Pari viime viikkoa ovat olleet kireydentäyteisiä monella tavalla. Kuukausi sitten kävin elämäni ensimmäistä kertaa fysioterapeutilla. Nyt se on todistettu ja papereihin kirjattu: minulla on tiukka perse. Ja oikeastaan kaikki jalkojen takapuolen lihakset. Tiesin toki olevani huono, tai melkein mahdoton, venymään, onhan sitä testattu jo varhaisista kouluajoista lähtien. Edellisen virkkeen voi ymmärtää usealla tavalla, mutta ei väärin. Judossakaan (~11–13-vuotiaana) en vain mitenkään venynyt niihin venyttelyasentoihin, jotka vaikuttivat olevan muille jos eivät helppoja niin ainakin mahdollisia. Terapeutin mukaan kireyteni on synnynnäistä. Yleensä jos ihminen makaa selällään ja hänen jalkaansa nostetaan ylöspäin, alkavat takareiden lihakset kirrata vastaan jossain 80˚ kulman tienoilla. Minulla jo 30˚ paikkeilla. ”Ft arvioa: Ajoittainen alaselän kipu. Oireet ja löydökset viittaavat L5-dermatomialueen hermojuuriärsytykseen. Ft hoito: Aktiivinen liikehoito.” Eli jokin hermo siellä on kireällä ja ärsyyntyy selkärangan normaalin ikärappeuman ja lihasten ylitiukkuuden vuoksi. 

Fysioterapeutilla käynti ja harjoitusohjelman tekeminen pahensi ensin oireita, mutta lyhyt parasetamolikuuri auttoi. Seuraavalla viikolla vanha yhtyeemme Tunguska Press aktivoitui kolmentoista vuoden tauon jälkeen harjoittelemaan ja soittamaan keikan kitaristimme, parhaan ystäväni, naisystävän valmistujaisjuhliin. Minä siis soitan yhtyeessä bassoa. Edelläoleva linkki menee ainoan pitkäsoittomme youtubesoittolistaan. Lisää tietoa löytyy desibeli.netin aikalaiskritiikistä. Treenejä oli kaksi, keikkaa edeltävinä päivinä, mutta koska soitamme ja olemme soittaneet kaikki tahoillamme kaikki nämä välivuodet, ongelmia ei ollut, tai ne ratkaistiin viimeistään soundcheckissä juhlapäivänä. Keikka meni hienosti, juhlat olivat hyvät ja ihmiset mielissään.

En ole soittanut/esiintynyt lavalla virallisesti viimeisten keikkojemme jälkeen (vuoden 2012 syksyllä). Treeneissä soitto kulki niin hyvin, että keikkaakaan ei tarvinnut jännittää. Toki itse esitystilanne on normaalista poikkeava, stressaava ja nautittava kokemus, jonka jälkeen menee pari tuntia ns. normaalitilaan palautumiseen.

* * *

Valmistujaisjuhlayön valvominen teki viime viikon yöunista pätkittäisiä, mikä ahdisti hieman: olin lähdössä nopealle juhlamatkalle Helsinkiin hyvän ystäväni muistojuhliin viikonloppuna. Nopealle siinä mielessä, että tarkoitus oli junailla Helsinkiin, kävellä juhliin, lähteä juhlista aamulla, kävellä asemalle ja junailla samantien takaisin kotiin. Näin toki kävikin, ilman suurempia vastoinkäymisiä. Iskiaskivutkin pysyivät suurimmaksi osaksi poissa, vaikka kävely onkin edelleen vähän hankalaa ja kivuliasta. Nopeaksi ei kuitenkaan voi mainita VR:n itäreitin (Kajaani, Kuopio, mitä näitä nyt on) käyttämistä. Halpa hinta kostautui kahdeksan ja puolen tunnin matkustusajalla, kun nopeimmillaan Oulu–Helsinki -välin junailee viidessä ja puolessa tunnissa, ja normaalistikin kai kuudessa ja puolessa.

Nämäkin juhlat olivat hyvät ja lämminhenkiset. Kannattaako muunlaisissa käydäkään, jos tällaisia järjestetään. Radiopuhelimet veti keikan. Tapasin vanhoja ystäviä ja sain uusia tuttuja, jopa puhelinnumeron eräältä erittäin kauniilta ja mielenkiintoiselta naiselta, joka kuitenkin kieltäytyi karkaamasta mukaani Ouluun aamujunalla. Hän ilmaisi kyllä viehtyneensä minusta, mutta luuli että olen parisuhteessa, jonkun juhlissa ohikuulemansa juttuni perusteella. Mitä tästä opimme? Aina kannattaa pitää huoli mitä puhuu julkisesti, joku voi ymmärtää kohtalokkaasti väärin. Tai kirjoittaa.

Huomasin myös, että minun täytyy ostaa vähän paremmat juhlavaatteet: tunsin itseni vähän epäsiistiksi eriparisissa pikkutakissa ja housuissa räätälöityjen pukujen ja kalliin näköisten tyylikkäiden silmälasien (ihmisten?) keskellä. Vaikka housuni ja paitani ja takkini ovat aivan sopivat ja aivan tarpeeksi skarpin näköiset, eli eivät liian suuret/pienet, kuluneet tai rikkinäiset, katselin muiden hienoja (ja kalliin näköisiä) vaatteita vähän kateellisena.

* * *

Tällä viikolla ei ole onneksi mitään menoja, koska seuraavana viikonloppuna niitä taas on. Erään taideprojektin – josta lisää myöhemmin, ihan rahahommista puhutaan kuitenkin – työryhmän ensimmäinen kokous ja todennäköisesti myös kuolleen ystäväni pohjoisempana asuvien jälkeenjääneiden jonkinlainen kokoontuminen, koska hautajaiset ovat käsittääkseni Keminmaassa lauantaina, ja on ilmeisesti ollut puhetta että niiden jälkeen kokoonnuttaisiin täällä, Oulussa. Minä en lähde hautajaisiin, koska se taideprojektin kokous, enkä haluaisikaan: ikivanhat kotihoodit eivät houkuttele juuri koskaan muutenkaan, eivätkä varsinkaan näillä pimeillä sadekeleillä, enkä tuntenut edesmenneen perhettä tai sukulaisia, hänen siskoaan lukuunottamatta, ja hänet tapasin Helsingissä.

* * *

Pimeys, aamuhämärä joka kestää iltapäivällä alkavaan iltahämärään saakka, virkistävän monipuolinen fyysinen ja henkinen kipuilu, ihmisähky ja siitä kotona yksin hiljaa toipuminen, rahattomuus, juhlien jälkeiset kaihotilat ja krapulat, riittämättömyyden tunteet, omaan elämään tylsistymisen tunteet, anhedonia, yleinen surkeus, tuho ja kuolema. Mutta myös jännittävät uudet työkuviot taideprojektin sovittajana, kitaristina ja äänisuunnittelijana, talousvaikeuksien ohimenevyys ja jo tiedossa ja melkein näköpiirissä olevat paremmat ajat, ystäväpiirini tuki toisillemme, rakkaus ja ilo ja lämpö, hyvä tee, hyvät kirjat ja kynät ja keskustelut.