”But they can do this one damn thing”

Everybody’s got a mic, there is no choreography, they’re milling around on stage, one after another stepped forward, watching made you realize why hip-hop eclipsed rock. [Wu-Tang] was vital in a way those in spandex and today’s active rockers are not. Leave out the artifice, have a sense of humor…if you get tattoos, spike up your hair and turn it up to 11…what makes you different from everybody else who’s ever done this?

––

And a lot of your heroes are not people you want to meet, never mind hang with.

But they can do this one damn thing.

And this one damn thing makes you believe.

There’s a power, and a glory.

They call it rock and roll.

Bob Lefsetz kirjoittaa pari päivää sitten järjestetystä Rock & Roll Hall Of Fame -tilaisuudesta. Esiintyjinä mm. U2, Red Hot Chili Peppers (ilmeisesti Rick Rubin -tekoparroilla ja aurinkolaseilla?) ja Wu-Tang Clan. Kaikki tietävät, että Wu-Tang Clan Ain’t Nuthing ta F’ Wit. Tässä sinne tänä vuonna päässeet:

”Maybe the computer will make me happy”


James Kochalka, American Elf

Olen kyllästynyt internetiin, mutta olen ehdollistanut itseni sen jatkuvalle käytölle niin vahvasti, että huomaan klikkailevani auki samoja sivuja, vaikka niitä ei olisi päivitetty ja tietäisin sen hyvin. Sosiaalinen media, tässä tapauksessa Bluesky, tarjoaa välillä mielenkiintoistakin sisältöä, mutta se meinaa kuten aina hukkua poliittiseen keskusteluun ja päivän uutisotsikoiden kommentointiin, mikä on harvoin mielenkiintoista tai tarjoaa yhtään mitään uutta. Suurin osa ystävistäni ja tutuistani on kai edelleen Metan alustoilla, joten en saa Blueskyn selailusta samanlaista tyydytystä koska en tunne niitä ihmisiä. Tietysti voi kysyä, miksi sitten siellä hengailen. Ehkä jossain pitää hengailla, kuitenkin, ja en halua tukea teknofasisteja yhtään sen enempää kuin on pakko. Olin kolme päivää ilman nettiä viime viikolla heti muuton jälkeen, koska en omistanut oikeanlaista modeemia uuden asuntoni laajakaistayhteyttä varten. En ehtinyt ikävöidä ketään tai mitään.

Tietysti voi kysyä myös, onko elämässäni tarpeeksi muuta sisältöä, jos ehdin kyllästyä internetiin vaikka en edes käytä sitä älypuhelimen kautta, eli en ole sen jatkeena jatkuvasti. En tiedä. Elän jonkinlaisessa välitilassa: muutosta on kohta kaksi viikkoa, ja ei siinä mitään, mutta en ole pitkään aikaan pystynyt harjoittamaan luovaa joutenoloa ja se alkaa selvästi ärsyttää. Muistelen olleeni siinä tilassa viimeksi elokuussa, ja sen jälkeen on ollut kaikenlaista, lähinnä muuttoon liittyvää. Niinkin pieni asia kuin se, että en omista mikroaaltouunia (vielä, asia korjaantunee ensi viikolla), sekoittaa päivän rutiinin. Avaamattomat muuttolaatikot – joita ei onneksi ole enää montaa – huutavat nimeäni, jos vaikka koitan vain haaveilla ja torkkua. Asiat eivät ole vielä täysin oikeilla paikoillaan, mikä aiheuttaa turhaa kävelyä ympäri uutta suurempaa asuntoa. Haluaisin kaiken olevan valmiina, että voisin keskittyä vain olemaan ja tekemään.

Mihin minulla sitten on kiire? Mitä pitäisi saada aikaan, mitä pitäisi tapahtua, että tuntisin oloni tyytyväisemmäksi ja rauhallisemmaksi? Kiire ei todellakaan ole, pitkä pimeä talvi on täällä vielä viisi kuukautta, ja mitään deadlineja tai juuri muutakaan kalenteriin kirjattua ei ole. Haluaisin kaiken vain olevan niin hyvin, sen verran valmista, että en olisi koko ajan lievästi ahdistunut koska minusta tuntuu jatkuvasti, että joku tekeminen on kesken. Mutta niin kuitenkin on, kuvataide ei ripusta itseään seinille, imuri ja mikro eivät kulkeudu toisista kaupunginosista tänne ennen ensi viikon torstaita ja kummitätini pientä keltaista autoa. Tarvitsen lisää mattoja ja pöydän keittiöön, mutta niihin minulla ei ole rahaakaan tällä hetkellä. Kaikki mitä oikeasti tarvitsen on kyllä täällä. Minun pitäisi vain pystyä olemaan kärsivällisempi, kaikki ei kuitenkaan voi mitenkään tapahtua heti, ja vie oikeastikin paljon aikaa, vaivaa ja energiaa että uuden asunnon tetris asettuu paikoilleen. Se on aivan normaalia ja kuuluu asiaan. Marraskuun pimeys ei auta, kuten se ei auta ikinä. Mutta, kuten asuntoni ja aivojeni epäjärjestys ja rauhattomuus, sekin menee ohi.

* * *

On netissä hyviäkin asioita, vaikka moni suosikkini (Kate Beaton, Lucy Knisley, Dustin Harbin) on nykyään maksumuurin takana Patreonissa tai muualla. Tässä muutama. Merkitsen Substack-alustan blogit erikseen, koska niissä osa julkaisuista on usein maksumuurin takana. Kirjailija Hanif Kureishin substack, Marjatta Mentulan blogi, Wil Wheatonin blogi, nykyisen esseistin, entisen sarjakuvapiirtäjän Tim Kreiderin substack, ikisuosikkini mimi smartypantsin blogi, unkurin blogi, Ron Tiptonin blogi, kirjailija Kirsi Alanivan substack, toimittaja-kirjailija Marie Le Conten substack, esseisti-kirjailija Meaghan Garveyn substack, musiikkialan analyytikko, kriitikko Bob Lefsetzin blogi.

07/11

Kaikki on hyvin. Olen muuttanut. Olen siivonnut vanhan asunnon. Demokraatit voittivat Yhdysvaltojen välivaalit. Muutin maanantaina, ja kävin siivoamassa asuntoa lähiystäväni kanssa keskiviikkona ja eilen perjantaina. Queens Of The Stone Age julkaisi uuden – erinomaisen – levyn. Uusi asuntoni on hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Sekin on hyvä asia, paitsi muuttomiehille. Uusi näkymä työpöytäni äärestä on pieneen sekametsään, jonka lähimmät puut ovat vanhoja mäntyjä, ja jonka takana kulkee kevyen liikenteen väylä. Pikkulinnut tulevat ikkunan ja ranskalaisen parvekkeen ääreen katsastamaan uuden naapurinsa. Kaikesta lisää myöhemmin.

13/10

Herään vähän ennen kuutta pitkästä unesta, jossa olin vuosi sitten kuolleen ystäväni ja muiden näyttelijöiden kanssa. Jäin ystäväni kanssa junasta loskaiseen lumisateeseen, valtatien risteykseen. Ohjaaja oli hetkeä aiemmin kertonut minulle missä suunnassa kaupunki oli. Ystäväni jäi seisomaan risteykseen, hän yritti päästä eteenpäin ja kävellä perääni mutta ei voinut. Minä jatkoin matkaani ja hän jäi hämmästyneenä seisomaan lumisateeseen.

Luulen haistavani talven tulon, mutta tänä aamuna ei olekaan pakkasta. Muutamana aamuna on ollut. Makaan kyljelläni ohuen peiton alla vielä hetken, kertaan unen tapahtumat ja mietin mitä ne tarkoittavat – kuollut ystäväni, jota rakastin, kaikki hänen ystävänsä ja työtoverinsa, jotka kohtelivat minua hyvin, hänen entinen tyttöystävänsä joka tuli lähelleni unessa, junasta jääminen ja lopulta kesken jäänyt kävely kotiin loskaisessa lumisateessa. Oma vastuuni – minun piti tuoda sello joihinkin kuvauksiin. Selloa ei tietenkään ollut. Kurotan sängyn vierestä yöpöydän päältä t-paidan, nousen ja vedän sen päälleni. Naksautan valon päälle toisella yöpöydällä olevaan pöytälamppuun ja kiinnitän rannekellon ranteeseeni. Vaihdan collegeshortsit pitkiin housuihin ja astun sandaaleihini. Otan lattialta Alan Mooren ja Oscar Zaraten sarjakuvan Hiljainen kuolema ja kävelen vessaan. Istun ja luen. Pesen kasvoni ja hampaani. Kävelen muutaman askeleen keittiöön, teen kupin teetä ja kävelen työpöytäni ääreen. Koko yön päällä olleen pöytälampun varjostimessa lentelee hyönteinen. Autan sen varovasti wacomkynän kärkeen ja vien sen makuuhuoneen ikkunalaudan viherkasvien luo.

08/10

WHAT’S NEW PUSSYCAT

Viime marraskuussa alkanut taideprojekti (musikaali) siirtyy sairaustapauksen vuoksi. Toivomme pystyvämme toteuttamaan sen ensi vuoden aikana. Ensi-illan oli tarkoitus olla marraskuun alussa. Sen sijaan, että treenaisin biisejä ja esitystä työryhmän kanssa, suunnittelen muuttoa. Edellisestä muutosta on melkein kahdeksan vuotta. Tälläkin kertaa vuokraisäntäni – asunnon omistaja – aikoo myydä asunnon, ja muutenkin tuntuu siltä, että kahdeksan vuotta yhdessä paikassa riittää. Uusi asunto on parin kilometrin päässä joen toisella puolella, vuokra on vähän halvempi, tilaa on vähän enemmän, ja mikä parasta: asunto on korkeimman kerroksen (4.) päätyhuoneisto läpi talon, joten siinä ei ole ollenkaan seinänaapureita, ainoa naapuri on alakerrassa, mutta välittäjä sanoi, että se asunto taitaa olla tyhjillään. Ainoa miinus on neloskerros ilman hissiä, mutta otan sen hyötyliikunnan kannalta. Ja olen tehnyt sen verran töitä, että minulla on varaa hoidattaa muuttoroudaaminen ammattilaisilla, joten olen kaikin puolin varovaisen optimistinen siitä, että kaikki menee hyvin ja helposti.

TUPPUKYLÄN TOIVO

Eräs nainen otti yhteyttä sosiaalisen median alustalla. Hän kysyi asuinko silloin ja silloin Torniossa sen ja sen talon yläkerrassa. Lainaan suoraan hänen sanojaan: ”–– parhaiten muistan tosiaan ne kotibileet jotka oli mulle jotenki liikaa siellä alakerrassa ja harhailin ylös ja löysin sun kirjahyllyn ja jäin fiilisteleen että on tässäki tuppukylässä toivoa.” Hän kertoi viettäneensä vuoden 2005 kesän ”tyttökommuunilla”, joka oli nimensä mukaisesti vanha suuri puutalo, ehkä paritalo, jossa oli tyttöjen kommuuni, samoilla hoodeilla – Tornion keskusta on pieni –, ja kävelleensä meidän ”poikakommuunille” (vaikka en itse käytä siitä sitä nimeä) etsimään omien sanojensa mukaan kostopanoa, ja yrittäneensä iskeä meikäläistä. Minua. Allek– tiedätte kyllä. Huonoin tuloksin, koska olin tässä vaiheessa seurustellut jo vuosikaudet, mitä hän ei tietenkään täysin tuntemattomana ihmisenä tiennyt. Muistan hämärästi tämän tapauksen, se ei ollut ainoa kerta Tornion vuosina kun nuoret naiset olisivat halunneet pelehtiä kanssani. (How are YOU doin’? kaikille tutuille tytöille Tornionajoilta. I’m single and ready to mingle, hit me up!) En kuitenkaan koskaan silloin – enkä myöhemminkään – pelehtinyt kenenkään muun kuin tyttöystäväni kanssa. Olisinko halunnut? En, vaikka tietysti kauniiden tyttöjen – noin kaksikymppisten naisten – huomio hiveli nuoren miehen omanarvontuntoa.

10/08

I tend to think if someone isn’t important enough for me to actively keep in touch with (take ten seconds to send a text!), they cannot be important enough to passively keep tabs on. There’s also the fact that social media isn’t really used as a social network, but as a way to watch videos made by strangers. Social media isn’t even social anymore.

Esseisti Tommy Dixonin blogista.

Olen vasta aikuisena tajunnut, kuinka vinoutuneita jotkin ystävyssuhteeni olivat koko lapsuuteni ajan. Tai yksipuolisia on ehkä parempi sana. Luulin, että olemme hyviäkin ystäviä, mutta heille en sitten ollutkaan niin tärkeä, että jotain jotain jotain. (”Jotain jotain jotain” tässä tarkoittaa suunnilleen sitä, että olisin saanut mitä halusin. Enemmän aikaa yhdessä, kahdestaan.) Roikuin kiinni samoissa ihmisissä, joilta en saanut vastakaikua kiintymykselleni. En toki osaa sanoa mitä itse toin yhtälöön. Onneksi, kun olin 16-vuotias, muutimme lähikaupunkiin, missä homma toimikin täysin eri tavalla. Siellä olin mielenkiintoinen ja sainkin heti ystäviä, joista osa on aktiivisesti elämässäni edelleen. Lapsuuden ystävyydet ja rakkaudet ovat kadonneet. (Tietysti myöhemmät rakkaudet ovat nekin kaikki kadonneet.)

Huomasin vielä kun olin facebookissa ja instagramissa, että vaikka seuraan jotain vanhaa ystävääni ei tarkoita sitä, että olemme edelleen ystäviä. Tiedän suunnilleen mitä hänen elämäänsä kuuluu, tai ainakin sen verran mitä hän haluaa jakaa, mutta harvoin tunsin oikeaa yhteyttä. Nykyään kun sosiaalisen median käyttöni tapahtuu muilla alustoilla, missä on hyvin vähän oikeasta maailmasta tai menneisyydestäni tuttuja kasvoja, huomaan miettiväni omaa suhdettani ystävyyteenkin eri tavalla. Olen unohtanut – tai yrittänyt – tai ainakin halunnut unohtaa – tietyt ihmiset, jotka eivät pidä yhteyttä, ja keskittyä niihin, jotka laittavat tekstaria, sähköpostia, tai soittavat. Jotkut lähettävät postikortteja! Minut kyllä löytää, ja saa kiinni, jos haluaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin lopettanut ikävöintiä, todennäköisesti se loppuu vasta kun kaikki muukin, mutta sen kanssa pystyy kyllä elämään. Lähinnä mietin, että olisin voinut käyttää aikani paremminkin, silloin lapsena, kuin pyrkien hengailemaan ihmisten kanssa, joita ei kiinnostanut, mutta toisaalta olimme kaikki lapsia, ja pieni kylämme ei tarjonnut suuria mahdollisuuksia, kaikkien piti tyytyä siihen mitä oli.

Ne vanhat – ja uudemmatkin – ystävät, jotka ovat edelleen elämässäni, haluavat aktiivisesti nähdä, ja pyrkivät pitämään yhteyttä. Tänä kesänä olen taas yövyttänyt muutamankin ystävän heidän kesälomamatkoillaan, ja Tampereella juhannuksen aikoihin näin enemmänkin samaa porukkaa. Tuntuu siltä, että voin luottaa siihen, että he pysyvät elämässäni.

13/07

VILPITTÖMÄT PAHOITTELUNI

Sille koiranulkoiluttajalle, jolta kysyin vauhdista pyörän selästä lauantai-iltana aikooko hän jättää koiransa paskat keräämättä. ”Mitkä paskat?” hän vastasi yllättyneenä. ”Niin, mitkä paskat?” kysyi ystäväni, jonka kanssa olin liikkeellä. Myönnän: näin omiani, koira ei paskantanut: kusi vain. Onneksi tilanne meni ohi hetkessä koska pyöräilimme mäkeä alas tilanteen tapahtuessa, ja jälkihäpeäkin on laantunut muutaman yön unilla.

05/07

Kasa kirjoja mainiosta tamperelaisesta Lukulaari -divarista, joka sijaitsee edelleen siinä Hämeenpuiston kulmilla, lähellä NNKY:n asuntolaa, jonka käytävillä välttelin siivoojia melkein 25 vuotta sitten lomaillessani silloisen uuden tyttöystäväni luona. Tyttöjen asuntolassa ei tietenkään katsottu hyvällä pitkäaikaisia miespuolisia vieraita, virallisesti siis, muita asukkaita läsnäoloni ei kai häirinnyt. Taisin viettää koko lukulomani Tampereella, sen sijaan että olisin päntännyt kirjoituksiin kotona Kemissä. Lainasimme kirjastosta – joka on siinä vieressä sekin – Douglas Adamsin vuoden 1978 radiokuunnelmasarjan The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy ja kuuntelimme sitä jakaessamme pullon vahvaa makeaa Doris-viiniä perjantai-iltana ennen kuin lähdimme Yo-talolle kuuntelemaan alternativemusiikkia. Kuinka vähillä pohjilla silloin pärjäsikään? Ja millä ihmeen rahalla joimme baareissa?

(Linnunradan käsikirja blogissa aiemmin.)

* * *

Kommentti Reddit-keskustelupalstalta: "I. Love. This. Absolutely perfect music for what I needed right now. Thank you for posting."
Sain erittäin hyvää palautetta musiikistani Reddit-keskustelupalstalla. Kehut aiheuttavat tietysti hyviä fiiliksiä ja muistuttavat siitä, kuinka netin kautta voi edelleen saada yhteyden samanmielisiin ihmisiin, vaikka ajattelenkin, että kaikki oli paremmin ennen kuin ns. normaalit ihmiset älypuhelimineen pääsivät suoltamaan kaiken aivottoman paskansa sosiaalisiin medioihimme, ja ennen kuin teknofasistibiljonääreistä tuli maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Mutta ei siitä sen enempää.

17/06

On syntymäpäiväni. Kiitos. Huomenna illalla hyppään junaan ja olen juhannusaaton pikkutunneilla toisessa kaupungissa hyvän ystäväni luona. Hän on kuvataiteilija ja sarjakuvantekijä, ja tapasinkin hänet ja hänen naisystävänsä toissa lauantaina täällä hänen näyttelynsä avajaisissa paikallisella kulttuuritalolla. Jatkoimme vielä takakontin äärellä hengailun kautta pubin terassille, mutta minun piti lähteä melko aikaisin sillä olin viikko tätä ennen humalassa lupautunut antamaan yöpaikan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, sille jonka piano minulla on. Ei sillä että humalatila olisi vaikuttanut myönteiseen päätökseeni yövyttää ystäväni, en vain varsinaisesti muistanut koko asiaa ennen kuin ystäväni soitti aiemmin samana päivänä. Hän oli pudottelemassa Äkäslompolon suunnalta takaisin etelään sesongin päätteeksi. Kaikki meni hyvin ja kohensi ihmisähkyäni, sitä jota olen nyt lähdössä ruokkimaan etelään, juhannusjuhliin Äkäslompolon pianomiehen veljen luo.

Kaikesta tästä – ja kaikesta muustakin, tuttuun tapaan – lisää myöhemmin. Hyvää keskikesää kaikille lukijoille.

19/03

Worsening living standards are mostly driven by a genuinely unprecedented rise in wealth inequality, i.e. the present absurdly skewed and rapidly worsening maldistribution of asset ownership. Since the 1980s, governments worldwide have been on a privatization bender, artificially balancing the books by selling off public assets; the end result is what we’re seeing now, where governments can’t afford to provide services at anything like pre-1980s levels because they don’t own anything now and have to rent it instead or otherwise partner with the private sector to provide worse services at vastly greater expense.

Until governments get serious about imposing wealth taxes with enough bite to encourage the tiny ultra-wealthy minority to sell some assets back to the rest of us, those governments will remain largely incapable of getting a handle on cost of living pressures and will therefore all most likely be relatively short-lived.

The main reason the Right has done so well over the last decade or so is that they seized control of the worsening cost-of-living narrative and ran the line that migrants were responsible for it, and that just being mean to migrants would therefore fix everything. But that’s a complete lie, obviously, and because it’s both a complete lie and the Right’s only genuine policy idea, being mean to migrants actually does fuck all to address cost of living pressures and people all over the world are finally starting to wake up to that.

Poimittu Metafilterin Unkari-/Orban-keskustelusta.