Uppoutumisesta

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit

Tänä vuonna voisin haluta opetella uppoutumaan paremmin tekemiseen. Olen edelleen erittäin hyvä kuluttamaan miltei loputtomat määrät aikaa työpöydän ja tietokoneen ääressä, pelaten (ei päivittäistä) tai internetiä lukien (all day long), mutta kirjoittaminen, piirtäminen/maalaaminen/suunnittelu/pianon tapailu/valokuvaus ja mitä näitä nyt on tapahtuu aika pätkissä, saatan uppoutua niihin tunniksi mutta sitten on jo tarve tehdä jotain muuta. Jostain syystä tämä ei ole ”ongelma” ns. oikeiden töiden eli laskutettavien töiden tekemisessä, niitä saatan tehdä helposti kolme-neljäkin tuntia putkeen ilman muita kuin jaloittelutaukoja. Myös se, että on tietoisesti vähentänyt tyhjää suoratoistopalveluiden ja valkoviinin kanssa makoilua aiheuttaa sen, että on energiaa ja halua TEHDÄ jotain, ei vain kuluttaa.

Tämä ei ole oikeastaan millään tasolla ongelma, sillä päiväni kuluvat hyvin näinkin, ja jutut jotka pitää tehdä tulevat aina tehtyä. Kyse ei siis sinänsä ole kaiken tekemisen välttelemisestä, tai edes siitä että oma rimani olisi liian korkealla. Varsinkin vuoden pimeimpinä aikoina on hyvä että kotoa löytyy monta eri paikkaa jossa tehdä eri asioita: kirjoittaa läppärillä keittiössä, piirtää makuuhuoneen pienen työpöydän ylle kumartuneena, soittaa kitaraa tai pianoa tai vain makoilla lattialla olohuoneessa kuuntelemassa musiikkia tai istua työpöydän ääressä siinä vieressä tekemässä mitä milloinkin.

Huomaan, että tekemisen tarve ja se tunne, että en tee tarpeeksi, liittyy myös yleisesti elämääni muutenkin: asun yksin, olen lapseton, minulla ei ole parisuhdetta eikä päiväduunia. Eli minulla olisi hyvin aikaa tehdä muutakin kuin lukea ja haaveilla kaikesta hienosta tekemisestä. Ne kaikki hienot ajatukset tai niitä joskus seuraava toteutusvaihe eivät tuota perinteisen kapitalistisen ajattelun mukaan juuri mitään kenellekään kuin minulle, ja vaikka en ole aina niin tuottelias kuin haluaisin olla, itsensä ruoskiminen sillä ei auta mitään. Tässäkin auttaa sen muistaminen, että en tosiaan ole kenellekään muulle vastuussa siitä mitä teen tai en, arvoni ihmisenä ei riipu siitä kuinka paljon bloggaan/instaan/leuhotan kylillä. Luulen, että varsinkin vanhemmiten (täytän 40 puolen vuoden päästä) olen oppinut sen, että on aivan ok olla harrastuksissaan keskinkertaisesti multilahjakas mutta ei niin-hyvä, ja tehdä niitä hommia mitkä kiinnostavat siihen tahtiin kuin se hyvältä tuntuu.

02/01/23

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Kirjaston nettisivuilta näen: olen lainannut viime vuonna 54 kirjaa, niistä jäi lukematta ~5. Jos tähän lisätään uudet kirjahankinnat, joita lienee ainakin tusinan verran, ja omasta hyllystä uudelleen luetut kymmenen–viisitoista kappaletta, saattaisi viime vuonna luettujen kirjojen kokonaismäärä ylettyä johonkin ~75 tienoille. Aivan hyvin, vaikka lukujen vertailu ei tietenkään kerro mitään: jotkut lukevat ohuita ja nopeita ja paljon, toiset kahlaavat tiiliskiven tai pari vuodessa. Minä asetun johonkin siihen välille.

Sain korjattua blogin arkiston, palvelinta ja tätä kaikkea pyörittävät jutut päivittyvät palveluntarjoajan toimesta automaattisesti ja vanha raasu purkkaviritykseni ei pysy mukana; aika ajaa ohi. Mutta nyt blogin ensimmäiset seitsemän vuotta ovat taas selailtavissa.

Vanhojen kirjoitusten pelastamista tämäkin: sain haltuuni aikoinaan Kuusamossa mökillämme olleen vieraskirjan, joka on ollut viimeiset viitisentoista vuotta pahvilaatikossa isäni varastossa. Ensimmäiset kirjoitukset siihen on tehty kesällä 1985, viimeiset kesällä 2005, jolloin mökkiä alettiin (osittain) purkaa, kun samalle tontille ei saanut jäädä liikaa ”katettuja neliöitä” tai jotain jo vuonna 2001 valmistuneen uuden hirsitalon myötä. Muiden kirjoituksia en voi lupaa pyytämättä jakaa, mutta tässä yksi oma merkintäni, joka on kirjoitettu 19. huhtikuuta 2003:

Kohtuukeväisessä ilmassa pääsiäisen viettoa. Ulkona vain pari lämpöastetta, eikä kyllä sanottavasti aurinkokaan paista. Tuomas [isoveljeni] angiinassa, mutta tuli silti. Kyllä mökin pihalla näyttää lunta riittävän varmasti vielä pitkään. Vanha keltainen jopo lähtee mukaani Jyväskylään [jossa asuin tyttöystäväni kanssa sivarivuoden] maattuaan vuosikausia mummilassa. Luultavasti tullaan ensi kerran kesällä, joten siihen asti…

Joonas

(Kuvassa näkyy myös hyvin lukion äidinkielenopettajaani kovasti ärsyttänyt käsialani piirre: älyttömän pitkät sanavälit. Tästä tavasta olen sittemmin oppinut eroon.)

Kirjoituksessa mainittu pyörä telakalla olohuoneessani pari vuotta sitten. Pyörä – joka ei ole Jopo vaan Strada – on hankittu joskus 70-luvulla Kemissä isäni vaimolle, joka on kuulemma ”syhkässyt sillä Simoa myöten ympäri Kemiä”, mistä se aikoinaan kulkeutui mummilaani, ja on siis ollut minulla tuosta keväästä 2003 saakka, viime vuodet ajokelvottomana (jalkajarrusysteemi jumitti lopulta niin pahasti, että sillä ei voinut ajaa), mutta nyt se on jo korjattu ja ajokelpoinen: juuri ennen nykyisten lumien tuloa ystäväni ja naapurini vei oman pyöränsä huoltoon paikalliseen työpajakeskukseen ja otti samalla viallisen takarenkaan mukaan, joten tämäkin ikuisuusprojekti eteni. Pyörä pitää vielä keväällä huoltaa ja käydä läpi, vaatii todennäköisesti renkaiden kumien vaihdon, vanhoissa renkaissa ei ole juuri minkään vertaa kuviota jäljellä.

EDIT: Kuusamosta olen kirjoittanut aiemmin ainakin 24. helmikuuta 2015.

Maailma on kaleidoskooppi kaikille

· joonasn – oma pää, universumi

ASIOITA JOISTA EN PIDÄ

  1. muuttuvat iskiasvaivat
  2. säännöllinen rahattomuus
  3. tori.fi:ssä jahkaavat ostajaehdokkaat
  4. epäluotettavasti toimivat koneet
  5. silmälasien huurtuminen
  6. aikataulut
  7. epävarmat fiilikset
  8. näkökentässä lentelevät banaanikärpäset
  9. oma yskä
  10. 90% suomalaisesta nykykirjallisuudesta
  11. riittämättömyyden tunteet
  12. kassajonossa hikoaminen

24/08

· joonasn – kuvat, oma pää

Keskimmäisen kuvan keskellä olevan toisen kerroksen ikkunan takana aloitin tämän blogin helmikuussa 2008.

Olen ollut viikonloppuriennoissa: sukujuhlissa ja toisissakin, ystävien kanssa, musiikki- ja kulttuuritapahtumissa, näyttelyissä, teatterissa, reeniksillä, häissä. Nähnyt Falcon 9:n yötaivaalla. Joko riittää? Joko saa vetäytyä, lopettaa ihmisten tapaaminen, ehtiihän sitä taas ensi kesänä. Heitä on niin paljon, tänä kesänä niin paljon enemmän kuin muutamana aiempana vuonna. Olen mielestäni kuitenkin jaksanut ja muistanut levätäkin. Tämä alkuviikko on mennyt allapäin, mutta se on vain ohimenevää kaihoa, tuskin siis juuri mitään. Ehkä ei mitään mainittavaa.

Olen myös lukenut paskoja kirjoja ja muutaman ihan hyvän, tehnyt töitä ja laskuttanut, ihastunut liian kovaa ja liian nopeasti, ostanut uuden (vanhan) läppärin ja kirjoittanut sillä lisää rivejä käsikirjoitukseen lähikirjaston hiljaisessa kulmassa, opetellut piirtämään pin-up -tyttöjen suita, syönyt mustikoita suoraan lähimetsästä, stressannut ja ahdistunut, soittanut ja laulanut, tanssinut ja tanssittanut. Eikä se tietenkään tähän lopu: tulevana viikonloppuna festaroin lähiostarillani, ehkä kolmen kävelyminuutin päästä asunnon ovelta.

11/07/222

· joonasn – oma pää, universumi

Olen tavannut ihmisen, jonka puhelimessa olen nimellä Joonas ja joku tuliemoji. Mistä lähtien puhelimen osoitekirjassa voi käyttää emojeja. Tiedän kyllä mistä lähtien, don’t @ at me, se oli retorinen kysymys. Ihminen on samanikäinen, puoli vuotta nuorempi. Ikätoveri. Puhumme ysärin yhtenäiskulttuurista, mistä on vaikea puhua ihmisten kanssa jotka eivät ole kokeneet sitä, ja täysin loputonta puhua niiden kanssa jotka ovat, joiden kanssa olisit hyvin saattanut olla samalla luokalla yhtä pienessä kyläkoulussa samanlaisella landella – no siis vaan kolkyt vuotta sitten? Ihan vasta?

Hän on myös erittäin viehättävä ja hyvää seuraa. Kun en ole hänen seurassaan keskustelen rakkaudesta lähimpien miesteni kanssa. Hakeudumme toistemme seuraan. Luen Kafkan Kirjeitä Felicelle mutta miksi: kaikenkattava rakkauden todistaminen kirjaimien kautta ja rivien välistä ahdistellen ja tökkien ei kiehdo. Reaalitodellisuus kiehtoo enemmän. En ole lähdössä melomaan tai kokemaan järvisuomen polkupyöräreittejä. Siitä huolimatta luulen että kesä 222 saa vielä monta etuliitettä. Ihmiset ovat aktivoituneet, olen ihminen muiden joukossa. Hyvännäköiseksikin kesäilloissa kehuttu.

Kiukuttelen ystävilleni sunnuntai-illan ratoksi. Haukun liian ison television moneen kertaan vaikka pöydällä on isäntäväen siihen kantama aukinainen litran rommipullo – välimeren rantojen lentokentiltä ostettu – ja kohta toinenkin. Cola loppuu kuten cola aina loppuu mutta rommi ei sinä yönä. Makaan lattialla ja rentoudun. Dissaan ystäväni sohvapöytää kusitestin näköiseksi, ja vaikka missään ei mitään järkeä olekaan nauramme pitkään ja yhdessä. Vai ehkä juuri siksi.

Kirjoja part XVIII

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit

Viimeksi luettuja: Sally Salmisen Katrina, Keigo Higashinon Uskollinen liitto ja Myrkyllinen naapuri, Gavin Edwardsin tietokirja Bad Motherfucker: The Life and Movies of Samuel L. Jackson, Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 5 & 6, Matt Haigin Keskiyön kirjasto, Don DeLillon Putoava mies ja Esittäjä, Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä & Kaunis maailma, missä olet & Keskusteluja ystävien kesken, Antti Rönkän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen, Simon Hanselmannin sarjakuvakokoelma Megg, Mogg & Pöllö, Kjell Westön Isän nimeen, Haruki Murakamin Colorless Tsukuru Tazaki and his Years of Pilgrimage, Tommi Liimatan Nilikki, Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja, talvella kuolleen Mark Laneganin muistelmateos Sing Backwards and Weep, Janne Kukkosen sarjakuvaromaani Voro III: Jumalten hauta, Raymond Carverin runokokoelma Sateisten päivien jälkeen, Marguerite Durasin Rakastaja, Nora Robertsin Nousuvesi, J. G. Ballardin Kiitos naisten, David Grossmanin Hevonen meni baariin, Stephen Kingin Keveys, John Irvingin Ihmeiden tie, Marina Abramovićin muistelmateos Walk Through Walls, Jonathan Franzenin esseekokoelma Epämukavuusalue, Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, Alice Munron Jupiterin Kuut, D. T. Maxin David Foster Wallace elämäkerta, Kristiina Kestisen toimittama tietokirja Muistoja Finlaysonilta, Mary Costellon Academy Street, Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat, Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko.

Kesken tai lukemista odottavat: Charles Bukowskin Kirottujen nautinnot, Oscar Hijuelosin Emilion neljätoista sisarta, Rutger Bergmanin tietokirja Hyvän historia, H. G. Wellsin novellikokoelma Punainen huone, Ernest Hemingwayn Afrikan vihreät kunnaat.

Aiemmin:

28/06

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi


Alempi kuva Turusta Bar Ö:stä, jossa nautin pari viikkoa sitten kiireettömästä perjantaista, tuplavodkatoniceista, venäläisistä suolakurkuista, manchego-juustosta, talon hummuksesta ja leivästä sekä Mary Costellon Academy Streetistä, jonka olin ostanut pari tuntia aiemmin kadun toiselta puolelta Turun mainiosta pääkirjastosta. Kävin siis ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni Turussa, vietin pari yötä leppoisassa airbnb-huoneessa puurivitalon kellarikerroksessa kauniilla puutaloalueella muutaman korttelin päässä Aurajoesta. Olisin viihtynyt kauemminkin, mutta finanssipoliittinen tilanne pakotti takaisin kotikonnuille. Ylempi kuva paluumatkalta yöbussista jostain Pohjanmaalta.

Muuten kesä on mennyt rauhallisesti kotona, juhannuksenkin vietin viinittömänä ja yksin (oma valinta). Olen käynyt muutamilla treffeillä, lukenut paljon, nukkunut hyvin, aloittanut tenniskauden, jonka tälläkin hetkellä päällä olevat helteet katkaisivat. Päätin jo Turun jälkeen että unohdan kaiken kesäsuorittamisen – minkä kesäsuorittamisen, voi kysyä – ja elän omaa rauhallista elämääni kirjojen ja tietokoneen ääressä. En ole pitkiä päiviä puistoissa tai rannoilla viettävä ihminen. En kolua ympäri kansallispuistoja, saaristoja, en mökkeile, en matkusta Suomea ristiin rastiin joka viikonloppu, mutta katselen mielelläni (ja joo, vähän kateellisena) ystävien lomakuvia ympäri maailmaa.

Turun Punk In Drublic -festivaalia tai tarkemmin vain kalifornialaisen pitkän linjan punkyhtyeen NOFX:n keikkaa Aurajoen rannassa odotellessa koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta: yli puolet ihmisistä näytti täysin samalta kuin minä ja ystäväni. Eli reilusti yli kolmikymppiseltä keskivartalolihavalta ja ei niin putsatun ja puleeratun näköiseltä entiseltä 90-luvun teiniltä. Se oli erittäin hienoa, lisää tällaista.

Arkistosta: Kesälle (ja muistille)

· joonasn – arkisto

Kirjoitettu alun perin 17. toukokuuta 2010 (uudelleenjulkaistu 18. syyskuuta 2015)


Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.

Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.

Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: ”Saanko kysyä sinulta jotain?” Minä sanoin: ”Saat”, luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. ”Tykkäätkö sinä minusta?”, hän kysyi. Sanoin: ”En.”

Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.

Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.

Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.

Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-”Mikä ajaja ei osaa ajaa?” -”Ruuvimeisseli!”)
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.

Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.

Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen ”ALKO”-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.

Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.

Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.

Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.

Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.

Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.

Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.

Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.

Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.

Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.

Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.

Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.

Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.

Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.

Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.

Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.