Herään vähän ennen kuutta pitkästä unesta, jossa olin vuosi sitten kuolleen ystäväni ja muiden näyttelijöiden kanssa. Jäin ystäväni kanssa junasta loskaiseen lumisateeseen, valtatien risteykseen. Ohjaaja oli hetkeä aiemmin kertonut minulle missä suunnassa kaupunki oli. Ystäväni jäi seisomaan risteykseen, hän yritti päästä eteenpäin ja kävellä perääni mutta ei voinut. Minä jatkoin matkaani ja hän jäi hämmästyneenä seisomaan lumisateeseen.

Luulen haistavani talven tulon, mutta tänä aamuna ei olekaan pakkasta. Muutamana aamuna on ollut. Makaan kyljelläni ohuen peiton alla vielä hetken, kertaan unen tapahtumat ja mietin mitä ne tarkoittavat – kuollut ystäväni, jota rakastin, kaikki hänen ystävänsä ja työtoverinsa, jotka kohtelivat minua hyvin, hänen entinen tyttöystävänsä joka tuli lähelleni unessa, junasta jääminen ja lopulta kesken jäänyt kävely kotiin loskaisessa lumisateessa. Oma vastuuni – minun piti tuoda sello joihinkin kuvauksiin. Selloa ei tietenkään ollut. Kurotan sängyn vierestä yöpöydän päältä t-paidan, nousen ja vedän sen päälleni. Naksautan valon päälle toisella yöpöydällä olevaan pöytälamppuun ja kiinnitän rannekellon ranteeseeni. Vaihdan collegeshortsit pitkiin housuihin ja astun sandaaleihini. Otan lattialta Alan Mooren ja Oscar Zaraten sarjakuvan Hiljainen kuolema ja kävelen vessaan. Istun ja luen. Pesen kasvoni ja hampaani. Kävelen muutaman askeleen keittiöön, teen kupin teetä ja kävelen työpöytäni ääreen. Koko yön päällä olleen pöytälampun varjostimessa lentelee hyönteinen. Autan sen varovasti wacomkynän kärkeen ja vien sen makuuhuoneen ikkunalaudan viherkasvien luo.

WHAT’S NEW PUSSYCAT

Viime marraskuussa alkanut taideprojekti (musikaali) siirtyy sairaustapauksen vuoksi. Toivomme pystyvämme toteuttamaan sen ensi vuoden aikana. Ensi-illan oli tarkoitus olla marraskuun alussa. Sen sijaan, että treenaisin biisejä ja esitystä työryhmän kanssa, suunnittelen muuttoa. Edellisestä muutosta on melkein kahdeksan vuotta. Tälläkin kertaa vuokraisäntäni – asunnon omistaja – aikoo myydä asunnon, ja muutenkin tuntuu siltä, että kahdeksan vuotta yhdessä paikassa riittää. Uusi asunto on parin kilometrin päässä joen toisella puolella, vuokra on vähän halvempi, tilaa on vähän enemmän, ja mikä parasta: asunto on korkeimman kerroksen (4.) päätyhuoneisto läpi talon, joten siinä ei ole ollenkaan seinänaapureita, ainoa naapuri on alakerrassa, mutta välittäjä sanoi, että se asunto taitaa olla tyhjillään. Ainoa miinus on neloskerros ilman hissiä, mutta otan sen hyötyliikunnan kannalta. Ja olen tehnyt sen verran töitä, että minulla on varaa hoidattaa muuttoroudaaminen ammattilaisilla, joten olen kaikin puolin varovaisen optimistinen siitä, että kaikki menee hyvin ja helposti.

TUPPUKYLÄN TOIVO

Eräs nainen otti yhteyttä sosiaalisen median alustalla. Hän kysyi asuinko silloin ja silloin Torniossa sen ja sen talon yläkerrassa. Lainaan suoraan hänen sanojaan: ”–– parhaiten muistan tosiaan ne kotibileet jotka oli mulle jotenki liikaa siellä alakerrassa ja harhailin ylös ja löysin sun kirjahyllyn ja jäin fiilisteleen että on tässäki tuppukylässä toivoa.” Hän kertoi viettäneensä vuoden 2005 kesän ”tyttökommuunilla”, joka oli nimensä mukaisesti vanha suuri puutalo, ehkä paritalo, jossa oli tyttöjen kommuuni, samoilla hoodeilla – Tornion keskusta on pieni –, ja kävelleensä meidän ”poikakommuunille” (vaikka en itse käytä siitä sitä nimeä) etsimään omien sanojensa mukaan kostopanoa, ja yrittäneensä iskeä meikäläistä. Minua. Allek– tiedätte kyllä. Huonoin tuloksin, koska olin tässä vaiheessa seurustellut jo vuosikaudet, mitä hän ei tietenkään täysin tuntemattomana ihmisenä tiennyt. Muistan hämärästi tämän tapauksen, se ei ollut ainoa kerta Tornion vuosina kun nuoret naiset olisivat halunneet pelehtiä kanssani. (How are YOU doin’? kaikille tutuille tytöille Tornionajoilta. I’m single and ready to mingle, hit me up!) En kuitenkaan koskaan silloin – enkä myöhemminkään – pelehtinyt kenenkään muun kuin tyttöystäväni kanssa. Olisinko halunnut? En, vaikka tietysti kauniiden tyttöjen – noin kaksikymppisten naisten – huomio hiveli nuoren miehen omanarvontuntoa.

VILPITTÖMÄT PAHOITTELUNI

Sille koiranulkoiluttajalle, jolta kysyin vauhdista pyörän selästä lauantai-iltana aikooko hän jättää koiransa paskat keräämättä. ”Mitkä paskat?” hän vastasi yllättyneenä. ”Niin, mitkä paskat?” kysyi ystäväni, jonka kanssa olin liikkeellä. Myönnän: näin omiani, koira ei paskantanut: kusi vain. Onneksi tilanne meni ohi hetkessä koska pyöräilimme mäkeä alas tilanteen tapahtuessa, ja jälkihäpeäkin on laantunut muutaman yön unilla.

On syntymäpäiväni. Kiitos. Huomenna illalla hyppään junaan ja olen juhannusaaton pikkutunneilla toisessa kaupungissa hyvän ystäväni luona. Hän on kuvataiteilija ja sarjakuvantekijä, ja tapasinkin hänet ja hänen naisystävänsä toissa lauantaina täällä hänen näyttelynsä avajaisissa paikallisella kulttuuritalolla. Jatkoimme vielä takakontin äärellä hengailun kautta pubin terassille, mutta minun piti lähteä melko aikaisin sillä olin viikko tätä ennen humalassa lupautunut antamaan yöpaikan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, sille jonka piano minulla on. Ei sillä että humalatila olisi vaikuttanut myönteiseen päätökseeni yövyttää ystäväni, en vain varsinaisesti muistanut koko asiaa ennen kuin ystäväni soitti aiemmin samana päivänä. Hän oli pudottelemassa Äkäslompolon suunnalta takaisin etelään sesongin päätteeksi. Kaikki meni hyvin ja kohensi ihmisähkyäni, sitä jota olen nyt lähdössä ruokkimaan etelään, juhannusjuhliin Äkäslompolon pianomiehen veljen luo.

Kaikesta tästä – ja kaikesta muustakin, tuttuun tapaan – lisää myöhemmin. Hyvää keskikesää kaikille lukijoille.