Teams teams teams

Olen ollut nyt kolme viikkoa päivittäin Teams-videopalaverien äärellä. Olen osallistunut webinaareihin ja työpajoihin, laavannut Trelloa ja yrittänyt löytää Discordin tekstivyöryn ja hymiöiden seasta jotain olennaista. Olen nähnyt kymmeniä eri näkymiä ihmisten keittiöistä. Olen tavannut useamman koiran, kissoja, nähnyt vilaukselta taaperoita ja teinejä ja yhden lontoolaisen harmaapapukaijan. Olen kuullut lukemattomia eri muotoiluja lauseesta oottakaas ku mä katon saanks mä tän näkymään teille ja ihmetellyt kuinka erilaisia ihmisten kuunteluilmeet ovat. Olen kehittänyt tehokkaan kymmenen minuutin sängystä-vessan-ja-keittiön-kautta-nojatuoliin-macbookin-äärelle -aamurutiinin. Olen kuunnellut tuntikausia kestäviä monologeja luovasta taloudesta, digitaalisista mahdollisuuksista, postkoronaalisuudesta, et cetera et cetera ja seurannut kymmeniä ei-koko-näytön kokoisia diaesityksiä ja tuijottanut itseäni samanaikaisesti läppärini näytön oikeasta alakulmasta ja parin sekunnin viiveellä senhetkisen puhujan jakamalta omalta näytöltään. Olen kokenut yhteenkuuluvuuden tunteita ja nyökytellyt vaikka en edes olisi videokuvassa. Olen odottanut tuntemattomasta syystä katkenneen video- ja audioyhteyden palaamista hiljaa itsekseni mutisten ja kuunnellut aikuisten ihmisten maanittelevan toisia aikuisia ihmisiä laittamaan kameransa päälle ja osallistumaan.  Olen seurannut keskustelujen – kyllä, niitäkin on ollut – rönsyilevän taidefilosofian puolelle ja kuunnellut mielenkiinnolla eri luovien alojen ihmisten kertomuksia omista kokemuksistaan omalla alallaan. Olen ymmärtänyt uudella tavalla sanan hyvinvointi ja miettinyt vastentahtoisesti henkilöbrändäystä, mitä tämäkin kirjoitus väistämättä on. Olen osallistunut, kommentoinut, tarttunut ja saanut kiinni, lupautunut tiimeihin ja selannut kymmeniä Instagram- ja Twitterfeedejä ja kuullut termit minäkuva ja identiteetti useissa villisti erilaisissa konteksteissa. Tätä jatkuu jouluun saakka, matkan varrella rakennamme yhdeksän näyttelyinstallaatiota kolmeen eri lasitaloon kolmeen eri paikkaan Pohjois-Pohjanmaalle.

Syys

Asfaltilla makuuhuoneeni ikkunan alla muutaman metrin levyisessä syvänteessä pyörivien lehtien lakkaamaton rapina kuulostaa aivan sateelta. Silloin kun ei sada, siis. Juuri nyt sataa taas. Pihan puut ovat myrskyn jäljiltä kadottaneet oksiaan, ja niitä täytyy varoa kun kävelee diagonaalisesti pihan läpi polkua pitkin hämärällä ja pimeällä. Tähtitaivas näkyy hienosti: vieressä kulkevan ison tien katuvalot eivät pala, tietä ja sen alla kulkevia putkia on remontoitu jo kauan, ja kuukin on piilossa. Nukun edelleen ikkuna raollaan, viileys rauhoittaa. Pidän koko ajan enemmän siitä, että minulla on sopivan kokoinen ja kaikin puolin hyvä asunto sopivalla paikalla rauhallisella alueella. Muutama vuorokausi ilman ihmiskontaktia yksin neljän seinän sisällä menee paljon helpommin nykyään. Olen muutenkin ajatellut paljon sitä kuinka paljon vähemmän elämässäni on stressiä verrattuna esim. vuoden, kahden tai kolmen takaiseen syksyyn. Se auttaa varsinkin niinä päivinä kun jostain syystä kokee riittämättömyyden tunteita.