15/07

Mihin nämä viikot menevät? Kesän vapaaseen lojumiseen käytetty aika on tietysti kallisarvoista näillä leveysasteilla, mutta tietynlaiseen itsestä huolehtimiseen kuuluu myös rauhallinen elämä, juhlien välttely ei-minkään takia, pitkät yöunet, tiedätte kyllä.

Kirjoitettu alun perin 8. huhtikuuta 2010:

Haluaisin matkustaa outoon kaupunkiin, tavata siellä jonkun etäisesti tutun, tai olla ensin yksin siellä ja sitten tavata, jonkun väljän sopimuksenpuolikkaan tai keskustelun lomassa heitetyn maininnan seurauksena. Käydä paikoissa joihin kummallakaan ei ole sidettä. Sehän kyllä syntyy, side, matkan jälkeen kaikki mitä siitä kaupungista muistaa on sen toisen kanssa kävely myöhään illalla (kuulostaako etäisesti tutulta?), ehkä muutaman niistä paikoista. Talvipuutarha. Joku silta. Puisto. Aina joku puisto, aina on joku puisto jonka muistaa. Puita, korkeita puita, erilaisia puita kuin kotikaupungissa.

Ja aina aika menee nopeammin vaikka itse kävelisit hitaasti. Ja aina on syksy. Vaikka olisi kesä, on sitten myöhemmin kuitenkin aina syksy. Ja vaikka mitään ei sen jälkeen tapahtuisikaan vaikka mitään ei koskaan tapahtuisikaan jotkut asiat jäävät mieleen. Se on hullua, eikö? Jäävätkö vahvimmin mieleen tapahtuneet asiat vai pelkät menneet mahdollisuudet? Ja onko niissä loppujen lopuksi mitään eroa? Aika ja paikka ja ihmiset ainakin ovat samoja.

01/06

Kesäkuu on täällä. Istun työpöytäni ääressä tuulettimen ja avoimen ikkunan ilmavirrassa ja käyn läpi digitaalisia äänitiedostoja nauhurilta ja teen niistä muistiinpanoja. Kyseessä on soolotaidemusiikkiprojektini 73 AM, jonka logon julkaisin instagramissani pari viikkoa sitten. Itse musiikki on vielä keskeneräistä, ja kun se pitää kuitenkin jotenkin genrettää, ehkä instrumentaali lo-fi ambient post-rock kitaramusa on tarpeeksi avara katto sille. Tässä siitä pieni maistianen:

Projekti alkoi noin puolitoista vuotta sitten, kun olin pitkästä aikaa tehnyt uusia kitarakamahankintoja ja korjauttanut ikivanhoja laitteitani. Harrastin teini-iässä ja kaksikymppisenä paljon niin sanottua kamarunkkausta, eli lähinnä sähkökitaran efektilaitteiden parissa puuhastelua, käytettyjen efektipedaalien ostamista, myymistä ja niiden käytön ja historian opiskelua. Niiltä ajoilta on edelleen olemassa huonolaatuisia digiäänityksiä. Kun aloitin harrastukseni uudelleen, ystäväni innostui nauhoittamaan uusia kitarajuttujani iphonellaan. Vanhin niistä äänityksistä on helmikuulta 2023. Viime vuoden syksyllä ostin käytetyn Boss BR-80 Micro Recorder diginauhurin, jolla voi äänittää joko laitteen omalla stereomikkiparilla tai suoraan kitarakamoista piuhalla sisään. Nauhuri toimii samalla periaatteella kuin vanhat C-kasettineliraiturit, eli se on erittäin helppokäyttöinen.

Kaikki tämä ja muu soittokamojen päivitys ja niiden loputon fiilistely on nyt siis ajautunut tilanteeseen, jossa pelkkä kamarunkkailu on muuttunut jonkinasteiseksi päämäärälliseksi tekemiseksi, maalin ollessa tulevaisuudessa siintävät mahdolliset sooloesiintymiset ja ehkä ainakin singlen julkaisu. Sisäpiirin palaute on kannustavaa ja oma fiilis tekemiseen on korkealla, mutta materiaali on sen verran undergroundia, että odotukseni ovat erittäin matalalla, mikä on tosi hyvä juttu: Robert M. Pirsigin neuvokkuusloukut, joista kirjoitin jo vuonna 2008, ovat todellinen asia.

* * *

Myöhäiset hyvän matkan toivotukset Paul Austerille ja Alice Munrolle, jotka kumpikin kuuluvat lempikirjailijoihini. Austerista varsinkin voisin kirjoittaa kokonaisen postauksen. David Mitchellin älyttömän hienon esikoisromaanin Ghostwritten eräs henkilö viittaa Austeriin ”sinä newyorkilaisena kirjailijana” (tms.) ja erään kirjan päähenkilön yhtyeen nimi on The Music Of Chance, eli Sattuman soittoa, Austerin 1992 suomennettu romaani. Luin Ghostwrittenin juuri pari päivää ennen Austerin kuolemaa 30. huhtikuuta 2024.

Kirjoja part XXI

Viimeksi luettuja ainakin: Viktor Suvorovin Akvaario, Tommi Liimatan muistelmat Manse: Markka-aika – Absoluuttisen Nollapisteen Tampere 1996-2001, Thurston Mooren muistelmat Sonic life – A memoir, Sōseki Natsumen kokoelma Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia, George Orwellin Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa, Nora Ephronin Sydän karrella ja kokoelma En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä, Octavia E. Butlerin Aamunkoitto, Karl Ove Knausgårdin Kesä, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu, Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Graham Coxonin muistelmat Verse, chorus, monster!, Stephen Kingin Tukikohta, P. G. Wodehousen Wooster & Jeeves -kokoelmat Kiitos, Jeeves ja Hiiop, Jeeves, Graham Greenen Ahneiden pidot, Mac Montandonin toimittama Tom Waits -haastattelukokoelma Tom Waits – Takapihan taikuri, Stanley Donwoodin kokoelma Humor ja Tim Kreiderin esseekokoelma I wrote this book because I love you.

Lukemista odottavat ainakin Haruki Murakamin aiemmin englanniksi monta kertaa lukemani ja rakastamani Vieterilintukronikka, David Mitchellin Ghostwritten, ja todennäköisesti vielä muutama, jotka eivät tartu silmiini juuri nyt.

Aiemmin.

15/04


Minulla on kaikki Mutsin valokuvat, niitä on muutaman ison pahvilaatikon verran, albumeja on ehkä kaksikymmentä ja enemmän/vähemmän irtonaisia kuvia kuorissaan tai ilman on ehkä neljä kenkälaatikollista. En ole käynyt läpi vielä kuin muutaman albumin, tässä 1970-luvun puolestavälistä olevan albumin välistä löytyneitä irtokuvia. Äitini on isoimmassa kuvassa neljätoistavuotias, eli vuosi on 1967 tai -68. Kuva on upea. Ainakin näihin kuviin on yleensä kirjoitettu taakse tai albumin sivuille mitä-missä-milloin. Aukaisin myös laatikon, jossa hän säilytti saamiaan kirjeitä ja kortteja, nopealla vilkaisulla niitä oli 60-luvun lopulta 70-luvun puoleen väliin. Haluaiskohan isä takaisin vanhat rakkauskirjeensä?

”Sää oot se, joka on näyttäny samalta kakskyt vuotta!”

Meidän katumme alkaa muutamalla matalalla kerrostalolla, ykköstalo on toisella puolella katua. Näen sen työpöytäni äärestä. Mutta en näe erästä sen talon toisen kerroksen asunnon huoneen seinää, joka näyttää olevan täynnä valokuvia. Se jää katveeseen. Näen sen usein kävellessäni takaisin kotiin. En saa täysin selvää mutta vaikuttaa siltä, että useimmat kuvat ovat muotokuvia. Mahdollisuudet: eläkeläisen keräämiä perijöiden ja muiden jälkeläisten kuvia, jotka ovat lähteneet vitriineistä ja lipastojen päältä ja vallanneet seinän eräänlaisessa hallitussa räjähdyksessä, kun suku on siittänyt koko ajan lisää suita maailmaan, kuten joillain on tapana. Toinen vaihtoehto on tietysti sarjamurhaaja. Kuvia on varmaan satoja.

* * *

”Sää oot se, joka on näyttäny samalta kakskyt vuotta! Etkö ookki, se joka tykkää kirjottaa?” Näin sanoi tutun baarin pöydässä talvella eräs humalainen puolituttu nainen, joka oli siis todennäköisesti vieraillut useasti siinä samassa baarissa jo silloin aikoinaan. Niin, kai se minä olen, vaikka se onko kumpikaan asia kovinkaan totta useimpina päivinä jääköön salaisuudeksi. Nainen joi kaljatuopin nopeimmin, mitä olen nähnyt kenenkään tekevän pitkään aikaan. Siinä ei varmaan viittä sekuntia enempää mennyt.

* * *

Kävin lomailemassa Tampereella. Viikon rentoutumisen ja ihmisten kanssa olon jälkeen olisin tarvinnut viikon yksinoloa, mutta parin päivän päästä oli pakollinen sukutapaaminen, kun lähisuvun nuorin pääsi ripille. Rippilahjaksi annoin Zadie Smithin Valkoiset hampaat. Nuoriso kasvaa, hakee ja saa kesäduuneja, setä ikääntyy tietysti myös mutta nuorisosta poiketen sedälle tarjotaan kesäduunia. Kahden–kolmen päivän työviikko siintää horisontissa, ehkä. Neuvottelut jatkuvat pääsiäispyhien jälkeen.

Tampereella näin vanhoja ystäviä. Eräs oli tullut kaupunkiin ottamaan uutta tatuointia. Muistan, kuinka 20 vuotta sitten hän esitteli juuri ottamaansa ensimmäistä tatuointiaan, luultavasti Torniossa. Tämä uusi kuva on siis hänen toinen tatuointinsa. Yksi toinen ystävä oli kaupungissa elokuvajuhlien takia, hänen puolisonsa – elokuvaohjaaja – oli siellä työnsä takia. Airbnb-kämppäni oli rauhallisella paikalla Tampereen Työväen Teatterin kulmilla. Lähtöpäivänäni talon sisäpihalla kuvattiin Sorjosta, näin ainakin alaoveen kiinnitetty aanelonen varoitteli. Kerkesin tuotannon alta pois, raahasin aivan liian painavan matkalaukkuni hiekotussoraisen keskustan läpi Semaforiin ja join tuplavodkatonicin odotellessani pohjoisen junaa ja kuuntelin kun paikan omistaja haastatteli viereisessä pöydässä töihin haluavaa itäeurooppalaista tai venäläistä noin kolmekymppistä ravintola-alan opiskelijaa. Paikkaa ei irronnut vielä, mutta omistaja lupaili kyllä jotain kunhan toinen saisi opiskelunsa loppuun viimeistään kesäkuun alussa. Ylös- ja eteenpäin, slaavilainen ystäväni.

Olin jonkin verran ahdistunut, ehkä edelleen vähän krapulainen pitkän viikonlopun riennoista, ja koko ajan stressin ja ahdistuksen läpi yritti puskea pahoinvointi kuin lapsena automatkoilla. Pahoinvointi ei sitten koskaan tullutkaan (kuten se ei yleensäkään tule), tuplavodkatonic (joka taisi kyllä olla kossulla vaan, olin budjetissa) korjasi tilannetta, kuten myös junassa auki narskautettu kahden desin salmiakkikossu ja ravintolavaunusta haettu acidofilusjogurtti myslillä ja Dumle-kaurakaakao. Jälkeen päin ajateltuna heikko olo johtui todennäköisesti edellisen päivän huonosta ravinnosta: ihmiselle ei riitä (enää) yksi juustopastapussi ja purkki tonnikalaa päivän ainoaksi lämpimäksi ruuaksi. Quelle surprise! (Hyvinvointi ei ole vain pahoinvoinnin puuttumista.)

* * *

Ikuri Arcade on flippereihin ja klassisiin kolikkopeleihin keskittynyt retropelihalli Tampereella.” Vahva suositus, varsinkin seuraaville: Atari Star Wars, joka on yllättävän hankala; Wayne Gretzky’s 3D Hockey, jossa tein elokuvanousun tilanteesta 5–1 ja voitin ystäväni jatkoajalla 5–6; minulle jo Commodore 64-ajoista tutun Operation Wolf -räiskinnän kolmososa kaksinpelinä. Flippereitä paikassa on 60- ja 70-luvuilta lähtien, ja onkin mielenkiintoista testailla eri ikäisiä flippereitä ja huomata kuinka pelit ovat kehittyneet, vanhat ovat yksinkertaisempia mutta silti todella mukavia ja edelleen kiinnostavia pelata. Täältä näet paikan kaikki pelit.

15/02

Jotkut sanovat että raha ei tee onnelliseksi. Jotkut eivät välitä pilkkusäännöistä varsinkaan lyhyissä lauseissa, ja varsinkaan blogiteksteissä. Jotkut ei tykkää kursiivista. Deal with it. Olen tehnyt elämääni rikastuttavia hankintoja internetin kauppapaikoilta ja paikallisista romukaupoista. Hankinnat ovat onnellistuttaneet minua. Hankintoihin tarvitsen rahaa, kuten kuka tahansa paitsi superjulkkikset, tässäkin tapauksessa tuhlasin edesmenneen Mutsini hyvin maltillista ja kohta entistä perintöä. Hänen siskonsa ajaa pienen keltaisen Kiansa luokseni ja lähdemme huonekalukaupoille. Hän myös antaa minulle itse 70-luvulla kansalaisopiston kurssilla tekemänsä lipaston, joka sopii korkeudeltaan makuuhuoneeni pienen työpöydän jatkoksi.

Paikallisen melkein purkukuntoisen marketin toisen kerroksen romukauppa – anteeksi, toisen käden tavaramyymälä – on oiva tapa päästä eroon ylimääräisestä rahasta ja tilasta. He loistavat myös käsine- ja päähinevalikoimallaan, koska samassa tilassa toimii myös löytötavarapalvelu. Jos etsit käytettyä juomapulloa, on valittavanasi noin joogasalillinen (toisten ihmisten eritteiden jämiä). Mikäs siinä. Tällä kertaa mukaani tarttuu jo aiemmin netistä bongaamani lukittava kuuden laatikon laatikosto rullalla (ISKU) ja romanialaiseksi paljastunut pieni täyspuinen sarjapöytä! Sarjapöytä, mikä ihana sana ja asia. Linkki toimii sen aikaa, että huomaavat myyneensä sen. Torissa hinnat ovat korkeammat kuin paikan päällä, ihan vain heads uppina kuten sanotaan. Hankintani ovat aina kohtuullisen kilttejä ja vaatimattomia, ja 90% ajasta käytettyjä. Tästäkin on todennäköisesti kiittäminen Mutsiani, ja 90-luvun kirpparikulttuuria, jolloin oppi hankkimaan melkein kaiken käytettynä. Aikuisiällä köyhyys on tietysti rajoittanut hankintoja, ja tulee rajoittamaan taas ennemmin kuin myöhemmin. Kaikki tulee olemaan hyvin sittenkin, ja minulla on kaikki tämä ihana tavara rumpukone vanhat punnukset puupalikassa uudet vaatteet alennusmyynnistä tietokone kaksi pulloa yleispuhdistussuihketta ja kengät ja laskin 70-luvulta kolme pöytää jokainen toistansa pienempi!

* * *

Blogilla oli syntymäpäivä viime viikolla! Go you blogi. Go you. On asioita, joita en ole sinulle vielä kertonut. Stick around.

04/01/2024

Hei 2024, olen täällä. Iskiaskipuineni, hiukset tarviten jotain (ammattilaisen leikkausta do-it-yourselfin sijasta? pörrötystä ja silitystä? tiukkaa tukistusta?), vähintään kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Uusi käytetty rannekello askeleitani mitaten (2000—11000/vrk, muutaman viikon otannalla). Vaihdoin kurkkupastillit salmiakittomiin kun muistin taas jostain, että salmiakki nostaa verenpainetta. Syön lääkettä korkeaan verenpaineeseen, yhden pienen pillerin joka ilta. Self care. Tylsistyn lukemiini muusikoiden omaelämäkertoihin, viimeisin oli Sonic Youth -yhtyeen Thurston Mooren omaelämäkerta Sonic Life: A memoir, sitä edellinen Tommi Liimatan Manse – Markka-aika, Absoluuttisen Nollapisteen Tampere 1996-2001. Sitä edellinen Talking Headsin rumpalin Chris Frantzin Remain in Love: Talking Heads, Tom Tom Club, Tina. Ja niin edelleen, tajuatte tilanteen vakavuuden. Nämä kirjat ovat järjestään vähintään viisisataasivuisia, eikä niissä ikinä kerrota niitä asioita, mitä haluaisin kuulla.

Kovan pakkasen iltana wolttaan surutta kauppaostokset. Makaan sängyssä keskellä yötä väärin päin jalat pystyssä seinää vasten (self care) ja kuuntelen Radioheadin In Rainbowsin ekstralevyä ystävältäni joululahjaksi saadulta vanhalta iPodilta. Kumpikaan ei ole kovin ajankohtainen: ei neljännen sukupolven iPod Shuffle, jonka valmistus lopetettiin 2017, eikä Radiohead, jonka edellinen uusi studiolevy Moon Shaped Pool ilmestyi vuonna 2016. Tietokoneeni ovat vähintään kymmenen vuotta vanhoja, puhelimeni on ~2009 Nokia E71. Työt vanhoilla koneilla onnistuvat siinä missä uudemmillakin. Olen ostellut asioita, päivittänyt harrastuslaitteistoa, mikä tarkoittaa kitarakamoja ja kyniä. Uusi kirjahylly on tekeillä, sen leikkaa levyiksi ja maalaa ystäväni, joka työskentelee suuressa rautakauppaketjussa ja hyödyntää heidän laitteitaan on the down low hiljaisina hetkinä. Nämä aiemmin kovin harvinaiset ostelut sponsoroi kuollut äitini. En ole pröystäillyt, kuten aina ostan käytettyä ja metsästän hyviä diilejä ja niitä on löytynytkin. Rahan ”kuluttaminen” on ristiriitaista, siksi koitan tehdä järkeviä hankintoja. Mietin kyllä tietokonelaitteiston päivitystä: se on joka tapauksessa edessä parin vuoden sisällä, vanha laitteisto ei kestä loputtomiin ja jossain vaiheessa ohjelmistonkin työkykyisenä pitäminen vanhoilla käyttöjärjestelmien versioilla voi olla haastavaa.

Jotain ostettavaa listalla vielä on: LP-soitin, ehkä päivittää pari pientä huonekalua. CD-soitin tulee tori.fi-ostoksena maanantaina marketin takahuoneeseen. Kitarakamoissa on vielä jonkin verran säätöä, mutta suurempia hankintoja ei todennäköisesti ole tulossa lähiaikoina. Mietin myös esineitä kuten ilmankostutin, kirkasvalolamppu, sähköavusteinen polkupyörä. Jo valmiiksi niukat perintörahat eivät kestä loputtomiin tilillä maatessaan, kuten ei mikään muukaan, ja osa niistä on todennäköisesti järkevä sijoittaa asioihin, jotka helpottavat elämää ja joita ei ole suurimmaksi osaksi työttömän freelancerin tuloilla mahdollista hankkia, ei edes ennen kuin hallituksen ideologiset ja lyhytnäköiset leikkaukset tulevat voimaan, käsittääkseni huhtikuussa. (Itse asiassa hyvin todennäköisesti en tule tekemään enää pieniä graafisia duuneja ollenkaan, koska se ei enää 300 €/kk suojaosuuden – eli sen mitä saat tienata ennenkuin tuesta lähtee 50% palkan määrästä – poistumisen myötä kannata, näillä volumeilla. Mutta tästä en jaksa jauhaa, en blogissa, en muualla netissä enkä varsinkaan livenä. SELF CARE. Suojaosuus oli ainakin muutaman kuukauden ajan 500 € korona-aikoina, which was nice, kun juuri silloin duunia sattui olemaan.)