12/11

Kun viettää viikon arkipäivät flunssassa torkkuen ja pyörien on hyvää aikaa miettiä hitaan elämän rutiinien tärkeyttä. Unohdin päiväkirjani ystävän luo viime viikolla. Siihen kirjoittaminen ei ole useasti muuta kuin päivän tapahtumien muistiin merkkaamista parilla rivillä. Olen aiemminkin stressannut jos en kirjoita siihen päivittäin (ja se johtui luultavasti siitä, että en ymmärtänyt miksi stressasin siitä: miksi on tärkeää että muistan minä päivinä kävin lähikaupassa viime viikolla?). Nyt olen tajunnut miksi: olen viimeisen puolentoista vuoden aikana saanut siitä huomaamattani itselleni Tärkeän Rutiinin. Tiedättehän, sellaisen jota kaipaa jos sitä ei ole. Sellaisen rutiinin, jota kirjoittajan sanotaan tarvitsevan. Se oli hienoa huomata siksi, että sen myötä tajusin, että vaikka suurempi kirjoittaminen ei ole vielä samalla rutiinitasolla, niin pienempi on. Mikä tarkoittaa sitä, että luultavasti se suurempi kirjoittaminenkin on mahdollista saada samalla tavalla päivittäiseksi, luonnostaan pakolliseksi. Mikä itse asiassa oli sen päiväkirjakirjoittamisen alkuperäinen idea, tai ainakin pieni toive sen idean taustalla: ”ehkä tästä saattaisi olla jotain apua?”.

Muita rutiineja, jotka auttavat elämääni: kuittien kerääminen ja säilyttäminen (auttaa ruokailun ja rahankäytön suunnittelua ja kaupassa käymistä, ei tarvitse mennä tyhjin mielin ostoksille tai miettiä päänsä puhki mahdollisia ateriavaihtoehtoja), listojen tekeminen (todo, tobuy), rss-lukijan käyttö blogien seuraamiseen (tällä hetkellä niitä on 59), selaimen perinteiset bookmarkit (niitä on yhteensä varmaan parituhatta, vuoden alusta niitä on kertynyt tähän selaimeen 368 kappaletta). Suuressa mittakaavassa kaikki tämä vapauttaa aikaa myös itsetutkiskeluun – kun kaikkea ei tarvitse pitää mielessä ja miettiä erikseen – ja sitä kautta itsensä kehittämiseen. Kaikki nuo aiemmin mainitsemani rutiinit auttavat järjestämään elämääni siihen suuntaan, että sen puitteet olisivat mahdollisimman hyvät kaikenlaiselle luomistyölle sekä rauhalliselle ja mielekkäälle elämälle, sellaiselle jonka haluan. Aiemmin oravanpyörässä ollessani siihen ei ollut aikaa tai mahdollisuutta. En usko että olisin ehtinyt keksiä kaikkea tätä silloin. Mikä on vähän outoa, useinhan sanotaan että päivätyön tuoma rutiini on jotenkin elämänhallintaa kasassapitävä voima?

2 kommenttia kirjoitukseen “12/11

  1. Mutta onneks luovassa työssä ei tarvita elämänhallintaa eikä jatkuvia rutiineja 🙂
    Mää niin sain uutta suuntaa ku näin pääkirjaston aulan näyttelyssä vanhan Kaltion, jossa oli Reidar Särestöniemen haastattelu. Nämä vastaukset, ai että <3 Just nuin, että kaikki riippuu siitä millaiseen päivään herää.

    ''Teillä on pitkäaikainen kokemus taiteilijana, sanoitte maalanneenne peräti 20 vuotta. Mistä saitte virikkeen?

    Sen toivat pohjatuulet tullessaan.

    Luova työ on laadultaan sellaista, ettei sitä voi tehdä yhtä järjestelmällisesti kuin mitä tahansa leipätyötä, vaan se vaatii erityistä keskittymistä ja voimien kokoamista.

    Miten työskentelette?

    Usein riippuu siitä minkälaiseen päivään herää. Jos aurinko paistaa joen poikki törmälle, olen saattanut ruveta töihin, etten itse huomaakaan ja sitä jatkuu niin kauan kuin se on laskenut sinne minne se ensin paistoi.

    Mutta jos pakkanen lyö seinähirsiin, sade ryöppyää ruutuun tai tuisku kiertää nurkkia, kuljen hitaasti kuin hätääntynyt mato ja kopeloin levysoitintani. Siinä saattavat Schweizerin Bach-tulkinnat uruilla yhtä hyvin kuin Yma Sumacin Pääkallometsästäjien legenda tai Tsehovin novelli herättää minua henkiin.''

    Löytyy tuo haastis kokonaisuudessaan täältä: http://www.kaltio.fi/vanhat/index07c5.html

    1. Kiitos linkistä! Mulle ns. elämänhallinta ja rutiinit tukee sitä tilaa missä on paras kirjoittaa. Ja jotenkin ne päivät ja herätyksetkin on parempia kun elää sellaista elämää missä on hyvä olla 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *