Arkistosta: Mietteitä tulevasta

Kirjoitettu alun perin 22. helmikuuta 2011

Mietin tänään sitä, kuinka ihminen tekee tietoisia päätöksiä ja pyrkii kohti itselleen asettamaansa maalia. Se on tapahtunut minulle, on helppoa nähdä aika selkeästi näin jälkikäteen: olen hakeutunut tietoisesti tätä alaa kohti jo lapsesta/nuoresta asti. Se ei ole niin dramaattista kuin miltä se kuulostaa: lähinnä olen pitänyt sitä mielessä jos on pitänyt miettiä kohtuullisen realistista mahdollisuutta tulevaisuutta ajatellen, esimerkiksi yläasteella ja lukiossa. Mitä voisin tehdä palkkani eteen, mistä pitäisin?

On varmasti olemassa ihmisiä, joista on tullut jotain pelkästään (tai enemmän) avoimen tilaisuuden kautta, ehkä he olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, tai ehkä he päätyivät vasten tahtoaan tilanteeseen josta huomasivatkin pitävänsä? En tarkoita että ihminen ei voisi olla onnellinen/tyytyväinen työhönsä/elämäänsä ilman pitkäaikaisen suunnitelman toteutumista, ajatukseni vain pyörivät näissä asioissa tänään jonkinlaisen konkreettisen valitun kehityksen ajatuksen kannalta.

Uskon kuitenkin että elämästään voi nauttia enemmän, kun ensin tajuaa että sille voi tehdä jotain, ja sen jälkeen tekee tarvittavat asiat saavuttaakseen haluamansa tilanteen. On oikeasti äärimmäisen nautinnollista ajatella tulevaisuuden olevan muovailtavissa. Ja itse olen todiste siitä, että se on mahdollista. Jos en olisi tehnyt sitä jo kerran aiemmin en luultavasti luottaisi omiin kykyihini tätäkään vähää.

Mitä ajan takaa? Olen siinä prosessissa taas. Aina kun kirjoitan tätä blogia, aina kun mietin kirjoittamista, aina kun luen jotain, aina kun mietin nykyistä projektiani. En tarkoita, että sen valmiiksi saattaminen toisi minua vielä mihinkään, mutta se on askel oikeaan suuntaan. Ja todennäköisyys siihen, että tulevaisuus on jännittävämpi ja hienompi (ja sellainen kuin haluaisin sen olevan jos saisin valita) kasvaa. Ainakin ihan vähän. Mutta mitenkään muuten se ei sitä tee.

(Nämä muutamat kirjoitukset käsittelevät (tai ainakin hipovat) samaa teemaa.)

21/02

Kävin läpi kasan muutossa vastaan tulleita opiskeluajan monisteita ja muistiinpanoja vuosilta 2003–2007, yllä oleva luonnos löytyi ”Visuaalinen viestintä”-kurssin aloitusmonisteen kääntöpuolelta, ja se on piirretty arviolta loppuvuodesta 2003.

Elämäni on taas opiskeluntäyteistä. Asiakasprojektit kiristävät hetkittäin kanssaopiskelijoideni hermoja, he eivät ole työskennelleet projektiluontoisesti graafisella tai visuaalisella alalla. Onneksi meillä on joka tapauksessa miltei aina pelkästään hauskaa. Tammikuun muuttoruljanssin ja työkiireiden vuoksi olen kerännyt jo tässä vaiheessa lukukautta kunnioitettavan määrän poissaoloja ja rästitehtäviä. Vapaa-ajallakin koulujutut pyörivät mielessä: suunnittelen kävelyreittini kaupungin keskustassa näyteikkunoiden mukaan; käyn ihan muuten vain kävelemässä tavaratalon sisustusosastolla; tutkin ja kritisoin esillepanoja, kiinnitän huomiota asiakasinformaatioon; selaan Pinterestiä ja Instagramia. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta, niin tekevät myös pitenevät päivät. En valita.

Arkistosta: ”Mä olen saatana kuvernöörin poika”

Kirjoitettu alun perin 13. joulukuuta 2009

Mä kyllästyin vähän ajan päästä istumaan lavuaarin reunalla ja mä hyppäsin alas ja aloin huvin vuoksi steppaa. Mä kulutin aikaa vaan. Mä en osaa steppaa kunnolla tai mitään, mut kylpyhuoneessa oli kivilattia ja sellasella on hyvä steppaa. Mä rupesin matkimaan yhtä jätkä elokuvissa. Yhdessä sellasessa musicalissa. Elokuvat on musta jotain inhottavaa, mut musta on helvetin hauska matkii niitä. Stradlater kaso mua peilistä kun se ajoi partaa. Mä en tartte muuta kun yleisön. Mä olen varsinainen ekshibitionisti. – Mä olen saatana kuvernöörin poika, mä sanoin. Mä painoin kaasun pohjaan. Mä steppasin vaan ympäri huonetta. – Äijä ei haluu et mä steppaan. Se haluu et mä menisin Oxfordiin. Mut steppaaminen on mulla veressä, jumalauta.

Sieppari ruispellossa, J.D. Salinger, s. 32, suom. Pentti Saarikoski, Tammi 1973.

maryque.com/blog tänään 10 vuotta!

Rakas lapseni. Tein sinulle kortin. Et tietenkään muista mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui, mutta onneksi siitä on todistusaineistoa. Lisää historiaa esim. täältä.

Kymmenen vuotta. Ajattelinko blogin aloittamisen aikoihin, että kirjoittaisin tätä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Rehellisesti sanottuna: ajattelin, tai ainakin toivoin. Ihailin tekijöitä, joilla oli jokin pitkä projekti netissä, jokin oma. Vaatii tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja asialle omistautumista tehdä ja ylläpitää mitä tahansa pitkää projektia. Blogeista (ja netistä muutenkin) olen pitänyt aina sen loputtomien mahdollisuuksien takia: blogi päiväkirjana, leikekirjana, työprosessikuvauksena, linkkivarastona, muistiinpanoina, mediapankkina, tarinana, runokirjana, jonkin asian ympärille keskittyneenä esseekokoelmana tai kaikkien näiden yhdistelmänä. Muistatteko kun puhuttiin multimediasta?

Miten internetin käyttöni on muuttunut näiden kymmenen vuoden aikana? En usko, että kovinkaan paljoa, luultavasti vähemmän kuin useimmilla. En omista älypuhelinta, eli en instaa, snäppää, twiittaa. Käytän edelleen selaimen kirjanmerkkejä. Fb:tä käytän vaikka senkin käyttöaste on vähentynyt huomattavasti alkuajoista. Pidän edelleen tärkeänä sitä, että minulla on oma perinteinen kotisivu – kotisivu, how quaint! – jolla voin tehdä mitä haluan. Tiedän monia, jotka julkaisevat nykyään pelkästään Instagramissa tai Facebookissa (tai muissa yhteisöpalveluissa), ja jollain tapaa kaipaan perinteisiä kotisivuja ja blogeja. Toisaalta tietysti myös ymmärrän valmiiden palvelujen helppouden ja suosion: omille jutuilleen on paljon helpompi löytää yleisö niiden kautta. Helppokäyttöisyydestä puhumattakaan. Asiassa on myös toinen puoli: internetin jakautuminen suljettuihin kokonaisuuksiin sotii koko netin perusideaa vastaan, ja usein eri yhteisöpalveluiden kautta sisällön löytäminen vaatii kaikenlaisen muun hälyn blokkaamista (mainokset, turhanpäiväiset linkit, suositukset, all sorts of bullshit).

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Mutta tänään, kävellessäni hakemaan pienen pullon kuplivaa juhlapäivän kunniaksi, tunsin itseni onnelliseksi ja se fiilis jatkuu. Nyt istun hyvässä asennossa rakkaan työpöytäni äärellä ja kirjoitan villasukat ja reinot jalassa, kuuntelen Sinatraa (Sings the Great American Songbook) ja siemailen oikein näpsäkän makuista Cono Sur Brut Roséta.

Menneiden syntymäpäivien fiiliksiä voitte lukea näiden linkkien kautta: 2009, 2010, 2011 (2012 on näköjään jäänyt välistä.) 2013, 2014, 2015, 2016, 2017.

13/11

– – Ja kun sanon etten saa lukua enää mieleeni, tarkoitan etten saa mieleeni noista kolmesta ainuttakaan. Totta on että jos muistaisin yhden, ja muistissanihan se varmasti jossakin on, muistaisin vain sen enkä pystyisi johtamaan siitä molempia muita. En liioin niistä kahdesta kolmatta, jos sattuisin saamaan mieleeni ne. Ne pitäisi siis muistaa kaikki kolme, että voisi ne tunnistaa kaikki kolme. Tällaisia muistot ovat, yhtä tappavia aina. Eräitä asioita ei siis pidä ajatella, ei niitä jotka ovat lähellä sydäntä. Tai pikemminkin, niitä pitää ajatella, sillä ellei niitä ajattele, ne saattavat tulla mieleen muistoina, vähä vähältä. Toisin sanoen niitä pitää ajatella hetki eikä aivan lyhyt riitäkään, joka päivä, ja useita kertoja päivässä, kunnes ovat painuneet sinne mistä ovat tulleet, läpitunkemattomaan liejuun. Se on sääntö.

Karkotettu, Samuel Beckett, suom. Juha Mannerkorpi (aiemmin)

Olen ajatellut paljon muistia ja muistamista. On mahdotonta päästä elämässään eteenpäin – mitä se ikinä tarkoittaakaan – jos takertuu joihinkin tiettyihin ajatuksiin tai tunteisiin menneisyydestään. Mikään ei ole niin mustavalkoista kuin voi vaikuttaa pahimmillaan vuosien tai vuosikymmenien märehtimisen jälkeen. Ihmistä ei voi määritellä vain yhden hänen tekemänsä asian tai yhden hänen persoonansa piirteen kautta. Ei ole ihmistä joka on x, on vain ihmisiä, jotka tekevät asioita. On pirullisen helppoa typistää ihminen (tai ihmissuhde, tai tapahtuma jne.) johonkin kertomukseen, unohtaa elämän monimuotoisuus, hakata se muisto kiveen, jota ihailla yksin tuulisina ja pimeinä syksyöinä. Asioiden määrittely sen perusteella mitä on ollut ja tapahtunut ei vie eteenpäin: se raamittaa meidät. Siksi ei ole tärkeää muistaa kaikkea, mutta onneksi se on muutenkin mahdotonta. Aika kadottaa kuluessaan mielestämme sekä hyvät että onneksi myös huonot muistot.

Tämä kirjoitus yli seitsemän vuoden takaa tuntuu liittyvän tähän jotenkin. (En muista enää kenen hiuksista kirjoitin.)

Lisää kirjoituksia muistoista:
Kesälle (ja muistille)
22/04/2015
Ajatukset vievät part III tai kuinka opin päästämään irti huonoista muistoista

Arkistosta: Kuinka totta

Kirjoitettu alun perin 14. maaliskuuta 2010

TV and movies have fucked us all up, have us all expecting these Big Huge Romances and Significant Connections. Real life ain’t like that – connections between people cook up slower and sweeter than anything in movies. People are amazing and fascinating and sure to do whatever they please, no matter what you hope they do. So enjoy their warmth and company and light within them and don’t try to douse that light by holding them to a script you’ve got in mind for them. Be grateful for those you connect with and don’t despair at those you don’t – no one connects with everyone.

MeFi