Arkistosta: 13/11

Kirjoitettu alun perin 13. marraskuuta 2017.

– – Ja kun sanon etten saa lukua enää mieleeni, tarkoitan etten saa mieleeni noista kolmesta ainuttakaan. Totta on että jos muistaisin yhden, ja muistissanihan se varmasti jossakin on, muistaisin vain sen enkä pystyisi johtamaan siitä molempia muita. En liioin niistä kahdesta kolmatta, jos sattuisin saamaan mieleeni ne. Ne pitäisi siis muistaa kaikki kolme, että voisi ne tunnistaa kaikki kolme. Tällaisia muistot ovat, yhtä tappavia aina. Eräitä asioita ei siis pidä ajatella, ei niitä jotka ovat lähellä sydäntä. Tai pikemminkin, niitä pitää ajatella, sillä ellei niitä ajattele, ne saattavat tulla mieleen muistoina, vähä vähältä. Toisin sanoen niitä pitää ajatella hetki eikä aivan lyhyt riitäkään, joka päivä, ja useita kertoja päivässä, kunnes ovat painuneet sinne mistä ovat tulleet, läpitunkemattomaan liejuun. Se on sääntö.

Karkotettu, Samuel Beckett, suom. Juha Mannerkorpi

Olen ajatellut paljon muistia ja muistamista. On mahdotonta päästä elämässään eteenpäin – mitä se ikinä tarkoittaakaan – jos takertuu joihinkin tiettyihin ajatuksiin tai tunteisiin menneisyydestään. Mikään ei ole niin mustavalkoista kuin voi vaikuttaa pahimmillaan vuosien tai vuosikymmenien märehtimisen jälkeen. Ihmistä ei voi määritellä vain yhden hänen tekemänsä asian tai yhden hänen persoonansa piirteen kautta. Ei ole ihmistä joka on x, on vain ihmisiä, jotka tekevät asioita. On pirullisen helppoa typistää ihminen (tai ihmissuhde, tai tapahtuma jne.) johonkin kertomukseen, unohtaa elämän monimuotoisuus, hakata se muisto kiveen, jota ihailla yksin tuulisina ja pimeinä syksyöinä. Asioiden määrittely sen perusteella mitä on ollut ja tapahtunut ei vie eteenpäin: se raamittaa meidät. Siksi ei ole tärkeää muistaa kaikkea, mutta onneksi se on muutenkin mahdotonta. Aika kadottaa kuluessaan mielestämme sekä hyvät että onneksi myös huonot muistot.

Arkistosta: Keltaiset kukat

Hyvää kevättä kaikille. Kirjoitettu alun perin 10. maaliskuuta 2010.

Sen jälkeen hän kysyi nauraen tulenko laittamaan keltaiset kukat hänen hiuksiinsa kun hän menee naimisiin. Lupasin, tietysti, en voinut mitenkään kieltäytyä; hän oli täysin hurmaava. Hän hymyili minulle, kääntyi, ja käveli pois, heilutellen keltaisia kukkia ja niiden vihreitä varsia hiuksissaan, puoliksi tanssien, hyppelehtien. Olin rakastunut.

Kuitenkin melkein myöhästyin häistä. Tulin paikalle, hän tuli minua vastaan ja en saanut sanaa suustani: hän oli häikäisevä, kaunein tyttö mitä olin ikinä nähnyt. Hän tietysti huomasi ihastukseni ja hymyili minulle; hänen hiuksensa oli seppelöity keltaisilla kukilla, kerroin hänelle kuinka kaunis hän oli. En muista nähneeni hänen miestään kertaakaan, en muista koko seremoniasta mitään, luulen että en pystynyt irroittamaan katsettani hänestä ja keltaisista kukista. En tiedä oliko olemassakaan mitään häitä, vai oliko koko tapahtuma järjestetty minun pääni menoksi, miksi niin olisi tapahtunut, en tiedä. En suuresti välittänyt mistään muusta kuin siitä että saan katsella hänen suloisia kasvojaan. En välitä vieläkään.

Arkistosta: 21/03

Kirjoitettu alun perin 21. maaliskuuta 2015.

On erilaisia viikkoja. Toisina tekeminen on helppoa ja palkitsevaa, toisina katsot joka päivä kahdeksan tuntia Netflixiä ja vaatteissasi on selvästi näkyviä tahroja. I want girls on bread! Joey sanoo. Osittainen auringonpimennys teki varjoista harsoreunaisia. Nukun kuin lapsi 10-12 tunnin yöunia. Tuijotan työtiedostoja joka päivä yhteensä ehkä tunnin verran. Piirrän pitkästä aikaa sarjakuvaa, mutta en huolestu vaikka sekään ei etene, tiedän miten jatkan kun jatkan. Elän pienituloisen elämää, en nostata suuria aaltoja, en välitä mikä päivä on muuten kuin televisiosarjojen uusien jaksojen takia.

Tänä päivänä, muina vuosina

Lisäsin blogin sivupalkkiin (joka näkyy sivun alareunassa kapeilla mobiilinäytöillä) vimpaimen, joka näyttää joka päivä listan sillä päivämäärällä julkaistuja kirjoituksia.

Edelleen sivupalkista löytyy myös linkit viiteen satunnaiseen kirjoitukseen blogin nykyisen alustan arkistosta. Sivupalkista löytyy myös linkki vanhalle blogialustalle, jota käytin vuosina 2008–2015. Vanhan blogialustan haku ei toimi enää, eikä kommentointikaan, vaikka vanhat kommentit siellä tietysti näkyvät. Muutenkin vanhalla alustalla saattaa olla rikkonaisia linkkejä ja tyhjää niissä kohdin, mihin on aikoinaan upotettu jotain sivuston ulkopuolista sisältöä. Sivupalkista löytyvät myös blogin arkisto (valitse alasvetovalikosta kuukausi) ja lista löyhistä kategorioista, jos haluat lukea vain tiettyjä kirjoituksia, tiedätte kyllä. Alimpana sieltä löytyy hakukenttä.

Innoituksena tähän toimi Austin Kleonin eilinen blogipostaus. Kleonin taiteesta kirjoitin jo vuoden 2008 toukokuussa. Hän julkaisee newspaper blackout –runojaan edelleen.

Kirjoja part XXIII

Viimeksi luettuja ainakin: Alison Bechdelin sarjakuvaomaelämäkerta Hautuukoti (jonka alkuperäinen nimi Fun Home on paljon parempi), Michelle Zauneriin omaelämäkerta Crying in H Mart, Patrik Svenssonin Meren kutsu – tarinoita ihmisen uteliaisuudesta, Paul Kalanithin muistelmateos Henkäys on ilmaa vain, Mikko Lahtisen esseekokoelma Kirja on pitkä ajatus, Ulf Lundellin Susi etsii laumaansa, Mike Campbellin muistelmateos Heartbreaker, Carl Saganin kevyt The demon-haunted world – science as a candle in the dark, Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama Keltaiset esseet – Keltainen kirjasto tutkijoiden silmin, David Mametin Ravintoloissa kirjoittelua, Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä, Roberto Bolañon hieno 2666, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, Laura Lindstedtin Oneiron, Juhani Seppäsen Hullu työtä tekee, Adam Langerin Crossing California, Harper Leen Kaikki taivaan linnut, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus, Kjell Westön Tritonus, Alberto Moravian 1934 ja Richard Raynerin suomalaiselta vaimoltaan inspiraation saanut ”suomensukuinen” The Cloud Sketcher.

Päivitetty 15.12.2025 koska olihan näitä muitakin: Max Seeckin Uskollinen lukija, Siri Hustvedtin omaelämäkerrallinen Vapiseva nainen, Kjell ja Mårten Westön muistelmakokoelma Vuodet – Veljekset kertovat, Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö & Joseph Hellerin Catch-22.

Aiemmat luetut löytyvät kategoriasta luettua.

Arkistosta: ”There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others.”

Kirjoitettu alun perin 6. elokuuta 2013

Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.

Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com

Kts. myös edellinen kirjoitus.

Arkistosta: 25/02

Kirjoitettu alun perin 25. helmikuuta 2015.

Jos kaikki mikä näyttää rakkaudelta olisi sitä todellisuudessa, hyvä luoja, tämä olisi erilainen ja parempi maailma, ja jopa synkimpiä painajaisia seuraisivat sietämättömän onnelliset päivät.

Ray Loriga, Tokio ei välitä meistä enää, s. 125, Like 2002. Aiemmin.

Olemuksemme hienoimmat ominaisuudet ovat hedelmien pinnalla olevan untuvapeitteen kaltaisia: ne voivat säilyä vain jos niitä käsitellään äärimmäisen hellävaroen. Me emme kuitenkaan kohtele helläsydämisesti sen enempää itseämme kuin toisiakaan.

Henry Thoreau, Elämää metsässä, s. 8, WSOY 2000, suom. Mikko Kilpi.

999.

Ihminen elää kahdella eri tasolla, kontrolloidulla tasolla ja omalla sisäisellä minuudella, johon me kukaan ei päästä käsiksi jos ei itse henkilö anna ulospäin viitteitä.

Jarmo Mäkilä

There’s no way to know if the time you’re spending will someday prove to be time you spent paying your dues or time you spent fooling yourself.

Lauran Graham, Talking as fast as I can, s. 128, Ballantine Books, 2016.

– – Jos aikaisin tai myöhään iltapäivällä oli poikkeuksellisen hiljaista, kuultiin heikosti jopa lähimmän karusellin eksoottisten soittopalkeiden välillä häipyvää, aavemaista musiikkia. Valtavassa karusellissa melkein puolen mailin päässä pyöri kullattujen hevosten piiri, väri oli kuin poltetussa sokerissa ja mukana oli kiiltävän mustia ja näyttävän sinisiä ja vaaleanpunaisia raitoja kuin mukaan olisi kylvetty makeisia, mentolkarkkeja, lakritsia ja piparminttutikkareita. Mistä ne suurenmoiset pyörivät hevoset olivat peräisin? Valmistiko jossain iso yhtiö pelkkiä karusellihevosia? Revittiinkö siitä isotkin rahat? Kukaan ei ollut rikas.

Joseph Heller, Lopun ajat, s. 13–14, Gummerus 1995. Suomentanut Antero Tiusanen.

Kaupungin yllä, pimeässä myrskyisessä yössä, valaistu pyörä pyöri taaksepäin.

Malcolm Lowry, Tulivuoren juurella, s. 57 (ensimmäisen luvun viimeinen virke), WSOY 1984. Suomentanut Juhani Jaskari.

Tämä on blogin 999. kirjoitus.