Arkistosta: Aattoilta

Kirjoitettu alun perin 28. joulukuuta 2010

Jouluaattoiltana seisomme ystäväni oven takana rappukäytävässä. Ovikellon äänen jälkeen kuuluu jotain puhetta ja hirveää ryminää, sen jälkeen ei mitään. Päästyämme sisään käy ilmi että asunnon haltija oli tulossa aukaisemaan ovea, mutta kaatui eteisen lattialla ja löi päänsä imuriin. Nyt kaatunut itkee ja suurin osa porukasta sählää hänen ympärillään. Istun nojatuoliin keittiössä ja kaadan itselleni punaviiniä.

Suurin osa seurueesta lähtee käyttämään langennutta päivystyksessä, joten tätä päätöstä seuraa nopea hässäkkä: taksin tilaamista, astian etsimistä jotta he saavat punaviiniä mukaansa; vaatteiden, lompakoiden ja puhelimien hakemista ja löytämistä. Me jäämme pitämään seuraa kissalle ja odottelemaan juhlien jatkumista.

Makaamme television edessä viinilasit kädessä jutellen, kun muu porukka palaa yllättävän lyhyeltä reissultaan: äänekäs kaatuneemme oli allekirjoittanut vastuuvapauslomakkeensa ja näin ollen seurue pääsi jatkamaan juhlintaansa.

Nyt muutama päivä töitä ja pitkä viikonloppu. Tuntuu siltä, että tekisi hyvää viettää pari päivää kotona, lueskellen ja nukkuen, joten luultavasti en lähde uuden vuoden tienoilla mihinkään. Pakollisia juhlapäiviä ja niin edelleen?

Arkistosta: En tunne sinua vielä tarpeeksi hyvin

Kirjoitettu alun perin 14. joulukuuta 2010

Haluaisin tietää mitä ajattelet. Vaikka silloin kun en ole parhaimmillani, vaikka silloin kun olen muualla, tai luonasi mutta en samassa huoneessa. Tai silloin kun valitan puhelimen toisessa päässä omista vaikeuksistani. Silloin kun haluaisit puhua jostain muusta mutta ilmapiiri ei anna periksi sanoa ”Hei haluaisitko sä puhua jostain kevyestä ja jostain mikä veis meidän kummankin mielen johonkin muualle”. ”Vaikka tiiätkö seksistä.” Ja äkkiä on kesä ja katson sinua kameran etsimen kautta, nouset seisomaan piknikliinalta, naurat ja varjostat kasvojasi kädelläsi. Tuulee mutta ei liikaa.

Sekin kiinnostaisi, minkälaisia mielikuvia näet jos joskus ajattelet tulevaisuutta? En usko että näet minua, mutta jos näet, olenko samanlainen, yhtä huono välillä? Vai onko tapahtunut jotain joka on tehnyt minusta tasaisen, vakaan, hiljaisen, arvattavan? Vai olenko elämässäsi ollenkaan? Olethan voinut löytää jonkun joka on sitä kaikkea mitä silloin tulet tarvitsemaan?

Jossain vaiheessa tulee fiilis että omaa elämää pitäisi pystyä järjestämään enemmän, paremmin, useammin, mutta miksi se tulee aina silloin kun tylsistyy yksin kotona viettäen sairaslomapäivää, silloin kun ei ole nähnyt muita ihmisiä muutamaan päivään. Kun ainoa mitä voi tehdä on kerätä vuoden aikana kertyneet pahvit, siivota pois vanhat laskut ja postit.

21/11

Kaivoin esiin käsikirjoituksen aika kärsineet ja ikivanhan näköiset muistiinpanot. Kertonee jotain tämän projektin kestosta. Se elää, kuitenkin, vaikka onkin ollut välillä pitkiä aikoja telakalla.

Kirjoja part XV

Pitkästä aikaa. Viimeksi luettuja: Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö, Haruki Murakamin novellikokoelma Desire, Anthony Bourdainin Kitchen Confidential – Mestarikokin tunnustuksia, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, Junot Diazin Vieraissakävijän opas rakkauteen & Drown, Tommi Kinnusen Lopotti, John Irvingin Kaikki isäni hotellit & Sirkuksen poika & tekstikokoelma Tuulesta temmattu tyttöystävä, Bob Geldofin omaelämäkerta Is that it?, Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja, Toni Morrisonin Rakkaus, John Steinbeckin novellikokoelma Punainen poni sekä Alice Hoffmanin Päivän korento & Lyhtyjen yö ja kourallinen kesän aikana hyllystä uudelleen luettuja.

Kesken on ainakin Milan Kunderan Jäähyväisvalssi, Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, Raymond Chandlerin Vuosien varjo, Ashley Kahnin Kind of Blue – Modernin jazzin avain, Anton Tšehovin kokoelma Valitut novellit, Mika Waltarin Kirjailijan muistelmia sekä kasa Lassi & Leevi -albumeita ja juhlakirjoja.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI, XII, XIII & XIV.

Arkistosta: Mietteitä tulevasta

Kirjoitettu alun perin 22. helmikuuta 2011

Mietin tänään sitä, kuinka ihminen tekee tietoisia päätöksiä ja pyrkii kohti itselleen asettamaansa maalia. Se on tapahtunut minulle, on helppoa nähdä aika selkeästi näin jälkikäteen: olen hakeutunut tietoisesti tätä alaa kohti jo lapsesta/nuoresta asti. Se ei ole niin dramaattista kuin miltä se kuulostaa: lähinnä olen pitänyt sitä mielessä jos on pitänyt miettiä kohtuullisen realistista mahdollisuutta tulevaisuutta ajatellen, esimerkiksi yläasteella ja lukiossa. Mitä voisin tehdä palkkani eteen, mistä pitäisin?

On varmasti olemassa ihmisiä, joista on tullut jotain pelkästään (tai enemmän) avoimen tilaisuuden kautta, ehkä he olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, tai ehkä he päätyivät vasten tahtoaan tilanteeseen josta huomasivatkin pitävänsä? En tarkoita että ihminen ei voisi olla onnellinen/tyytyväinen työhönsä/elämäänsä ilman pitkäaikaisen suunnitelman toteutumista, ajatukseni vain pyörivät näissä asioissa tänään jonkinlaisen konkreettisen valitun kehityksen ajatuksen kannalta.

Uskon kuitenkin että elämästään voi nauttia enemmän, kun ensin tajuaa että sille voi tehdä jotain, ja sen jälkeen tekee tarvittavat asiat saavuttaakseen haluamansa tilanteen. On oikeasti äärimmäisen nautinnollista ajatella tulevaisuuden olevan muovailtavissa. Ja itse olen todiste siitä, että se on mahdollista. Jos en olisi tehnyt sitä jo kerran aiemmin en luultavasti luottaisi omiin kykyihini tätäkään vähää.

Mitä ajan takaa? Olen siinä prosessissa taas. Aina kun kirjoitan tätä blogia, aina kun mietin kirjoittamista, aina kun luen jotain, aina kun mietin nykyistä projektiani. En tarkoita, että sen valmiiksi saattaminen toisi minua vielä mihinkään, mutta se on askel oikeaan suuntaan. Ja todennäköisyys siihen, että tulevaisuus on jännittävämpi ja hienompi (ja sellainen kuin haluaisin sen olevan jos saisin valita) kasvaa. Ainakin ihan vähän. Mutta mitenkään muuten se ei sitä tee.

(Nämä muutamat kirjoitukset käsittelevät (tai ainakin hipovat) samaa teemaa.)

21/02

Kävin läpi kasan muutossa vastaan tulleita opiskeluajan monisteita ja muistiinpanoja vuosilta 2003–2007, yllä oleva luonnos löytyi ”Visuaalinen viestintä”-kurssin aloitusmonisteen kääntöpuolelta, ja se on piirretty arviolta loppuvuodesta 2003.

Elämäni on taas opiskeluntäyteistä. Asiakasprojektit kiristävät hetkittäin kanssaopiskelijoideni hermoja, he eivät ole työskennelleet projektiluontoisesti graafisella tai visuaalisella alalla. Onneksi meillä on joka tapauksessa miltei aina pelkästään hauskaa. Tammikuun muuttoruljanssin ja työkiireiden vuoksi olen kerännyt jo tässä vaiheessa lukukautta kunnioitettavan määrän poissaoloja ja rästitehtäviä. Vapaa-ajallakin koulujutut pyörivät mielessä: suunnittelen kävelyreittini kaupungin keskustassa näyteikkunoiden mukaan; käyn ihan muuten vain kävelemässä tavaratalon sisustusosastolla; tutkin ja kritisoin esillepanoja, kiinnitän huomiota asiakasinformaatioon; selaan Pinterestiä ja Instagramia. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta, niin tekevät myös pitenevät päivät. En valita.

31/12

Olen tuntenut olevani jotenkin jumissa elämäni ja kaiken kanssa jo pidemmän aikaa. Uusia asioita viimeisiltä muutamilta kuukausilta:

– Luulin olevani 182,5 cm pitkä, olenkin 184.
– Vietin lokakuun lopulla Rodoksella viikon yksin. En ole käynyt aiemmin niin etelässä. Viikko oli aivan liian lyhyt aika, mutta riitti juuri ja juuri tutustumiseen.
– Aloitin syksyllä viikoittaisen proosaryhmän, mikä on ollut kaikin puolin palkitseva kokemus.
– Omistan uudet tyynyt ja filttejä.
– Olen käynyt läpi kaappejani ja kierrättänyt vaatteita ja muuta vanhaa roinaa.
– Uudet keikkaduunit.
– Ostin uuden 80-luvun digitaalirannekellon joululahjaksi itselleni. (Casio SA-100).
– Opiskelemaan palaaminen yhdentoista vuoden tauon jälkeen. (Luokallani on 21 naista ja minä.)
– Viimeisen isovanhempani kuolema, ja hautajaiset pari päivää sitten.
– Muutto uuteen ja hienoon asuntoon. (Tämä toteutuu tammikuun aikana, olen asunut nykyisessä kämpässäni yhdeksän vuotta, time to move on, in more ways than one.)

Kaikesta lisää myöhemmin. Hyvää vuotta 2019.

Arkistosta: 02/12

Kirjoitettu alun perin 2.12.2015

Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.

Rosa Liksom, Hytti nro 6, s. 31, WSOY 2011.

Aamulla uneni karkaa liian aikaisin, olen työpöydän ääressä aamuteeni ja internetini kanssa jo ennen seitsemää. Avaan toisen ikkunan verhot kokonaan, ja seuraan kuinka yöllä valkoiseksi muuttuneen pihapiirin värit vaihtuvat auringon hiljalleen noustessa. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle katselemaan sinistä ja pilvetöntä taivasta. Kuuntelen hiljaisella Brian Enon Discreet Music -levyä, hengitän musiikin mukana punaisen peiton ja sinisen taivaan alla, näen kuun juuri ja juuri pilkistävän parvekkeeni katon reunan alta.