18/10

Melkein kaikki psykiatrian koulukunnat freudilaisista beckiläisiin ja kleinilaisiin ovat yhtä mieltä siitä, että juuri menetyksen kokeminen on keskeistä depression syntymekanismissa. Meitä melankoliasta kärsiviä yhdistää menettämisen tunne enemmän kuin mikään muu tekijä.

Neil Hardwick, Hullun lailla, s. 143, Otava 1999.

Luulen, että juuri näin tapahtui minulle vuoden 2009–2015 tienoilla: kahdeksan vuoden parisuhde maailman hienoimpana pitämääni ihmiseen loppui, vuoden päästä siitä alkanut uusi parisuhde ei kestänyt kahta vuotta kauempaa – yritin lopettaa sen jo vuoden seurustelun jälkeen –, paloin melkein loppuun päivätöissäni ja lopetin ne, kirjoittaminen ei sujunut, join liikaa, bändi hajosi. En ole aiemmin ajatellut asiaa Hardwickin mainitseman menetyksen kokemisen kautta, mutta siinä on järkeä. Paljon tapahtui, näin myöhemmin ajateltuna.

Nykyään asiat ovat paremmin, ja reilun kymmenen vuoden takaiset tapahtumat tulevat mieleeni vain siksi, että näihin aikoihin alkaa tosiaan tulla kymmenen vuotta siitä kun lopetin päivätöissä käymisen. Olen ajatellut, että sen jälkeen vietin vuosikausia vain yksin asunnossani viinin ja internetin äärellä, mutta ei se mennyt niin. (Lopetin työt marraskuussa 2014, ja jo tammikuussa 2016 asuin Muhulla.) Näin jälkeenpäin asioiden skaala asettuu aikajanalle kevyemmin, enkä enää pidä itseäni niin suurena luuserina kuin silloin. 2018 aloin opiskella visualistiksi, ja 2019 alussa muutin nykyiseen asuntooni, ja siitä pääsemmekin jo tälle vuosikymmenelle, jolloin suurin osa asioista on ollut paremmin ja elämä helpompaa, lähinnä alkoholin jatkuvan liiallisen käytön lopettamisen takia. Olen taipuvainen katastrofisoimaan, ja on vapauttavaa huomata, että omat ajattelumallit ja jollain tapaa iso osa pääni sisäistä omakuvaa ei olekaan totta, tai ei ainakaan niin totta kuin olin ajatellut. En myöskään kaipaa asioita, jotka olen menettänyt: saan niistä aivan tarpeekseni nykyäänkin kun teen silloin tällöin kolmipäiväistä 8–16 työviikkoa tai vietän pari tuntia sängyssä hyvän ystävän kanssa kerran kahdessa kuukaudessa.

17/10

Joillekin ihmisille tietokoneet, digitaaliset laitteet ja sen sellaiset ovat funktionaalisia esineitä, joiden tarkoitus on palvella ihmistä suorittamalla tiettyjä tarpeellisia tehtäviä. Jos näiden tehtävien parempaan suorittamiseen vaaditaan pientä säätöä, niin hyvä on: säädetään vähän. Muille ihmisille, Douglasin ja minun kaltaisille, säätäminen on itsetarkoitus.

Stephen Fry Apple-tietokoneista ja Douglas Adamsista 1980-luvun puolenvälin tienoilla toisessa muistelmateoksessaan Fryn aikakirjat, s. 337, S&S 2014. Tarvitseeko sanoakaan, että kuulun säätäjiin?

Douglas Adamsista aiemmin: 1, 2, 3.

Tämä on blogin 991. kirjoitus. Jätän tämän vain tähän siksi, että muistaisin juhlistaa tuhannetta kirjoitusta, tällä vauhdilla joskus yhdeksän kuukauden päästä.

17/05

Kesä on ollut täällä pari päivää. Nurmikko on alkanut vihertää kunnolla vasta tänään: illalla ja yöllä satoi, ja kohta sataa lisää. Olen aloittanut pyöräilykauden ikivanhalla Strada-jopollani, josta kirjoitin tammikuussa. Aikataulut tuliemojinaisen kanssa eivät koskaan oikein selkiytyneet, joten se siitä. Jos ei ole aikaa ei ole aikaa, no hard feelings. Olen taas tinderissä, mutta se saa minut miettimään elämääni ja valintojani aivan liikaa. Oman kuplani ulkopuolella samanikäiset ihmiset todella rakentavat uraa, kasvattavat lapsia, ja jos kuvien perusteella voi mitään sanoa kaikilla on koira ja kaikki haikkaavat ja viettävät aikaa metsässä. Toisaalta: ehkä ne kuvat vain sattuvat olemaan onnistuneita, niitä, joissa ihmiset tuntevat itsensä hyvännäköisiksi? En swaippaa vasemmalle vaan painan rauhallisesti näppäimistöni vasenta nuolinäppäintä, damn the consequences. En ole super-energinen, en koira-ihminen, mitä sitten?

Minulla on uusi sänky, äitini alennusmyynnistä bongaama runkopatja joka on paksumpi ja fiksumman näköinen kuin melkein viisitoista vuotta vanha edellinen, ja johon minulla ei olisi ollut itselläni mitenkään varaa. Äitini sai vähän ns. ylimääräistä rahaa taannoin ja päätti käyttää sitä jälkikasvunsa levon tukemiseen. Useimpina öinä näen seikkailu-unia, joissa on aina joku ex-tyttöystäväni. Olen jo oppinut käsittelemään niitä, enää ne eivät aiheuta juurikaan kaihoa. Toisina öinä näen unta, jossa valkoiset madot tulevat säärieni ja pohkeitteni sisältä läpi ja lätsähtelevät paksuina katkarapuina lattialle. En tiedä kumman valitsisin, body horrorin vai vanhan rakkauden, joka ei toiminut, kuten – runoilijaa lainatakseni –

– –
mikään
rakkaus ei
loppujen lopuksi toimi…

Arkistosta: 16/02

Kirjoitettu alun perin 16. helmikuuta 2017.

Lizin melko omalaatuisen käsialan tulkitsemiseen meni yllättävän kauan. Niin meni myös liitteineen 540-sivuisen Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life -elämäkerran lukemiseen, aloitin muistaakseni viime keväänä, kahlasin sitä pienissä pätkissä muiden kirjojen lomassa ja viimein viime lauantaina pääsin loppuun. Kuva kierrätyskeskuksesta ostetun kirjan kansilehdeltä. Mietin mitä Lizille ja Bearille kuuluu nykyään, 16 vuotta omistuskirjoituksen jälkeen.

A guide to the pleasures,
perils of having one’s
ideas publically acclaimed.
May the Spirit be with you,
beloved Bear.

God bless, + happy
Christmas 2000, a life.

Much love, Liz

21/09

Vanhoja muistiinpanoja.

Olen taas proosaryhmässä, edellisen ja ainoan kerran aiemmin kävin siellä syksyllä 2018. Kirjoita eläintarina. Käytä valitsemallasi muotokielellä kirjoitetussa tekstissä tätä lausetta, tätä otsikkoa. Kirjoita kohtaaminen. Kirjoita kohtaaminen toisen henkilön vinkkelistä. Kirjoita aforismi aiheesta ”Muisto haihtuu” (”Aika tekee muistoistamme jälkikuvan suljettujen silmiemme taakse” oli oma panokseni. ”Aforismisi on muodoltaan kaunis”, kirjoitti ryhmän vetäjä palautteensa lopuksi.)
”I want girls on bread”, Joey sanoo. Hänkin on olennaisuuksien äärellä.

Blog goes teen


Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:

Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.

Arkistosta: ”Mä olen saatana kuvernöörin poika”

Kirjoitettu alun perin 13. joulukuuta 2009

Mä kyllästyin vähän ajan päästä istumaan lavuaarin reunalla ja mä hyppäsin alas ja aloin huvin vuoksi steppaa. Mä kulutin aikaa vaan. Mä en osaa steppaa kunnolla tai mitään, mut kylpyhuoneessa oli kivilattia ja sellasella on hyvä steppaa. Mä rupesin matkimaan yhtä jätkä elokuvissa. Yhdessä sellasessa musicalissa. Elokuvat on musta jotain inhottavaa, mut musta on helvetin hauska matkii niitä. Stradlater kaso mua peilistä kun se ajoi partaa. Mä en tartte muuta kun yleisön. Mä olen varsinainen ekshibitionisti. – Mä olen saatana kuvernöörin poika, mä sanoin. Mä painoin kaasun pohjaan. Mä steppasin vaan ympäri huonetta. – Äijä ei haluu et mä steppaan. Se haluu et mä menisin Oxfordiin. Mut steppaaminen on mulla veressä, jumalauta.

Sieppari ruispellossa, J.D. Salinger, s. 32, suom. Pentti Saarikoski, Tammi 1973.