Perjantaina oli ensimmäinen normaali päivä. Sitä seurasi täysin suunnitelmista ja menoista vapaa viikonloppu. Sain viimeinkin tyhjennettyä ja varastoitua tuhat kertaa kiroamani matkalaukun, joka maata retkotti keskellä kulkuväylää. Soitin pianoa. Sekin alkaa taas sujua ilman jatkuvaa kiroilumuminaa. Lähikaupan tuotteiden järjestys on muuttunut poissaollessani. Harhailen siellä kuin mies joka etsii avainnippuaan parkkipaikalta. Hengitän syvään ja mietin kurkku-leipä-juusto-mehu, kurkku-leipä-juusto-mehu. Kävelen hautausmaan läpi ja takaisin. Seison tornin juurella kesältä tuoksuvassa sateessa ja ikävöin Saria.

En osaa vieläkään kirjoittaa tai edes sanoa mitään viimeisestä kolmesta kuukaudesta. Kantabaarissa ystävät kyselevät ja selitän jotain ympäripyöreätä. He ovat innoissaan. Yksi tyttö hymyili niin leveästi minut nähtyään että pelkäsin että hänen naamansa menee keskeltä katki. Kaikki ovat sitä mieltä että olen tehnyt jotain hienoa ja rohkeaa. He eivät tiedä. He kehuvat Muualta tekemiäni fb-päivityksiä ja sieltä jakamiani valokuvia. Useampi kuin yksi kertoo haaveilleensa samanlaisesta irtautumisesta. En sano heille kannattaisko tota niin miettiä vielä vähän. Vaikka ehkä pitäisi.

Ehkä en enää pelkää ihmisiä niin paljoa. Rakkauden suhteen minulla ei ole vaihtoehtoa. Se on tehnyt pesänsä tänne ja hautoo – jotain? Mitä se hautoo? What’s he building in there? Tarina ei kerro, vielä. Ehkä voimme leikkiä kahdestaan salapoliiseja ja selvittää senkin.