (tms.) ja erään kirjan päähenkilön yhtyeen nimi on The Music Of Chance, eli Sattuman soittoa, Austerin 1992 suomennettu romaani. Luin Ghostwrittenin juuri pari päivää ennen Austerin kuolemaa 30. huhtikuuta 2024.
Kirjoja part XXI
Viimeksi luettuja ainakin: Viktor Suvorovin Akvaario, Tommi Liimatan muistelmat Manse: Markka-aika – Absoluuttisen Nollapisteen Tampere 1996-2001, Thurston Mooren muistelmat Sonic life – A memoir, Sōseki Natsumen kokoelma Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia, George Orwellin Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa, Nora Ephronin Sydän karrella ja kokoelma En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä, Octavia E. Butlerin Aamunkoitto, Karl Ove Knausgårdin Kesä, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu, Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Graham Coxonin muistelmat Verse, chorus, monster!, Stephen Kingin Tukikohta, P. G. Wodehousen Wooster & Jeeves -kokoelmat Kiitos, Jeeves ja Hiiop, Jeeves, Graham Greenen Ahneiden pidot, Mac Montandonin toimittama Tom Waits -haastattelukokoelma Tom Waits – Takapihan taikuri, Stanley Donwoodin kokoelma Humor ja Tim Kreiderin esseekokoelma I wrote this book because I love you.
Lukemista odottavat ainakin Haruki Murakamin aiemmin englanniksi monta kertaa lukemani ja rakastamani Vieterilintukronikka, David Mitchellin Ghostwritten, ja todennäköisesti vielä muutama, jotka eivät tartu silmiini juuri nyt.
15/04
Minulla on kaikki Mutsin valokuvat, niitä on muutaman ison pahvilaatikon verran, albumeja on ehkä kaksikymmentä ja enemmän/vähemmän irtonaisia kuvia kuorissaan tai ilman on ehkä neljä kenkälaatikollista. En ole käynyt läpi vielä kuin muutaman albumin, tässä 1970-luvun puolestavälistä olevan albumin välistä löytyneitä irtokuvia. Äitini on isoimmassa kuvassa neljätoistavuotias, eli vuosi on 1967 tai -68. Kuva on upea. Ainakin näihin kuviin on yleensä kirjoitettu taakse tai albumin sivuille mitä-missä-milloin. Aukaisin myös laatikon, jossa hän säilytti saamiaan kirjeitä ja kortteja, nopealla vilkaisulla niitä oli 60-luvun lopulta 70-luvun puoleen väliin. Haluaiskohan isä takaisin vanhat rakkauskirjeensä?
01/04/24
Girlsin kuudennen tuotantokauden jonkun jakson title card. Rakastan tämän värejä ja tekstuureja. Kumiset kirjaimet karhealla kankaalla.