On taas sellainen päivä. Herään ensimmäistä kertaa viideltä. Luen Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclea pari tuntia, juon teetä. Yhdeksän tienoilla menen takaisin sänkyyn ja nukun vielä pari tuntia lisää. Välttelen kaikkea mitä pitäisi tehdä, ja vain tehdäkseni edes jotain käyn ulkona viemässä viikonloppuna kirjoitetun postikortin lähikaupan postilaatikkoon. Kun palaan laitan pyykit koneeseen ja siivoan keittiön tasot. Silti koen riittämättömyyttä. En jaksaisi imuroida. Pystyn keskittymään viisitoista minuuttia kerrallaan. Kirja, internet, Netflix. Netflix, kitara, internet. En puhu koko päivänä sanaakaan jos pyykkitelineen alle tippuneille vaatteille mutistuja kirosanoja ei lasketa. Ehkä laulan illalla suihkussa. Kuuntelen Leonard Cohenin Take This Waltzin pari kertaa peräkkäin. Se aiheuttaa jotain nostalgian värittämiä oloja, joita en ehdi purkaa ajatuksiksi tai sanoiksi, ja sitten on taas kulunut viisitoista minuuttia, aika tehdä jotain muuta. Ikävöin jotain, mutta en tiedä mitä. Tai tarkemmin sanottuna en usko aivojani kun ne yrittävät pyörittää ajatuksiani aikoja sitten elämästäni kadonneiden ihmisten ympärillä. Ne ajatukset tulevat mieleen helposti, mutta ovat luultavasti kuitenkin vain oireita jostain muusta. Mikä on sekä helpottavaa että lievästi huolestuttavaa. En haluaisi tuhlata energiaani ikivanhojen asioiden ikävöimiseen. Tai minkä tahansa muunkaan. Ehkä tällaisina päivinä on vain järkevintä koittaa elää hyvin, kuunnella itseään ja yrittää pienin askelin löytää näiden oireilevien ajatusten taustalla olevat syyt. Tai jättää niiden miettiminen johonkin toiseen hetkeen, edessä on kuitenkin pitkä talvi ja paljon aikaa ajatella.