Eiköhän me laiteta se tähän

”Eiköhän me laiteta se tähän”, haalaripukuinen mies sanoo.

”Niin”, vieressä seisova mies vastaa. Hän siirtää keltaista kypäräänsä takaraivolle.

”Eikös se tässä.. tässä olis ihan hyvä.”

”Juu.. miksipä –.”

”Toisaalta miten ois tuohon”, haalaripukuinen mies sanoo ja viittaa epämääräisesti oikealle, missä hiekkapohjainen kevyen liikenteen väylä jatkuu. ”Esko, miten olisi tuonne?” hän korottaa ääntään.

Kuorma-autossa istuva, muita lihavampi mies kurottaa vaikean näköisesti katsomaan. ”No eikö se nyt ole ihan helvetin –.”

”Tai miten olisi tuonne”, haalarimies kääntyy ja heiluttaa kättään toiseen suuntaan.

”Niin”, kypäräpäinen sanoo.

Kuorma-auton avolavan reunojen yli näkyy tavallinen tumma puistonpenkki. Lavan ja ohjaamon välistä nousee jykevä oranssi nosturin varsi, jonka reunassa kulkee paksuja mustia letkuja. Lavan reunat kätkevät sen, että penkki on kiinnitetty melkein puoli metriä korkeaan betonialustaan, siksi nosturi. Kypäräpäinen mies selaa suttuisen näköistä nippua aanelosia, yksi niistä irtoaa hänen käsistään ja leijailee muutaman metrin päähän. Mies yrittää ponnettomasti ja aivan liian myöhään napata sitä ilmasta, sitten kävelee pari askelta ja poimii paperin ähkäisten takaisin syliinsä.

”Tässä kyllä vähän niinku sanotaan että ei siihen rinteen kohdalle. Siihen mistä lähtee kalliot, eli tuohon. Kuulemma vammautumisriski kun laskevat talvella pulkkamäkeä. Tuosta alas siis. Tuohon. Kirjoittavat vielä että missään nimessä.”

“No ajanko minä nyt sitten –?” kuski kysyy.

“Eiköhän me se laiteta ihan tähän vaan”, haalaripukuinen vastaa. “Onhan tässä lääniä vaikka kuinka.” Hän kääntyilee puolelta toiselle aivan kuin osoittaakseen liikkeellään tilan määrää.

“Pitäiskö se soittaa vielä Engblomille?” kypärämies kysyy.

Engblomille?” kuski huutaa. “Luuletko että Engblomia yksi saatanan penkki kiinnostaa? Hah!”

Haalaripukuinen pyörii paikallaan ja raapii niskaansa. Hän katsoo kelloaan. “Eiköhän me laiteta se tähän näin.”

Proosaryhmän kotitehtävä viime syksyltä. Tehtävänanto: ”Kirjoita sanomalehden pikku-uutisen pohjalta novelli, tarina tms. Eläydy tapahtumaan. Tutki ja mieti tapahtumien kulkua, syitä, taustoja. Etsi juoni, punainen lanka ja käänteet.” Lähteenä käytetty tätä Hesarin paikallisuutista.

20/12/21

Paikallinen kylpylähotelli lopetti toimintansa samalla viikolla kun rikoin mieluisimman teekuppini, jonka varastin kyseisen kylpylän hotellihuoneesta talvella 2010. Olin päätynyt kylpylään ja hotelliin yöksi erään silloisen uuden blogituttavuuteni kutsumana, hän oli saanut jostain lahjakortin kahdelle, ja halusi minut mukaansa rentoutumaan kylpylään talven pimeimpään aikaan. Eli lillumaan, dokaileen, sekstaileen, hotelliaamupalalle. Olimme viettäneet jonkin verran aikaa yhdessä eroni jälkeen, ja vaikka välimme menivätkin poikki vielä samana keväänä, muistelen häntä lämmöllä, silloin kun muistelen. Hänen tulevaisuudenhaaveenaan silloin oli elättää itsensä bloggaamalla, ja sen hän toteuttikin, ensin mammabloggarina, nykyään hän bloggaa paljon muun muassa vastuullisesta kuluttamisesta ja tuo esille monin tavoin erilaisia kotimaisia merkkejä, luomukosmetiikkaa ja esittelee esim. kotimaan reissukohteita lapsen kanssa.

Pitkä pimeä vuodenaika ei ole aiheuttanut tällä kertaa juurikaan ahdistuksia. Taloyhtiön pyykkituvan kone on ollut rikki jo viikkokausia. Nykyisin minulla on lauantaisin saunavuoro. Olen vaihtanut maileja vanhan ystäväni kanssa Texasiin. Hänellä on työn alla tarina, jonka hän haluaisi minun kirjoittavan puhtaaksi. Olen lupautunut siihen, toki. Ystäväni on työskennellyt jenkeissä lasinpuhaltajana vuosikaudet. Näimme pikaisesti kesällä, täällä. Oma käsikirjoitukseni on ollut taas pitkästä aikaa aktiivisen työn alla, osallistun sillä erääseen kirjoituskilpailuun, jonka dedis on viimeinen päivä. Hommasin syksyllä kirjastokortin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja olen tykästynyt pari vuotta sitten uusittuun lähikirjastoomme. Viime viikolla oli tarkoitus aloittaa perehtyminen uuteen alaan vuokratyöfirman kautta, mutta se siirtyi tulevaisuuteen: asiakasyrityksellä ei ollut tarpeeksi perehdyttäjiä. En pidätä hengitystäni että tälläkään viikolla olisi, tai seuraavalla, mutta tekstiviestiä odotellessa.  Olen saanut joulukorttien lisäksi jo lahjojakin: feministikollektiivi CVLT CVNTHin nännikalenterin, pitkät kalsarit ja tusseja (Pilot Hi-Tecpoint V5 & V7). Itseäni lahjoin kengillä, hollantilaisen Bullboxerin muutaman kerran kokeillut uudenveroiset ehkä satasen nahkakengät toripistefistä neljälläkympillä. Kerrankin jotain muuta kuin iänikuista kertakäyttöistä kiinanpaskaa (nämä on käsittääkseni valmistettu Portugalissa).

Kirjoja part XVII

Viimeksi luettuja: Juha Hurmeen uskomaton Niemi, Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen, Paul Austerin 4 3 2 1, David Foster Wallacen juuri se Päättymätön riemu, Dave Eggersin Heroes of the Frontier, Stephen Kingin Tohtori Uni, Eva Gabrielssonin Stieg, minä ja Millennium, Gabriel García Márquezin reportaasi Uutinen ihmisryöstöstä, Tommi Melenderin esseekokoelma Kuka nauttii eniten, Ian McEwanin Makeannälkä, Niko Kazantzakisin hyvin makoisa Kerro minulle Zorbas, Pierre Boullen Kwai-joen silta, John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvi, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Pedro Almodóvarin Kuumetta nivusissa, Mika Waltarin Kirjailijan muistelmia, Janne Kukkosen sarjakuvaromaani Voro II: Tulikiven armeija, Anja Erämajan Imuri, Graham Swiftin Veden maa, Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat ja luultavasti ainakin muutama unohtunut.

Uudelleen luettuja: Paul Austerin Oraakkeliyö, Rosa Liksomin Hytti numero 6, Joni Skiftesvikin Isäni, sankarini, Banana Yoshimoton Kitchen, Zadie Smithin Nimikirjoitusmies, John Irvingin Kaikki isäni hotellit, Graham Greenen Hiljainen amerikkalainen ja Idän pikajuna, Philip K. Dickin Tohtori Veriraha, Petri Tammisen Meriromaani.

Lukemista odottavat ainakin D. T. Maxin David Foster Wallace elämäkerta, Stephen Fryn The Liar, Alice Munron Jupiterin Kuut, Michael Palinin Hemingway’s Chair, Ivan Turgenevin Metsämiehen muistelmia.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI, XII, XIII, XIV, XV & XVI.

18/10

Kirjoitan tätä makuuhuoneeni pienellä työpöydällä ikivanhalla Thinkpadillani, jonka käyttöjärjestelmä on edesmenneen ystäväni säätämä fuckyoulinux (Debian). Luulin tämän koneen olevan mennyttä, mutta niin tämä vain tässä hurisee ja suoltaa tekstiä ruudulle. Macbookini on väliaikaisesti telakalla odottamassa toimivaa virtalähdettä. Ensisijaisesti tämän koneen pitäisi olla offline, pelkästään kirjoituskone, mutta menkööt testailun piikkiin. Eilen yritin opiskella ja opiskelinkin kuinka irronneen näppäimistön kirjaimen (tai tässä tilanteessa alaspäinnuolen) saa paikoilleen. Ei saa, alle puolen millimetrin metalliosat näppäimen alla ovat vääntyneet, joten näillä mennään. Tällä ei onneksi pyöri suoratoistopalvelut, ja ennen toiminut pilvipalvelintallennus ei näköjään sekään toimi enää. Palaan siis takaisin muistitikkujen aikaan, mikä onkin jo tullut taas tutuksi kun olen kiikuttanut proosaryhmän kotitehtäviä tulostettavaksi lähikirjastoon, joka sijaitsee kätevästi samassa pihassa kuin proosaryhmä. Jos kaipaan liikkuvaa kuvaa sängyssä nautittavaksi, voin valita kohtuullisen suppeasta DVD-hyllystäni esimerkiksi Villiä Pohjolaa, sillä DVD-asema tästä sentään löytyy. (Sitä taas ei löydy monista uudemmista värkeistä, pöytäkoneeni on viimeisin Mac Mini, josta sellainen löytyy, sekin jo yli kymmenen vuotta vanha malli. En valita, pärjään hyvin näillä.) Tekee hyvää, kun on sen verran tilaa ja laitteita, että kaikkea ei tarvitse multipaskata saman pöydän ääressä, jolloin keskittyminen väkisinkin herpaantuu eikä mistään tule lopulta mitään.

Syksyn seesteisyys ja tulevan talven odotus on aiheuttanut tyytyväistä rauhallisuutta muutenkin. Olen lukenut enemmän kuin aikoihin (uusin kirjalistaus tulee taas lähiaikoina), huomaan asettuvani helposti turvallisiin rutiineihini, riittämättömyyden tunne pysyy suurimmaksi osaksi kaukana, kaikkeen tähän auttavat Wanhat Cunnon Terweet Elontawat, kuten rytmien säännöllisyys, alkoholinkäytön minimointi, et cetera, et cetera. Kyllä te tiedätte, kukaan meistä ei nuorene.

Eilen sain yhteydenoton vanhalta ystävältäni: hän oli etsinyt facebookista sieltä taannoin piilottamaani kuvakansiota Maailman Komein Mustelma, sitä löytämättä. Halusi näyttää kaverilleen, joka kehui hienoa mustelmaansa, että minkälainen on oikea mustelma. Ainakin viisitoista vuotta vanhaan tarinaan ja sen kuvalliseen dokumentointiin liittyy olennaisesti mökkilaiturilla tapahtunut ex-tyttöystäväni hiusten parturointi, kolmijalkainen jakkara ja kylki edellä rantakiveen taaksepäin siltä jakkaralta istualtaan kaatunut allekirjoittaja. Jep, jakkaran taaimmainen jalka meni laiturin lankkujen väliin. Mustelma ulottui parhaimmillaan reidestä melkein kainaloon, napaan ja perseeseen. Hyvä että tuli dokumentoitua, oli piristävää kuulla että siitä puhutaan edelleen.

21/09

Vanhoja muistiinpanoja.

Olen taas proosaryhmässä, edellisen ja ainoan kerran aiemmin kävin siellä syksyllä 2018. Kirjoita eläintarina. Käytä valitsemallasi muotokielellä kirjoitetussa tekstissä tätä lausetta, tätä otsikkoa. Kirjoita kohtaaminen. Kirjoita kohtaaminen toisen henkilön vinkkelistä. Kirjoita aforismi aiheesta ”Muisto haihtuu” (”Aika tekee muistoistamme jälkikuvan suljettujen silmiemme taakse” oli oma panokseni. ”Aforismisi on muodoltaan kaunis”, kirjoitti ryhmän vetäjä palautteensa lopuksi.)
”I want girls on bread”, Joey sanoo. Hänkin on olennaisuuksien äärellä.

11/07 (tai siis 17/07; tai siis 29/07)

Päivät menevät ohi kuin viikot. Jatkuva helle syö viikonlopun ja alkuviikon aktiivisuuden minimiin: jos ei pysty niin ei pysty. Kävelen bussipysäkille, istun bussissa, tai kotona, makaan sänkyni pohjalla ja yritän olla mahdollisimman paikallani, kuin ruumis, jos voisin vaan vajota tästä alas johonkin viileämpään? Ei? Tunnen ja kuulen ja kuuntelen kuinka tuuletin heittää molekyylejä jalkopohjiini. Mietin: nyt on varmasti jo aamu. Ei. Ja aamu tulee kuten aamu aina tulee.

Istun kotonani ja katson kuinka tuuletin heittelee pölyhiutaleita laskevan auringonvalon reitillä olevan tuuletusikkunan raosta. Kaikki muu on peitetty, edelleen. Useimpina päivinä olen tuntenut oloni liian löysäksi pussiksi täynnä ripulipaskaa. Mitä teen silloin, kysytte? Niin, siinäpä se. Rutiini: kävelen, istun bussissa, teen töitä, kävelen, istun bussissa, istun kotona ja mietin et – niin – pitäisikö tehdä jotain toisin? Sitten tajuan, että viikkoja jatkunut helle vaikuttaa sekä mieleeni että vartalooni. Kuten aina, ja nykyään enemmän kuin nuorempana.

Elämäni on parempaa, paljon parempaa, kuin vuosi tai pari sitten. Keväällä stressasin jatkuvasti rahasta, etsin töitä, kunnes löysin työpaikan, tai tarkemmin sanottuna uuden asiakkaan. Nyt olen kulkenut sillä edellä mainitulla bussilla omia aikojani, tehnyt vajaita työpäiviä, vajaita viikkoja, merkannut tunnit ylös ja laskuttanut jälkikäteen. En ole harmistunut vaikka kesä ei olekaan tuonut mukanaan jotain nostalgian merkkaamaa hienoutta.