Yksitoista vuotta sitten näinä päivinä satoi räntää: ”13. syyskuuta 2004 klo 8:43: Heräsimme, sataa räntää.” Nyt on ollut kaunista ja lämmintä, ja sen purkautuneen lankakeränkin pää on löytynyt, ja kerä on taas tallessa, ei levinneenä ympäri asuntoa, asuinaluetta, öistä hautausmaata ja sen harvoja valoja. Ei sillä että en osaisi kävellä hautausmaan läpi pimeässäkin: se reitti on iskostunut vuosien kulkemisen myötä syvälle selkärankaani. Eli ei hätää, löydän kyllä tieni, vaikka pimeässä. Ja jos epäröin, tiedän että tukiverkko antaa valo- ja äänimerkkejä. Merkitsee polun reunat kuunvalossa kiiltävällä kissankullalla. Syksy. Pienemmän basilikan – sen ihan pienen – siirsin jo sisälle, suurempi saa keinua parvekkeella niin kauan kuin pärjää siellä omat pimeät yönsä.