Yön aikana pihaan ja muuallekin puhaltanut uusi lumi tekee rohtuneista ikivanhoista kinoksista uusia. Rakastan näitä muotoa ja valoja ja varjoja juuri nyt. Kuuntelen levyä vuodelta 1995 (Jagged Little Pill), syön puuroa, juon toisen kupin teetä, kaikki on hyvin, elän rauhallista ja omannäköistä elämää, käyn ulkona asunnosta torstai-iltana (lähikaupassa) ja seuraavaksi vasta sunnuntaina iltapäivällä (kävelyllä naapuruston ympäri), luen ja torkun päiväunia ja silti menen sänkyyn viikonloppuiltoina jo yhdeksältä, selvin päin. Nukun hyvin, heräilen kahdeksan tienoilla. Selailen vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja mietin kiitollisuudella sitä, että nukun nykyään paremmin kuin joskus silloin. En ole ahdistunut enkä stressaantunut, kasvamista on tapahtunut kuin huomaamatta, ja vaikka tiedänkin pyrkineeni jotenkin parantamaan elämääni, en osaa myöhemmin sanoa juuri mitään konkreettista siitä miten olen siihen päätynyt. Rutiinit auttavat, kuten aina, kuten myös oman ajan ja hyvinvoinnin priorisointi ja epätoimivien ihmissuhteiden jättäminen. Luottaminen siihen, että elämä kantaa kyllä ja mikään ei ole ikuista.