Category Archives ⇒ alleviivattua

23/07

· joonasn – alleviivattua

Alma walks on, past the arched entrance to a cobbled yard, an unmistakeably Victorian construction that has ”Dickens Brothers, Ltd” hand-lettered up above the archway. She suspects that elsewhere in the town there stands a black beamed Tudor premises called ”Shakespeare’s” and perhaps a ”Chaucer & Sons” half-thatched cottage out near Hardingstone. Northampton, after all, is a well-labelled town. Once, from her window, she saw two vans pass each other, travelling in opposite directions on East Park Parade. One, possibly belonging to a mattress company, had the word DREAM stencilled upon its side. The other one, perhaps a television or computer retailer, was blazoned with the word REALITY. She’d noted that REALITY was heading for town centre, which was unsurprising, while DREAM followed a trajectory that would eventually lead it to Kettering. She thought that it was more than likely going there to die.

Alan Moore, Jerusalem, s. 795, Knockabout Ltd., 2016.

”Only the fearless can be great”

· joonasn – alleviivattua, kirja, kuvat, oma pää


The Bear S05E01.

”Only the fearless can be great.” Uskon tähän hetki hetkeltä enemmän. Sain erittäin hyvää ja mieluista palautetta käsikirjoituksestani eräältä uudelta ihmiseltä. Hän on Tampereen ystävieni lähipiiriä, kirjailija, runoilija, ja pyysi lukea sen kun olemme puhuneet kirjoittamisesta, ja taiteesta ylipäänsä, juhannusviikonloppuna ja aiemminkin. Kaikesta lisää myöhemmin. On kesäyö. Harvoin käytetty blogikirjoitusten kategoria kirja on aktivoitu.

While Everything Else Was Falling Apart

· joonasn – alleviivattua, internet

In the Union Square subway station nearly fifteen
years ago now, the L train came clanking by
where someone had fat-Sharpied a black heart
on the yellow pillar you leaned on during a bleak day
(brittle and no notes from anyone you crushed upon).
Above ground, the spring was the saddest one
(doing work, but also none). What were you wearing?
Something hopeful to show the world you hoped?
A tall man was learning from a vendor how to pronounce
churro. High in the sticky clouds of time, he kept
repeating churro while eating a churro. How to say
this made you want to live? No hand to hold
still there it was: someone giving someone comfort
and someone memorizing hard how to ask for it again.

While Everything Else Was Falling Apart, Ada Limón.

19/03

· joonasn – alleviivattua, universumi

Worsening living standards are mostly driven by a genuinely unprecedented rise in wealth inequality, i.e. the present absurdly skewed and rapidly worsening maldistribution of asset ownership. Since the 1980s, governments worldwide have been on a privatization bender, artificially balancing the books by selling off public assets; the end result is what we’re seeing now, where governments can’t afford to provide services at anything like pre-1980s levels because they don’t own anything now and have to rent it instead or otherwise partner with the private sector to provide worse services at vastly greater expense.

Until governments get serious about imposing wealth taxes with enough bite to encourage the tiny ultra-wealthy minority to sell some assets back to the rest of us, those governments will remain largely incapable of getting a handle on cost of living pressures and will therefore all most likely be relatively short-lived.

The main reason the Right has done so well over the last decade or so is that they seized control of the worsening cost-of-living narrative and ran the line that migrants were responsible for it, and that just being mean to migrants would therefore fix everything. But that’s a complete lie, obviously, and because it’s both a complete lie and the Right’s only genuine policy idea, being mean to migrants actually does fuck all to address cost of living pressures and people all over the world are finally starting to wake up to that.

Poimittu Metafilterin Unkari-/Orban-keskustelusta.

Compaq Presario

· joonasn – alleviivattua, internet, kuvat


Alt Text: A screenshot from the song Jerk Out (1990) by The Time. A night scene in a dark room with skyscrapers out the window. Morris Day has told a beautiful woman he wants to sleep alone and asked her to leave her number by his “data bank,” which appears to be in the Compaq Presario line, and is the best-lit thing in the room. She is unhappy with this situation and about to leave. The eye cannot look away from the laptop. It is a sad situation but the laptop looks wonderful.

Paul Ford.

Michelle Zauner

· joonasn – alleviivattua, internet

I think of it as an archive and it really helps me creatively to think that way, because sometimes when I get really self-conscious or down on myself for what I’ve made—when I feel like it could have been better—I try to remind myself, “This is just who you are in this moment. You did your best and you committed a certain amount of time to this, and that’s what creative work is.” Like when I wrote my book, after five years of working very diligently, I was so disappointed with the results. I imagined it being this really exceptional thing, and I had landed five steps below where I wanted to be as a writer. Ultimately, I always try to remind myself, “This is just your archive. This is the best you can do at 26. This is the best you can do at 30.”

Muusikko/kirjailija/ohjaaja Michelle Zauner taiteen tekemisestä viime keväänä Interview Magazinessa.

Viivi Prokofjev

· joonasn – alleviivattua, pelit ja pensselit

Kun hän puhuu painokoneista, paperilaaduista tai folioista, sävy ei ole nostalginen vaan käytännöllinen: tämä toimii, tämä ei, tämä kestää aikaa ja tämä ei kestä edes seuraavaan päivään. Ehkä juuri siksi häntä ärsyttää ajatus siitä, että visuaalinen kulttuuri typistetään ruudulla viliseviksi neliöiksi, jotka ovat hetken näkyviä ja seuraavassa hetkessä poissa, ilman että kukaan ehtii oikeastaan edes huomata.

Työpäivän jälkeen Prokofjev tarttuu mieluummin lehteen kuin puhelimeen. Kutimetkin kelpaavat. Näyttöä katsotaan silloin, kun on pakko. Muuten elämä saa olla konkreettista ja käsissä tuntuvaa, sellaista jossa materiaalilla on paino ja ajalla merkitys. Digitaalinen media voittaa nopeudessa ja päivitettävyydessä, mutta se häviää siinä, mikä Viiville on olennaista: kyvyssä pysäyttää ja vaatia huomiota. Printti ei ole hänelle yksi kanava muiden joukossa, vaan vastalause sille, että kaiken pitäisi olla kevyttä, nopeaa ja heti korvattavissa uudella.

Jos kaikki kirjat näyttävät samalta, niin palveleeko se ketään?

Ilkka Mattila kirjoittaa palkitusta graafisesta suunnittelijasta Viivi Prokofjevistä Print&Media-lehdessä. Artikkeli nettisivuilla on vain tilaajille, mutta sen saa luettua P&M-lehden RSS-syötteen kautta. Ja ehkä kirjastosta tai työpaikalta.

02/03

· joonasn – alleviivattua, oma pää, pelit ja pensselit

Omistan Martelan työtuolin, joka on itse asiassa Martela-Girsberger, kuva vasemmalla tuolin alta. Kuvat saa klikattua isommaksi. Sain tuolin vuoden 2010 paikkeilla, todellakin sain ilmaiseksi kun satuin olemaan sosiaalisen median ääressä oikeaan aikaan: jokin tutkija teki muuttoa toimistotalosta ihan naapuristani, ja antoi ilmaiseksi kalusteitaan, joten kävin hakemassa tuolin ja rullaamassa sen noin sadan metrin matkan kotiini, edelliseen asuntooni. Kuka tahansa tietää, että hyvät työtuolit ovat kalliita. Olen verhoillut tuolin istuinosan, mutta kun muoviset käsinojat alkoivat murtua etureunasta, en yrityksistäni huolimatta löytänyt niihin tepsivää liimaa. Kipuilin käsinojien kanssa, joita piti varoa että ne eivät hajonneet lisää, parin vuoden ajan, ennen kuin tajusin että ihan kotihoodeillani on Martelan Outlet, jossa myydään käytettyjä Martelan kalusteita. Lähetin heille sähköpostia, ja kun siihen ei vastattu pariin viikkoon, kävin poikkeamassa liikkeessä.

Yksinäinen myyntineuvottelija ei löytänyt sähköpostiani eikä tunnistanut tuolin mallia netin kuvien perusteella, eikä siksi osannut sanoa, löytyisikö siihen uudet käsinojat, mutta meinasi kysyä keskusvarastolta, rehennellen että siellä on vaikka kuinka kaikenlaista ikivanhaa, siellä kyllä tietävät. Ei ollut, tuolini on niin vanha että siihen ei löydy varaosia. Ja TIETENKÄÄN tuolien käsinojien kiinnitysmekanismit eivät ole millään tavalla yhteneväisiä eri mallien välillä, vaikka siihen onkin vähän vaikea uskoa.

Olin kuitenkin säilyttänyt käsinojista irronneet muovinpalat, joten taannoin, kun olin viikon ilman nettiä, tartuin tähänkin ikuisuusprojektiini, ja verhoilin käsinojat uudelleen: irroitettuani käsinojien muoviosat itse tuolista niittasin irronneet palat takaisin paikalleen parhaani mukaan, leikkasin säilyttämästäni pakkausmateriaalista sopivat liuskat muovin päälle, ja kiedoin koko paketin kaksinkertaiseen vanhaan lakanakankaaseen, jonka kiristin ja ompelin käsin. Kuvassa ensimmäinen, toisesta tuli yhtä rujon näköinen läheltä katsottuna. Ostan jostain jotain mukavaa paksumpaa kangasta, jolla verhoilen nämä vielä kerran tähän päälle. Ikivanha lakana tuskin kestää käytössä kovin kauaa.

* * *

Draaman perimmäinen tehtävä, (kuten satujen), on tarjota ratkaisu ongelmaan, jota ei voi käsitellä järjellä. Ollakseen toimivaa draaman pitää saada meidät pidättäytymään rationaalisesta arvioinnista ja seuraamaan kappaleen sisäistä logiikkaa, niin, että mielihyvämme (parannuskeinomme) muodostuu tarinan lopussa odottavasta vapautuksesta.

David Mamet, Ravintoloissa kirjoittelua, s. 28, Terra Cognita, 2004.

Art is a form of negotiation between our ideas of the world and the world.

Karl Ove Knausgård The New Yorkerin haastattelussa marraskuun 11. 2018.

Jotkut ihmiset syntyivat internet sisuksissaan ja kärsivät siitä kovasti. Thom Yorke oli yksi heistä, hän ajatteli, ja käpertyi tuoliinsa katsomaan dokumenttielokuvaa Meeting People Is Easy. Kuvaus oli katujen, kallistuvien pullonkaulojen ja tuntemattomien ihmisten kiihtyvää suttua, väki hajaantui kuin valonsäteet lentokenttien prismoissa ja harottavat hiukset painuivat taksien sivuikkunoita vasten. Ihmisloukuilta näyttävia auloja, mainoksia taiteen tilalla, sokaisevia vesiteitä ja rumpali rikinkeltaisessa valonloimussa. Satoi, satoi kaikkea. Ääniraita tihkui haastattelukysymysten fuugan lomasta, samat kysymykset toistuivat toistumistaan: ranteiden auki viiltämiseen sopivaa taustamusiikkia? Jokainen kuva totesi että lävitsemme kulkevat virtapiirit ulottuivat kaikkialle ja tuottivat tuskaa. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin.

Thom Yorke piteli mikrofonia ojossa yleisön laulaessa ”Creepin” kertosäetta puhvelimaisesti mylvien jättämättä välistä sanaakaan. Yorke kohautti olkapäitään. Ranteen nytkähdys viestitti: Katsokaa nyt näitä idiootteja. Ehkä myös: Olen itsekin idiootti. Sitten Yorke hymyili, toinen poski kohosi omenaksi sumun keskellä, ja aito hymy yritti näyttää tekohymyltä. Yorke alkoi laulaa laulua loppuun, ensin puolittain kieli poskessa, mutta pian hänen äänensä mursi katkeruuden kahleet ja laulu muuttui aidoksi, se avartui muhkeaksi ja kauhistuttavaksi kun tiikerililja, Yorke muovasi sen uuteen uskoon, se oli taas hänen. Se jyräsi jopa miehet, jotka huusivat hänen nimeään, puolittain häiriköivät häntä, yrittivät vohkia hänet häneltä itseltään: Thom, Thom, Thom. Yorken paksu nahka oli tiessään, hän oli täysin turvassa, hän oli stadionin kokoinen ja yhtä yksin kuin aikoinaan huomatessaan, että hänen sisällään soi. Yorke seisoi paikoillaan ja puristi mikrofonia kuin satuttavaa muistoa, jäykät rakenteet olivat kaikonneet hänen sisikunnastaan ja hän oli pelkkä poika yllään ainoa sihen aikaan markkinoilla ollut paita.

”En ole koskaan aikaisemmin tuntenut sillä tavalla”, Yorke sanoi myöhemmin haastattelussa kasvot jälleen tuskasta rusottaen, muisteli kuinka oli katsonut tuhansia nimettömiä ihmisiä, jotka kohottelivat tupakansytyttimien liekkejä mäen päällä. ”Se ei ollut inhimillinen tunne.”

Patricia Lockwood, Kukaan ei puhu tästä, s. 63–64, suom. Einari Aaltonen, Tammi Keltainen Kirjasto, 2022.

Katkelmassa mainittu dokumenttielokuva on katsottavissa ilmaiseksi Radioheadin kotisivuilla, ja kohtaus, josta puhutaan alkaa noin kymmenen minuutin kohdalta. Sain tämän elokuvan melko vasta DVD:nä ystävältäni, joka oli poiminut sen viime syksynä kuolleen yhteisen ystävämme jäämistöstä.

”The case for blogging in the ruins”

· joonasn – alleviivattua, internet, universumi

JA Westenberg kirjoittaa:

When you write a blog post, you’re creating a standalone document with a permanent URL. It exists at a specific address on the web, and that address doesn’t change based on who’s looking at it, when they’re looking at it, or what algorithm has decided they should see next. The post is there, stable, waiting for whoever wants to find it.

Compare this to a tweet (by God I’ll not call them ”X’s”) or a Facebook post, which exists primarily as an item in a feed, algorithmically sorted, personalized to each viewer. Your post might appear at the top of someone’s feed for an hour and then disappear into an infinite scroll of other content, never to be seen again. The platform has no interest in whether your post is found next week or next year; it has a vested interest in keeping users scrolling through new content right now.

[The blog is] a form that allows for intellectual exploration without demanding premature certainty. You can write a post working through an idea, acknowledge in the post itself that you’re not sure where you’ll end up, and invite readers to think alongside you. You can return to the topic weeks later with updated thoughts. The format accommodates the actual texture of thinking, which is messy and recursive and full of wrong turns.

Social media flattens all of this into statements: Everything you post is implicitly a declaration. Even if you add caveats, the format strips them away. What travels is the hot take, the dunked-on screenshot, the increasingly-shitty meme, the version of your argument that fits in a shareable image with the source cropped out.

Virginia Woolf wrote about the importance of having a room of one’s own: physical space for creative work, free from interruption and control. A blog is a room of your own on the internet. It’s a place where you decide what to write about and how to write about it, where you’re not subject to the algorithmic whims of platforms that profit from your engagement regardless of whether that engagement makes you or anyone else nebulously smarter.

Näin se on.