- Viivi
- Hilikka-täti
- Se lähipubissa äsken tapaamani kulttuurinainen
- Ääri-Jorma
- Sulev & Marget
- Venla
- Venlan mutsi
Category Archives ⇒ internet
9/2, maryque.com/blog 15-v.!
Julkaisin blogin ensimmäisen kirjoituksen keskiviikkona 9. helmikuuta 2008, viisitoista vuotta sitten, 24-vuotiaana. Olin lukenut blogeja jo vuosikaudet, ja ajatellut jonain päivänä perustavani oman. Viisi vuotta sitten kirjoitin bloggaamisen loputtomista mahdollisuuksista:
Vaatii tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja asialle omistautumista tehdä ja ylläpitää mitä tahansa pitkää projektia. Blogeista (ja netistä muutenkin) olen pitänyt aina sen loputtomien mahdollisuuksien takia: blogi päiväkirjana, leikekirjana, työprosessikuvauksena, linkkivarastona, muistiinpanoina, mediapankkina, tarinana, runokirjana, jonkin asian ympärille keskittyneenä esseekokoelmana tai kaikkien näiden yhdistelmänä. Muistatteko kun puhuttiin multimediasta?
Tämä päivä aiemmin:
2021: Blog goes teen
2019: 09/02/2019
2018: maryque.com/blog tänään 10 vuotta!
2017: 09/02
2016: 09/02
2015: 10/02
2014: 09/02
2011: Dead Nation
2010: Kaksi vuotta
2009: Vuosi bloggausta
Kevät aktivoi
Pari päivää sitten tapahtunutta: blogini kävijämäärät kipusivat hetkessä viidestä tuhanteenkolmeensataan, per vuorokausi, 1300 eri ihmistä. Tätä ruuhkaa kesti noin vuorokauden verran. Ei mitään hätää, se meni ohi, voimme rauhoittua, nauttia virvokkeita, kuunnella calypsomusiikkia piilotetuista kaiuttimista. Näin kävi: viime joulukuun kirjoituksessani muistelin talvea 2010 ja erästä ihmistä, bloggaajaa – hän ei esiintynyt ensimmäistä kertaa tässä blogissa, hän on aloittanut bloggaamisen kauan ennen minua – ja hän oli sattunut lukemaan sen kirjoituksen ja jakamaan sen IG-stooreissaan seuraajilleen (joita siis ilmeisesti on aika lailla), ja heistä melkein puolitoistatuhatta kävi täällä. Tervetuloa, l’chaim! Ja en kerro kuka hän on, koska IG-stoorien ideana kai on se että ne katoavat, enkä myös linkkaa tämän blogin erääseen 12–13 vuotta vanhaan kirjoitukseen jossa taisin toivottaa hänen senaikaiset lukijansa tervetulleeksi. So it goes, life & internet. Ei mitään uutta.
22/02/2022
View this post on Instagram
Olen pitänyt tästä talvesta. Lunta on riittänyt ja lämpötilat ovat pysyneet kävelylle optimaalisissa asteissa. Joka päivä satava uusi lumi pitää maisemat raikkaana. Aloitin instagramtilini päivittämisen. En edelleenkään omista älypuhelinta, mutta sinne voi nykyään lisätä kuvia tietokoneelta selaimen kautta. Muuten kaikki on kuten ennenkin, sopivan rauhallista ja hidasta.
Ja ai niin: blogi täytti 14 vuotta aiemmin tässä kuussa. Huraa! Lisää aiheesta viime vuoden helmikuulta, ja neljä vuotta sitten, jolloin linkitin myös aiempiin synttäripostauksiin.
20/12/21
Paikallinen kylpylähotelli lopetti toimintansa samalla viikolla kun rikoin mieluisimman teekuppini, jonka varastin kyseisen kylpylän hotellihuoneesta talvella 2010. Olin päätynyt kylpylään ja hotelliin yöksi erään silloisen uuden blogituttavuuteni kutsumana, hän oli saanut jostain lahjakortin kahdelle, ja halusi minut mukaansa rentoutumaan kylpylään talven pimeimpään aikaan. Eli lillumaan, dokaileen, sekstaileen, hotelliaamupalalle. Olimme viettäneet jonkin verran aikaa yhdessä eroni jälkeen, ja vaikka välimme menivätkin poikki vielä samana keväänä, muistelen häntä lämmöllä, silloin kun muistelen. Hänen tulevaisuudenhaaveenaan silloin oli elättää itsensä bloggaamalla, ja sen hän toteuttikin, ensin mammabloggarina, nykyään hän bloggaa paljon muun muassa vastuullisesta kuluttamisesta ja tuo esille monin tavoin erilaisia kotimaisia merkkejä, luomukosmetiikkaa ja esittelee esim. kotimaan reissukohteita lapsen kanssa.
Pitkä pimeä vuodenaika ei ole aiheuttanut tällä kertaa juurikaan ahdistuksia. Taloyhtiön pyykkituvan kone on ollut rikki jo viikkokausia. Nykyisin minulla on lauantaisin saunavuoro. Olen vaihtanut maileja vanhan ystäväni kanssa Texasiin. Hänellä on työn alla tarina, jonka hän haluaisi minun kirjoittavan puhtaaksi. Olen lupautunut siihen, toki. Ystäväni on työskennellyt jenkeissä lasinpuhaltajana vuosikaudet. Näimme pikaisesti kesällä, täällä. Oma käsikirjoitukseni on ollut taas pitkästä aikaa aktiivisen työn alla, osallistun sillä erääseen kirjoituskilpailuun, jonka dedis on viimeinen päivä. Hommasin syksyllä kirjastokortin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja olen tykästynyt pari vuotta sitten uusittuun lähikirjastoomme. Viime viikolla oli tarkoitus aloittaa perehtyminen uuteen alaan vuokratyöfirman kautta, mutta se siirtyi tulevaisuuteen: asiakasyrityksellä ei ollut tarpeeksi perehdyttäjiä. En pidätä hengitystäni että tälläkään viikolla olisi, tai seuraavalla, mutta tekstiviestiä odotellessa. Olen saanut joulukorttien lisäksi jo lahjojakin: feministikollektiivi CVLT CVNTHin nännikalenterin, pitkät kalsarit ja tusseja (Pilot Hi-Tecpoint V5 & V7). Itseäni lahjoin kengillä, hollantilaisen Bullboxerin muutaman kerran kokeillut uudenveroiset ehkä satasen nahkakengät toripistefistä neljälläkympillä. Kerrankin jotain muuta kuin iänikuista kertakäyttöistä kiinanpaskaa (nämä on käsittääkseni valmistettu Portugalissa).
Arkistosta: 03/12
Kirjoitettu alun perin 3. joulukuuta 2014
Georges Lepape, Vogue -lehden kansi, tammikuu 1919.
Lähde: Vogue.com: Photos: Winter in Vogue
11/06
Lainsuojattomat (The Long Riders, USA 1980) Areenassa vielä kuusi tuntia. Viikontakainen Kuukauden Western.
27/04
View this post on Instagram
Kirjassa on monta kohtausta juuri tällaisessa maisemassa. Se elää, jossain taustalla. Kun kirjoitan sen tähän, sen täytyy olla totta. Tähän kuvaan törmäsin Instagramissa pari viikkoa sitten. Tällä hetkellä asuntoni ikkunoista avautuva keväinen näkymä on yksi yhteen.
25/02
Hasui Kawase: Evening Snow at Terashima Village (1920) via this isn’t happiness
Blog goes teen
Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:
Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.
Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:
Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.