Olin perjantain ja lauantain nostalgian vallassa. Sen aiheutti ensin erään vuosia vanhan logodesignin etsiminen tietokoneelta ja erinäisiltä muilta tallennusmedioilta. Tiedostoa ei löytynyt, eikä se ollutkaan mitenkään tärkeää, mutta etsiessä törmäsin kymmeniin vanhoihin tekstinpätkiin ja valokuviin, muistoihin jotka olin ehtinyt jo unohtaa monta kertaa. Seuraavaksi sain päähäni käydä läpi muutaman sekalaisen muuttolaatikon kellarin häkkivarastosta ja asunnon kaapeista. Laatikoista löysin lisää unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia. Rakkauskirjeitä, yhdessä mukana jopa kaksi eri väristä hiuskiehkuraa, käsittämätöntä: niiden entisen omistajan kanssa en ole ollut yhteydessä kolmeentoista vuoteen. Sosiaalisen median profiilikuvassaan hän makaa hymyillen nurmikolla komean sänkikasvoisen miehen vieressä, aurinko leikkii heidän onnellisilla kasvoillaan. Suljen välilehden nopeasti, yritän ajatella jotain muuta. Nopeasti irtirevityille paperinpaloille kirjoitettuja viestejä lähtemisistä ja tulemisista; postikortteja joiden teksteissä ihmiset väittävät että eivät ole sellaisia ihmisiä jotka lähettävät ikinä kortteja mutta tässä tämä nyt on; kohta kaksikymmentä vuotta vanhoja valokuvia. (Nyt kaikki omistamani analogiset valokuvat, negatiivit ja polaroidit ovat yhdessä kenkälaatikossa makuuhuoneen kaapin hyllyn perimmäisessä nurkassa. Sieltä käsin ne tuskin pystyvät enää vaikuttamaan mielialaan. Mutta on kai hyvä tietää että ne ovat siellä, olemassa, kuitenkin?) Myös ikivanhojen paperisten tiliotteiden tapahtumien viestikentät – ”oo siellä jossain mun” – aiheuttivat lähes sietämätöntä kaihoa, joka on onneksi jo laantunut. Sen tilalle on tullut epämääräinen ja haalea surumielisyys, jossa on jotain niin tuttua. On taas syksy.