17/02


Kaikki valo ja kauniit kelit tuovat mukanaan rakkautta ja yhteydenpitoa, suunnitelmia: nähtäisiinkö lähiaikoina, ehkä jopa lähipäivinä, käydäänkö kävelyllä tai jotain? Sunnuntaina kävin hyvän ystäväni ja naapurini – hän on käytännössä ainoa ihminen ketä olen nähnyt tänä talvena kerran pari viikossa – kanssa lähiostarimme pubissa päiväseltään, minä ensimmäistä kertaa baarissa syyskuun jälkeen. Voitin shakin ja hävisin ysipallon.

Blog goes teen


Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:

Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.

07/02

Koronaväsymystä, pitkään talveen kyllästymistä, aurinkoisista pakkaspäivistä nauttimista. Riittämättömyyden tunteita, anhedoniaa, tylsistymistä neljän seinän sisällä kun juuri mikään tekeminen ei kiinnosta. Vahvaa suoratoistopalveluiden väärinkäyttöä. Pitkiä säännöllisiä yöunia, herääminen ilman kelloa: ikkuna auki, vaatteet päälle, ovi keittiöön auki, puinen elegantin muotoinen ovistopperi. Kävely olohuoneeseen ja työpöydän ääreen, tietokoneen herätys, netistä Radio Helsinki. Keittiöön: vedenkeitin päälle ja vitamiinitabletit + verenpainelääkkeet. Aamutoimet wc:ssä. Koko ajan kasvavasta teevalikoimasta (kiitos ystävälleni A:lle) jotain hyvää ja teekupin kanssa työpöydän ja internetin ääreen.

Muutaman ikivanhan sarjakuvan uusien sivujen tsekkaus, uutisotsikoiden nopea läpiselaaminen, rss-lukijan kymmenien blogifeedien päivitys ja lueskelu. Päivällä kotona hääräilyä, ehkä kävelylenkki valoisaan aikaan, semilaiskaa messengeröintiä lähipiirin kanssa. Kirjoittaminen ei innosta joten ei sitten kirjoiteta, maalaaminen tuntuu päämäärättömältä (mitä vikaa on päämäärättömyydessä?), lukeakaan ei jaksa ihan loputtomiin. Keskittymiskyky vaihtelee. Kokkailua, ei valmisruokaa. Spagettia ja linssi-pinaatti-pakastevihannes-tomaattikastiketta, jota on ilo syödä kylmänä keskellä yötä paahtoleivän päällä. Tuntuu siltä kuin kaikki junnaisi paikallaan, mitään ei tapahdu (nii-i, Sherlock), mutta miksi pitäisi aina tapahtua jotain, mitä vikaa on samankaltaisissa rauhallisissa päivissä yksin kotona?

Ahdistavimmissa riittämättömyyden tunteen hetkissä – joita ei onneksi ole kovin usein – muistutan itseäni siitä, että olen tehnyt asioita: viime vuonna valmistuin visualistiksi ja loppuvuodesta osallistuin kolmen kuukauden ”– – intensiiviseen Luovuutta Lasitalossa [IG] learning-by-doing koulutukseen, jossa rakennettiin luoville aloille uusia avauksia ja areenoja pandemian jälkeiseen maailmaan; luoden hyvinvointia, terveyttä ja elinvoimaa alueille, ihmisille ja yrityksiin taiteen keinoin.” Juuri ennen joulua olin mukana tekemässä Ruotomielen joulubiisiin musavideota. Olen ostanut laadukkaampia maalaustarvikkeita (mm. Derwent Inktense -värejä) ja kyniä ja hetkittäin saanut niistä tosi inspiroivia fiiliksiä. Pitäisi muistaa, että ei aina tarvitse olla koko ajan 4K FULL HD, joskus riittää 480p. Armollisuutta itselle ja muille.

20/01




Vanhan logon edelleenkehitystä vuoden 2021 kunniaksi. Inkscape + GIMP. Inspiraationa Junebuglevynkansi. Kentucky Route Zeron maailma vuotaa hienosti omaan reaalitodellisuuteemme. Kuluva viikko on ollut pitkästä aikaa täynnä rauhallista energiaa puuhailla kaikkea. Tänään kävin ihmisten ilmoilla näöntarkastuksessa ja tilaamassa itselleni uudet silmälasit, entisistä on toinen sanka kiinni teipillä. Samalla reissulla ostin mainiosta krääsäkaupasta muutaman muistikirjan, pari permanenttussia, kynsisakset ja pussin ruusupaprikajauhetta. Tiedoksenne: ruusupaprikajauhe tuoksuu ihan paprikajauheelle. Odotan ruusun löytymistä myöhemmin tänään kokkailemani spagettikastikkeen myötä. Eilisen tekemisiin kuului ~13 vuotta vanhan ulkoisen firewire-kovalevyn kotelon aukaisu. Kovo sanoi sopimuksensa irti noin viisi vuotta sitten (ei virtaa) ja on odotellut avaamista siitä saakka: luulin, että yksi ruuvi pyörii tyhjää ja että se pitäisi porata auki, ja minulla on ystäväni/naapurini akkuporakone lainassa erään vanhan nojatuolin korjausta varten MUTTA BEHOLD, en vain ollut tajunnut miten kovon kotelo aukaistaan (lievää väkivaltaa käyttäen). Kytkin ikivanhan kovon koneeseeni, väistelin kaihoa aiheuttavat valokuvat, keskustelut, kirjeet ja screenshotit, poistin sieltä gigakaupalla turhia leffatiedostoja ja tein siihen varmuuskopiot kaikista valokuvistani ja kaikista työtiedostoista, jotka eivät ole pilvessä ja läppärillä pöytäkoneen lisäksi. Winning!

Arkistosta: Yksikätinen mies

Kirjoitettu alun perin 28. marraskuuta 2012

Twin Peaks taitaa olla taas tv:ssä? Jos saatte jostakin käsiinne muistaakseni tämän vuosituhannen alkuvuosina julkaistun wrapped-in-plastic Artisan ”Special Edition” boksin, etsikää sen sisällöstä jännä dokkarinomainen haastattelukokoelma Postcards from The Cast (voin myös muistaa nimen väärin, olen ilmeisesti jättänyt omat boksini N:n luo).

Nämä pätkät ovat siis DVD-julkaisun ekstramateriaalien tekijöiden tekemiä haastatteluja Twin Peaks -näyttelijöistä, yleensä heidän kotonaan, reilu kymmenen vuotta itse sarjan tuotannon jälkeen. Ne kaikki ovat jollain tavalla mieleenpainuvia, mutta ehdottomasti sekavin ja kiinnostavin stoori (jopa Ben Hornea näytelleen Richard Baymerin Amazon-Ayahuasca-trippailutarina jää toiseksi) näistä on yksikätisen kenkäkauppiaan roolista (en viitsi spoilata enempää..) yleisön tietoisuuteen tulleen Al Strobelin tarina, jonka pääkohdat yritän nyt parhaani mukaan kertoa teille.

Strobel oli ollut omien sanojensa mukaan nuori hurjapää autonrassaaja, ja oli onnistunut harrastuksekseen hankkimaan (ja rassaamaan) itselleen aivan liian tykin pelin, auton mitä kenelläkään niin nuorella tyypillä ei olisi saanut olla (taas hänen omien sanojensa mukaan). Eräänä talvi-iltana (selvin päin, vai ei?) hän oli kengittänyt supernopealla autollaan kunnolla metsähallituksen puolelle, ja kun Strobel heräsi hän istui sokeana vankan puun juurella. Puu oli vankka, mutta Strobelin hotrod oli katkaissut sen yli kymmenen metrin korkeudelta.

Strobel paleli, eikä vieläkään nähnyt mitään. Toisella kädellään hän tunnusteli päätään, ja huomasi että hänen päälakensa oli jossain muualla kuin normaalisti. Samalla hän tajusi, että syy miksi hän ei nähnyt mitään oli juuri tämä samainen päälaki: se oli irronnut melkein kokonaan, ja nyt roikkui hänen kasvoillaan peittäen kaiken näkyvyyden. Hän teki mitä kuka tahansa (vitsi, vitsi) olisi siinä tilanteessa tehnyt eli käänsi irtonaisen päälaen takaisin kiinni-asentoon kuin pahvilaatikon kannen.

Hotrod-Strobelin ongelmat eivät loppuneet tähän, muistaakseni hän huomasi jonkun muunkin kuin hengityksensä (ja irtonaisen aivokoppansa) höyryävän kuulaassa talviyössä. Hänen toinen kätensä oli irronnut törmäyksessä kokonaan, ja olkapään tyngästä tuli pelottavan paljon verta. Strobel ajatteli varmasti kuolevansa puun juurelle. Hän menetti tajuntansa, nousi irti ruumiistaan, ja tuijotteli tapahtumapaikkaa kymmenien metrien korkeudesta ja näki sieltä käsin jonkun matkan päässä olevan talon, jossa oli valot.

Jos tässä vaiheessa asiat ovat olleet vielä kohtuullisen selväjärkisiä, seuraava pätkä pistää miettimään: Strobel ei halunnut kuolla – tässä vaiheessa hän puhuu kohtuullisen perinteisestä valotunnelista, jonka läpi hän kulki ja joka kulki hänen lävitseen ”like an inverted glove” –, joten hän (edelleen levitoidessaan kymmenien metrien korkeudessa oman silpoutuneen ruumiinsa yläpuolella) ajatteli että hänen on pakko saada jonkinlainen yhteys tähän mieheen, kenen ilmeisesti maille hän oli rakettinsa täräyttänyt. Kuinka kävikään, talossa asuva mies oli ollut suihkussa juuri Strobelin onnettomuuden aikaan, joten hän ei ollut kuullut mitään – vaikka talo olikin kohtuullisen lähellä onnettomuuspaikkaa – mutta jostain syystä tällä miehellä (joka osoittautui vapaalla tai eläkkeellä olevaksi poliisiksi, en muista) tuli mieleen että hänen pitää käydä takapihallaan taskulampun kanssa, ja sieltä, pimeän metsän lähes siimeksestä, hän löysi tajuttoman, koko ajan kuolemaa kohti vuotavan ja ruhjoutuneen Strobelin.

Long story short, Strobel selvisi hengissä näyttelemään maailman ikonisimmassa tv-sarjassa. Kun haastattelijat saivat viimein sanan suustaan, he kysyivät Strobelilta onko hän pystynyt ikinä muulloin irtautumaan ruumiistaan. Strobel (joka oli ehkä ajanut onnettomuuden jälkeenkin autoa työkseen pitkän aikaa, en ole ihan varma tästä) vastasi että kyllä, tottakai, nykyään vähemmin kuin ennen. Ennen hän saattoi ajaa pitkiä pätkiä öisiä Amerikan aavikkoalueita halkovia valtateitä lentäen noin kymmenen metrin korkeudessa autonsa yläpuolella, sillä välin kun hänen ruumiinsa ajoi autoa 120km/h nopeudella normaalisti kuskin paikalla ratin takana.

Arkistosta: Keltaiset kukat

Kirjoitettu alun perin 10. maaliskuuta 2010

Sen jälkeen hän kysyi nauraen tulenko laittamaan keltaiset kukat hänen hiuksiinsa kun hän menee naimisiin. Lupasin, tietysti, en voinut mitenkään kieltäytyä; hän oli täysin hurmaava. Hän hymyili minulle, kääntyi, ja käveli pois, heilutellen keltaisia kukkia ja niiden vihreitä varsia hiuksissaan, puoliksi tanssien, hyppelehtien. Olin rakastunut.

Kuitenkin melkein myöhästyin häistä. Tulin paikalle, hän tuli minua vastaan ja en saanut sanaa suustani: hän oli häikäisevä, kaunein tyttö mitä olin ikinä nähnyt. Hän tietysti huomasi ihastukseni ja hymyili minulle; hänen hiuksensa oli seppelöity keltaisilla kukilla, kerroin hänelle kuinka kaunis hän oli. En muista nähneeni hänen miestään kertaakaan, en muista koko seremoniasta mitään, luulen että en pystynyt irroittamaan katsettani hänestä ja keltaisista kukista. En tiedä oliko olemassakaan mitään häitä, vai oliko koko tapahtuma järjestetty minun pääni menoksi, miksi niin olisi tapahtunut, en tiedä. En suuresti välittänyt mistään muusta kuin siitä että saan katsella hänen suloisia kasvojaan. En välitä vieläkään.

Valoa ja lämpöä vuodelle 2021.