Category Archives ⇒ oma pää

10/08

· joonasn – alleviivattua, internet, oma pää, universumi

I tend to think if someone isn’t important enough for me to actively keep in touch with (take ten seconds to send a text!), they cannot be important enough to passively keep tabs on. There’s also the fact that social media isn’t really used as a social network, but as a way to watch videos made by strangers. Social media isn’t even social anymore.

Esseisti Tommy Dixonin blogista.

Olen vasta aikuisena tajunnut, kuinka vinoutuneita jotkin ystävyssuhteeni olivat koko lapsuuteni ajan. Tai yksipuolisia on ehkä parempi sana. Luulin, että olemme hyviäkin ystäviä, mutta heille en sitten ollutkaan niin tärkeä, että jotain jotain jotain. (”Jotain jotain jotain” tässä tarkoittaa suunnilleen sitä, että olisin saanut mitä halusin. Enemmän aikaa yhdessä, kahdestaan.) Roikuin kiinni samoissa ihmisissä, joilta en saanut vastakaikua kiintymykselleni. En toki osaa sanoa mitä itse toin yhtälöön. Onneksi, kun olin 16-vuotias, muutimme lähikaupunkiin, missä homma toimikin täysin eri tavalla. Siellä olin mielenkiintoinen ja sainkin heti ystäviä, joista osa on aktiivisesti elämässäni edelleen. Lapsuuden ystävyydet ja rakkaudet ovat kadonneet. (Tietysti myöhemmät rakkaudet ovat nekin kaikki kadonneet.)

Huomasin vielä kun olin facebookissa ja instagramissa, että vaikka seuraan jotain vanhaa ystävääni ei tarkoita sitä, että olemme edelleen ystäviä. Tiedän suunnilleen mitä hänen elämäänsä kuuluu, tai ainakin sen verran mitä hän haluaa jakaa, mutta harvoin tunsin oikeaa yhteyttä. Nykyään kun sosiaalisen median käyttöni tapahtuu muilla alustoilla, missä on hyvin vähän oikeasta maailmasta tai menneisyydestäni tuttuja kasvoja, huomaan miettiväni omaa suhdettani ystävyyteenkin eri tavalla. Olen unohtanut – tai yrittänyt – tai ainakin halunnut unohtaa – tietyt ihmiset, jotka eivät pidä yhteyttä, ja keskittyä niihin, jotka laittavat tekstaria, sähköpostia, tai soittavat. Jotkut lähettävät postikortteja! Minut kyllä löytää, ja saa kiinni, jos haluaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin lopettanut ikävöintiä, todennäköisesti se loppuu vasta kun kaikki muukin, mutta sen kanssa pystyy kyllä elämään. Lähinnä mietin, että olisin voinut käyttää aikani paremminkin, silloin lapsena, kuin pyrkien hengailemaan ihmisten kanssa, joita ei kiinnostanut, mutta toisaalta olimme kaikki lapsia, ja pieni kylämme ei tarjonnut suuria mahdollisuuksia, kaikkien piti tyytyä siihen mitä oli.

Ne vanhat – ja uudemmatkin – ystävät, jotka ovat edelleen elämässäni, haluavat aktiivisesti nähdä, ja pyrkivät pitämään yhteyttä. Tänä kesänä olen taas yövyttänyt muutamankin ystävän heidän kesälomamatkoillaan, ja Tampereella juhannuksen aikoihin näin enemmänkin samaa porukkaa. Tuntuu siltä, että voin luottaa siihen, että he pysyvät elämässäni.

”Only the fearless can be great”

· joonasn – alleviivattua, kirja, kuvat, oma pää


The Bear S05E01.

”Only the fearless can be great.” Uskon tähän hetki hetkeltä enemmän. Sain erittäin hyvää ja mieluista palautetta käsikirjoituksestani eräältä uudelta ihmiseltä. Hän on Tampereen ystävieni lähipiiriä, kirjailija, runoilija, ja pyysi lukea sen kun olemme puhuneet kirjoittamisesta, ja taiteesta ylipäänsä, juhannusviikonloppuna ja aiemminkin. Kaikesta lisää myöhemmin. On kesäyö. Harvoin käytetty blogikirjoitusten kategoria kirja on aktivoitu.

13/07

· joonasn – oma pää, universumi

VILPITTÖMÄT PAHOITTELUNI

Sille koiranulkoiluttajalle, jolta kysyin vauhdista pyörän selästä lauantai-iltana aikooko hän jättää koiransa paskat keräämättä. ”Mitkä paskat?” hän vastasi yllättyneenä. ”Niin, mitkä paskat?” kysyi ystäväni, jonka kanssa olin liikkeellä. Myönnän: näin omiani, koira ei paskantanut: kusi vain. Onneksi tilanne meni ohi hetkessä koska pyöräilimme mäkeä alas tilanteen tapahtuessa, ja jälkihäpeäkin on laantunut muutaman yön unilla.

05/07

· joonasn – internet, kuvat, oma pää, universumi

Kasa kirjoja mainiosta tamperelaisesta Lukulaari -divarista, joka sijaitsee edelleen siinä Hämeenpuiston kulmilla, lähellä NNKY:n asuntolaa, jonka käytävillä välttelin siivoojia melkein 25 vuotta sitten lomaillessani silloisen uuden tyttöystäväni luona. Tyttöjen asuntolassa ei tietenkään katsottu hyvällä pitkäaikaisia miespuolisia vieraita, virallisesti siis, muita asukkaita läsnäoloni ei kai häirinnyt. Taisin viettää koko lukulomani Tampereella, sen sijaan että olisin päntännyt kirjoituksiin kotona Kemissä. Lainasimme kirjastosta – joka on siinä vieressä sekin – Douglas Adamsin vuoden 1978 radiokuunnelmasarjan The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy ja kuuntelimme sitä jakaessamme pullon vahvaa makeaa Doris-viiniä perjantai-iltana ennen kuin lähdimme Yo-talolle kuuntelemaan alternativemusiikkia. Kuinka vähillä pohjilla silloin pärjäsikään? Ja millä ihmeen rahalla joimme baareissa?

(Linnunradan käsikirja blogissa aiemmin.)

* * *

Kommentti Reddit-keskustelupalstalta: "I. Love. This. Absolutely perfect music for what I needed right now. Thank you for posting."
Sain erittäin hyvää palautetta musiikistani Reddit-keskustelupalstalla. Kehut aiheuttavat tietysti hyviä fiiliksiä ja muistuttavat siitä, kuinka netin kautta voi edelleen saada yhteyden samanmielisiin ihmisiin, vaikka ajattelenkin, että kaikki oli paremmin ennen kuin ns. normaalit ihmiset älypuhelimineen pääsivät suoltamaan kaiken aivottoman paskansa sosiaalisiin medioihimme, ja ennen kuin teknofasistibiljonääreistä tuli maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Mutta ei siitä sen enempää.

17/06

· joonasn – oma pää, universumi

On syntymäpäiväni. Kiitos. Huomenna illalla hyppään junaan ja olen juhannusaaton pikkutunneilla toisessa kaupungissa hyvän ystäväni luona. Hän on kuvataiteilija ja sarjakuvantekijä, ja tapasinkin hänet ja hänen naisystävänsä toissa lauantaina täällä hänen näyttelynsä avajaisissa paikallisella kulttuuritalolla. Jatkoimme vielä takakontin äärellä hengailun kautta pubin terassille, mutta minun piti lähteä melko aikaisin sillä olin viikko tätä ennen humalassa lupautunut antamaan yöpaikan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, sille jonka piano minulla on. Ei sillä että humalatila olisi vaikuttanut myönteiseen päätökseeni yövyttää ystäväni, en vain varsinaisesti muistanut koko asiaa ennen kuin ystäväni soitti aiemmin samana päivänä. Hän oli pudottelemassa Äkäslompolon suunnalta takaisin etelään sesongin päätteeksi. Kaikki meni hyvin ja kohensi ihmisähkyäni, sitä jota olen nyt lähdössä ruokkimaan etelään, juhannusjuhliin Äkäslompolon pianomiehen veljen luo.

Kaikesta tästä – ja kaikesta muustakin, tuttuun tapaan – lisää myöhemmin. Hyvää keskikesää kaikille lukijoille.

Kirjoja part XXIV

· joonasn – luettua, oma pää, pelit ja pensselit

Viime aikoina luettuja: Sayaka Muratan Maan asukit, Chi Ta-wein Kalvot, Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset, Zadie Smithin Petos, Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni, Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, Neal Stephensonin spefijärkäle Anathem, John le Carrén Sankari vai vakooja, Ilpo Lagerstedtin Rakettimiehiä – kilpajuoksu Kuuhun ja Agatha Christien novellikokoelma Poirot’s Early Cases.

Omasta kirjahyllystä talven aikana uudelleenluettuja: Mary Welsh Hemingwayn muistelmateos How It Was, Paul Austerin Illuusioiden kirja, Cormac McCarthyn Matka toiseen maailmaan, Zadie Smithin Nimikirjoitusmies, John Irvingin Vesimies, Elmore Leonardin Tishomingo Blues ja Gold Coast, Junot Díazin tyhmästi suomennettu Vieraissakävijän opas rakkauteen (alkuperäiseltä nimeltään This is how you lose her), Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 4, Carlos Luis Zafónin Tuulen varjo, Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin & David Mitchellin Cloud Atlas.

Työn alla ovat tai lukemista odottavat Zadie Smithin esseekokoelma Dead and Alive, Boris Pasternakin Doctor Zhivago, Ezra Poundin Lukemisen aakkoset, Mark Twainin Veren perintö ja Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirja.

Aiemmat luetut löytyvät kategoriasta luettua.

Arkistosta: Keltaiset kukat

· joonasn – arkisto, oma pää

Hyvää kevättä kaikille. Kirjoitettu alun perin 10. maaliskuuta 2010.

Sen jälkeen hän kysyi nauraen tulenko laittamaan keltaiset kukat hänen hiuksiinsa kun hän menee naimisiin. Lupasin, tietysti, en voinut mitenkään kieltäytyä; hän oli täysin hurmaava. Hän hymyili minulle, kääntyi, ja käveli pois, heilutellen keltaisia kukkia ja niiden vihreitä varsia hiuksissaan, puoliksi tanssien, hyppelehtien. Olin rakastunut.

Kuitenkin melkein myöhästyin häistä. Tulin paikalle, hän tuli minua vastaan ja en saanut sanaa suustani: hän oli häikäisevä, kaunein tyttö mitä olin ikinä nähnyt. Hän tietysti huomasi ihastukseni ja hymyili minulle; hänen hiuksensa oli seppelöity keltaisilla kukilla, kerroin hänelle kuinka kaunis hän oli. En muista nähneeni hänen miestään kertaakaan, en muista koko seremoniasta mitään, luulen että en pystynyt irroittamaan katsettani hänestä ja keltaisista kukista. En tiedä oliko olemassakaan mitään häitä, vai oliko koko tapahtuma järjestetty minun pääni menoksi, miksi niin olisi tapahtunut, en tiedä. En suuresti välittänyt mistään muusta kuin siitä että saan katsella hänen suloisia kasvojaan. En välitä vieläkään.

Arkistosta: 21/03

· joonasn – arkisto, oma pää

Kirjoitettu alun perin 21. maaliskuuta 2015.

On erilaisia viikkoja. Toisina tekeminen on helppoa ja palkitsevaa, toisina katsot joka päivä kahdeksan tuntia Netflixiä ja vaatteissasi on selvästi näkyviä tahroja. I want girls on bread! Joey sanoo. Osittainen auringonpimennys teki varjoista harsoreunaisia. Nukun kuin lapsi 10-12 tunnin yöunia. Tuijotan työtiedostoja joka päivä yhteensä ehkä tunnin verran. Piirrän pitkästä aikaa sarjakuvaa, mutta en huolestu vaikka sekään ei etene, tiedän miten jatkan kun jatkan. Elän pienituloisen elämää, en nostata suuria aaltoja, en välitä mikä päivä on muuten kuin televisiosarjojen uusien jaksojen takia.

Not that long ago, today was the future

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

The Moon, seen here backlit by the Sun during a solar eclipse on April 6, 2026, is photographed by one of the cameras on the Orion spacecraft’s solar array wings.Kuva: NASA, pari päivää sitten.

Olen saanut tarpeekseni internetistä pelkkänä valituskoneena. Useina iltapäivinä, jos ei ole aktiivisia torilöytöjä kytättävänä tai kommenttiosastoa seurattavana, en vain keksi mitään selattavaa. Muistatteko kun internetissä vielä käytiin, meen käymään netissä, moro! Tilannettani parantaa se, että en käytä älypuhelinta. Uutisista 85% on täyttä viihdepaskaa, 10% liian masentavaa. Tykkään lukea syväluotaavia juttuja ihmisistä tai ilmiöistä. En välttämättä tietää joka raideliikenneonnettomuudesta, mikä on muuten peitenimi itsemurhalle, jos ette tienneet. Tunnen ihmisen, joka oli kuljettajana, kun joku meni metrojunan alle. Oli jonkin aikaa alalla vielä, mutta joutui vaihtamaan uraa, sen tapauksen takia. Tapasin hänet kesällä 2022 Turussa NOFX:n keikan jälkeen, kävimme drinkeillä hänen ystäväseurueensa kanssa. Minä olin erittäin humalaisen ystäväni seurassa, matkalla takaisin joen toiselle puolelle airbnb:hen. Hän kysyi haluaisinko hänen puhelinnumeronsa, halusin, olemme mailailleet, nykyään melko harvoin.

Verenpaineeni on ensimmäistä kertaa normaalin rajoissa ehkä viiteentoista vuoteen? Olen harjoittanut terveempiä elämäntapoja parin vuoden ajan, laihtunutkin jonkin verran. Olen syönyt verenpainelääkkeitä pienen annoksen joka päivä noin kymmenen vuoden ajan. Pari viikkoa sitten istuin sunnuntaina aamupäivällä ostarin penkillä suorassa auringonpaisteessa ja söin karkkia aamupalaksi. Aiemmin talvella lähipubissa samalla ostarilla puhuin kirjallisuudesta noin samanikäisen randomjäbän kanssa, haukuin Johannes Ekholmia, jonka kirjoja olin juuri lukenut. Randomjäbä sattui olemaan tuore kirjallisuuden maisteri, joka oli juuri viime vuonna julkaissut gradunsa Johannes Ekholmin romaanista Rakkaus niinku. Toinen pubi melko lähellä naapurikaupunginosassa meni konkurssiin, mietin kuinka moni niistä vakioasiakkaista on nyt meidän lähipubimme asiakkaita. Olen ollut sen verran köyhä, että en ole käynyt pubissa nyt pariin kuukauteen.

Käytän samanlaista rannekelloa kuin New Yorkin pormestari Zohran Mamdani. ”It’s pragmatic and affordable yet still distinctive and eye-catching. Though the watch doesn’t scream luxury, it does telegraph taste.” Cool cool cool. Tiesin toki kellon tyylikkääksi, Mamdanista näin jonkun haastattelupätkän pysäytyskuvan Blueskyssä ja huomioni kiinnittyi erittäin tutun näköiseen kelloon. Omastani taisin maksaa 40 €. Kello on yksi harvoja Casion malleja, jonka runko on oikeasti metallia, ei metalliseksi maalattua muovia, ja lasi mineraalilasia, ei akryylia.

02/03

· joonasn – alleviivattua, oma pää, pelit ja pensselit

Omistan Martelan työtuolin, joka on itse asiassa Martela-Girsberger, kuva vasemmalla tuolin alta. Kuvat saa klikattua isommaksi. Sain tuolin vuoden 2010 paikkeilla, todellakin sain ilmaiseksi kun satuin olemaan sosiaalisen median ääressä oikeaan aikaan: jokin tutkija teki muuttoa toimistotalosta ihan naapuristani, ja antoi ilmaiseksi kalusteitaan, joten kävin hakemassa tuolin ja rullaamassa sen noin sadan metrin matkan kotiini, edelliseen asuntooni. Kuka tahansa tietää, että hyvät työtuolit ovat kalliita. Olen verhoillut tuolin istuinosan, mutta kun muoviset käsinojat alkoivat murtua etureunasta, en yrityksistäni huolimatta löytänyt niihin tepsivää liimaa. Kipuilin käsinojien kanssa, joita piti varoa että ne eivät hajonneet lisää, parin vuoden ajan, ennen kuin tajusin että ihan kotihoodeillani on Martelan Outlet, jossa myydään käytettyjä Martelan kalusteita. Lähetin heille sähköpostia, ja kun siihen ei vastattu pariin viikkoon, kävin poikkeamassa liikkeessä.

Yksinäinen myyntineuvottelija ei löytänyt sähköpostiani eikä tunnistanut tuolin mallia netin kuvien perusteella, eikä siksi osannut sanoa, löytyisikö siihen uudet käsinojat, mutta meinasi kysyä keskusvarastolta, rehennellen että siellä on vaikka kuinka kaikenlaista ikivanhaa, siellä kyllä tietävät. Ei ollut, tuolini on niin vanha että siihen ei löydy varaosia. Ja TIETENKÄÄN tuolien käsinojien kiinnitysmekanismit eivät ole millään tavalla yhteneväisiä eri mallien välillä, vaikka siihen onkin vähän vaikea uskoa.

Olin kuitenkin säilyttänyt käsinojista irronneet muovinpalat, joten taannoin, kun olin viikon ilman nettiä, tartuin tähänkin ikuisuusprojektiini, ja verhoilin käsinojat uudelleen: irroitettuani käsinojien muoviosat itse tuolista niittasin irronneet palat takaisin paikalleen parhaani mukaan, leikkasin säilyttämästäni pakkausmateriaalista sopivat liuskat muovin päälle, ja kiedoin koko paketin kaksinkertaiseen vanhaan lakanakankaaseen, jonka kiristin ja ompelin käsin. Kuvassa ensimmäinen, toisesta tuli yhtä rujon näköinen läheltä katsottuna. Ostan jostain jotain mukavaa paksumpaa kangasta, jolla verhoilen nämä vielä kerran tähän päälle. Ikivanha lakana tuskin kestää käytössä kovin kauaa.

* * *

Draaman perimmäinen tehtävä, (kuten satujen), on tarjota ratkaisu ongelmaan, jota ei voi käsitellä järjellä. Ollakseen toimivaa draaman pitää saada meidät pidättäytymään rationaalisesta arvioinnista ja seuraamaan kappaleen sisäistä logiikkaa, niin, että mielihyvämme (parannuskeinomme) muodostuu tarinan lopussa odottavasta vapautuksesta.

David Mamet, Ravintoloissa kirjoittelua, s. 28, Terra Cognita, 2004.

Art is a form of negotiation between our ideas of the world and the world.

Karl Ove Knausgård The New Yorkerin haastattelussa marraskuun 11. 2018.

Jotkut ihmiset syntyivat internet sisuksissaan ja kärsivät siitä kovasti. Thom Yorke oli yksi heistä, hän ajatteli, ja käpertyi tuoliinsa katsomaan dokumenttielokuvaa Meeting People Is Easy. Kuvaus oli katujen, kallistuvien pullonkaulojen ja tuntemattomien ihmisten kiihtyvää suttua, väki hajaantui kuin valonsäteet lentokenttien prismoissa ja harottavat hiukset painuivat taksien sivuikkunoita vasten. Ihmisloukuilta näyttävia auloja, mainoksia taiteen tilalla, sokaisevia vesiteitä ja rumpali rikinkeltaisessa valonloimussa. Satoi, satoi kaikkea. Ääniraita tihkui haastattelukysymysten fuugan lomasta, samat kysymykset toistuivat toistumistaan: ranteiden auki viiltämiseen sopivaa taustamusiikkia? Jokainen kuva totesi että lävitsemme kulkevat virtapiirit ulottuivat kaikkialle ja tuottivat tuskaa. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin.

Thom Yorke piteli mikrofonia ojossa yleisön laulaessa ”Creepin” kertosäetta puhvelimaisesti mylvien jättämättä välistä sanaakaan. Yorke kohautti olkapäitään. Ranteen nytkähdys viestitti: Katsokaa nyt näitä idiootteja. Ehkä myös: Olen itsekin idiootti. Sitten Yorke hymyili, toinen poski kohosi omenaksi sumun keskellä, ja aito hymy yritti näyttää tekohymyltä. Yorke alkoi laulaa laulua loppuun, ensin puolittain kieli poskessa, mutta pian hänen äänensä mursi katkeruuden kahleet ja laulu muuttui aidoksi, se avartui muhkeaksi ja kauhistuttavaksi kun tiikerililja, Yorke muovasi sen uuteen uskoon, se oli taas hänen. Se jyräsi jopa miehet, jotka huusivat hänen nimeään, puolittain häiriköivät häntä, yrittivät vohkia hänet häneltä itseltään: Thom, Thom, Thom. Yorken paksu nahka oli tiessään, hän oli täysin turvassa, hän oli stadionin kokoinen ja yhtä yksin kuin aikoinaan huomatessaan, että hänen sisällään soi. Yorke seisoi paikoillaan ja puristi mikrofonia kuin satuttavaa muistoa, jäykät rakenteet olivat kaikonneet hänen sisikunnastaan ja hän oli pelkkä poika yllään ainoa sihen aikaan markkinoilla ollut paita.

”En ole koskaan aikaisemmin tuntenut sillä tavalla”, Yorke sanoi myöhemmin haastattelussa kasvot jälleen tuskasta rusottaen, muisteli kuinka oli katsonut tuhansia nimettömiä ihmisiä, jotka kohottelivat tupakansytyttimien liekkejä mäen päällä. ”Se ei ollut inhimillinen tunne.”

Patricia Lockwood, Kukaan ei puhu tästä, s. 63–64, suom. Einari Aaltonen, Tammi Keltainen Kirjasto, 2022.

Katkelmassa mainittu dokumenttielokuva on katsottavissa ilmaiseksi Radioheadin kotisivuilla, ja kohtaus, josta puhutaan alkaa noin kymmenen minuutin kohdalta. Sain tämän elokuvan melko vasta DVD:nä ystävältäni, joka oli poiminut sen viime syksynä kuolleen yhteisen ystävämme jäämistöstä.