Omistan Martelan työtuolin, joka on itse asiassa Martela-Girsberger, kuva vasemmalla tuolin alta. Kuvat saa klikattua isommaksi. Sain tuolin vuoden 2010 paikkeilla, todellakin sain ilmaiseksi kun satuin olemaan sosiaalisen median ääressä oikeaan aikaan: jokin tutkija teki muuttoa toimistotalosta ihan naapuristani, ja antoi ilmaiseksi kalusteitaan, joten kävin hakemassa tuolin ja rullaamassa sen noin sadan metrin matkan kotiini, edelliseen asuntooni. Kuka tahansa tietää, että hyvät työtuolit ovat kalliita. Olen verhoillut tuolin istuinosan, mutta kun muoviset käsinojat alkoivat murtua etureunasta, en yrityksistäni huolimatta löytänyt niihin tepsivää liimaa. Kipuilin käsinojien kanssa, joita piti varoa että ne eivät hajonneet lisää, parin vuoden ajan, ennen kuin tajusin että ihan kotihoodeillani on Martelan Outlet, jossa myydään käytettyjä Martelan kalusteita. Lähetin heille sähköpostia, ja kun siihen ei vastattu pariin viikkoon, kävin poikkeamassa liikkeessä.

Yksinäinen myyntineuvottelija ei löytänyt sähköpostiani eikä tunnistanut tuolin mallia netin kuvien perusteella, eikä siksi osannut sanoa, löytyisikö siihen uudet käsinojat, mutta meinasi kysyä keskusvarastolta, rehennellen että siellä on vaikka kuinka kaikenlaista ikivanhaa, siellä kyllä tietävät. Ei ollut, tuolini on niin vanha että siihen ei löydy varaosia. Ja TIETENKÄÄN tuolien käsinojien kiinnitysmekanismit eivät ole millään tavalla yhteneväisiä eri mallien välillä, vaikka siihen onkin vähän vaikea uskoa.

Olin kuitenkin säilyttänyt käsinojista irronneet muovinpalat, joten taannoin, kun olin viikon ilman nettiä, tartuin tähänkin ikuisuusprojektiini, ja verhoilin käsinojat uudelleen: irroitettuani käsinojien muoviosat itse tuolista niittasin irronneet palat takaisin paikalleen parhaani mukaan, leikkasin säilyttämästäni pakkausmateriaalista sopivat liuskat muovin päälle, ja kiedoin koko paketin kaksinkertaiseen vanhaan lakanakankaaseen, jonka kiristin ja ompelin käsin. Kuvassa ensimmäinen, toisesta tuli yhtä rujon näköinen läheltä katsottuna. Ostan jostain jotain mukavaa paksumpaa kangasta, jolla verhoilen nämä vielä kerran tähän päälle. Ikivanha lakana tuskin kestää käytössä kovin kauaa.

* * *

Draaman perimmäinen tehtävä, (kuten satujen), on tarjota ratkaisu ongelmaan, jota ei voi käsitellä järjellä. Ollakseen toimivaa draaman pitää saada meidät pidättäytymään rationaalisesta arvioinnista ja seuraamaan kappaleen sisäistä logiikkaa, niin, että mielihyvämme (parannuskeinomme) muodostuu tarinan lopussa odottavasta vapautuksesta.

David Mamet, Ravintoloissa kirjoittelua, s. 28, Terra Cognita, 2004.

Art is a form of negotiation between our ideas of the world and the world.

Karl Ove Knausgård The New Yorkerin haastattelussa marraskuun 11. 2018.

Jotkut ihmiset syntyivat internet sisuksissaan ja kärsivät siitä kovasti. Thom Yorke oli yksi heistä, hän ajatteli, ja käpertyi tuoliinsa katsomaan dokumenttielokuvaa Meeting People Is Easy. Kuvaus oli katujen, kallistuvien pullonkaulojen ja tuntemattomien ihmisten kiihtyvää suttua, väki hajaantui kuin valonsäteet lentokenttien prismoissa ja harottavat hiukset painuivat taksien sivuikkunoita vasten. Ihmisloukuilta näyttävia auloja, mainoksia taiteen tilalla, sokaisevia vesiteitä ja rumpali rikinkeltaisessa valonloimussa. Satoi, satoi kaikkea. Ääniraita tihkui haastattelukysymysten fuugan lomasta, samat kysymykset toistuivat toistumistaan: ranteiden auki viiltämiseen sopivaa taustamusiikkia? Jokainen kuva totesi että lävitsemme kulkevat virtapiirit ulottuivat kaikkialle ja tuottivat tuskaa. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin.

Thom Yorke piteli mikrofonia ojossa yleisön laulaessa ”Creepin” kertosäetta puhvelimaisesti mylvien jättämättä välistä sanaakaan. Yorke kohautti olkapäitään. Ranteen nytkähdys viestitti: Katsokaa nyt näitä idiootteja. Ehkä myös: Olen itsekin idiootti. Sitten Yorke hymyili, toinen poski kohosi omenaksi sumun keskellä, ja aito hymy yritti näyttää tekohymyltä. Yorke alkoi laulaa laulua loppuun, ensin puolittain kieli poskessa, mutta pian hänen äänensä mursi katkeruuden kahleet ja laulu muuttui aidoksi, se avartui muhkeaksi ja kauhistuttavaksi kun tiikerililja, Yorke muovasi sen uuteen uskoon, se oli taas hänen. Se jyräsi jopa miehet, jotka huusivat hänen nimeään, puolittain häiriköivät häntä, yrittivät vohkia hänet häneltä itseltään: Thom, Thom, Thom. Yorken paksu nahka oli tiessään, hän oli täysin turvassa, hän oli stadionin kokoinen ja yhtä yksin kuin aikoinaan huomatessaan, että hänen sisällään soi. Yorke seisoi paikoillaan ja puristi mikrofonia kuin satuttavaa muistoa, jäykät rakenteet olivat kaikonneet hänen sisikunnastaan ja hän oli pelkkä poika yllään ainoa sihen aikaan markkinoilla ollut paita.

”En ole koskaan aikaisemmin tuntenut sillä tavalla”, Yorke sanoi myöhemmin haastattelussa kasvot jälleen tuskasta rusottaen, muisteli kuinka oli katsonut tuhansia nimettömiä ihmisiä, jotka kohottelivat tupakansytyttimien liekkejä mäen päällä. ”Se ei ollut inhimillinen tunne.”

Patricia Lockwood, Kukaan ei puhu tästä, s. 63–64, suom. Einari Aaltonen, Tammi Keltainen Kirjasto, 2022.

Katkelmassa mainittu dokumenttielokuva on katsottavissa ilmaiseksi Radioheadin kotisivuilla, ja kohtaus, josta puhutaan alkaa noin kymmenen minuutin kohdalta. Sain tämän elokuvan melko vasta DVD:nä ystävältäni, joka oli poiminut sen viime syksynä kuolleen yhteisen ystävämme jäämistöstä.