Author Archives ⇒ joonasn

29/01/25

· joonasn – arkisto, universumi

Some thoughts are just more interesting than others. I’ll have an idea to go get a cup of coffee, for instance. Or for a scene in a film. Or for making a chair. This is why daydreaming is so important to me. All the thoughts just flow.

David Lynch, 1946–2025.

Olen kirjoittanut Twin Peaksista aiemminkin. Yksikätinen mies, kreisi stoori, marraskuu 2012:

Twin Peaks taitaa olla taas tv:ssä? Jos saatte jostakin käsiinne muistaakseni tämän vuosituhannen alkuvuosina julkaistun wrapped-in-plastic Artisan ”Special Edition” boksin, etsikää sen sisällöstä jännä dokkarinomainen haastattelukokoelma Postcards from The Cast (voin myös muistaa nimen väärin, olen ilmeisesti jättänyt omat boksini N:n luo).

Nämä pätkät ovat siis DVD-julkaisun ekstramateriaalien tekijöiden tekemiä haastatteluja Twin Peaks -näyttelijöistä, yleensä heidän kotonaan, reilu kymmenen vuotta itse sarjan tuotannon jälkeen. Ne kaikki ovat jollain tavalla mieleenpainuvia, mutta ehdottomasti sekavin ja kiinnostavin stoori (jopa Ben Hornea näytelleen Richard Baymerin Amazon-Ayahuasca-trippailutarina jää toiseksi) näistä on yksikätisen kenkäkauppiaan roolista (en viitsi spoilata enempää..) yleisön tietoisuuteen tulleen Al Strobelin tarina, jonka pääkohdat yritän nyt parhaani mukaan kertoa teille.

Strobel oli ollut omien sanojensa mukaan nuori hurjapää autonrassaaja, ja oli onnistunut harrastuksekseen hankkimaan (ja rassaamaan) itselleen aivan liian tykin pelin, auton mitä kenelläkään niin nuorella tyypillä ei olisi saanut olla (taas hänen omien sanojensa mukaan). Eräänä talvi-iltana (selvin päin, vai ei?) hän oli kengittänyt supernopealla autollaan kunnolla metsähallituksen puolelle, ja kun Strobel heräsi hän istui sokeana vankan puun juurella. Puu oli vankka, mutta Strobelin hotrod oli katkaissut sen yli kymmenen metrin korkeudelta.

Strobel paleli, eikä vieläkään nähnyt mitään. Toisella kädellään hän tunnusteli päätään, ja huomasi että hänen päälakensa oli jossain muualla kuin normaalisti. Samalla hän tajusi, että syy miksi hän ei nähnyt mitään oli juuri tämä samainen päälaki: se oli irronnut melkein kokonaan, ja nyt roikkui hänen kasvoillaan peittäen kaiken näkyvyyden. Hän teki mitä kuka tahansa (vitsi, vitsi) olisi siinä tilanteessa tehnyt eli käänsi irtonaisen päälaen takaisin kiinni-asentoon kuin pahvilaatikon kannen.

Hotrod-Strobelin ongelmat eivät loppuneet tähän, muistaakseni hän huomasi jonkun muunkin kuin hengityksensä (ja irtonaisen aivokoppansa) höyryävän kuulaassa talviyössä. Hänen toinen kätensä oli irronnut törmäyksessä kokonaan, ja olkapään tyngästä tuli pelottavan paljon verta. Strobel ajatteli varmasti kuolevansa puun juurelle. Hän menetti tajuntansa, nousi irti ruumiistaan, ja tuijotteli tapahtumapaikkaa kymmenien metrien korkeudesta ja näki sieltä käsin jonkun matkan päässä olevan talon, jossa oli valot.

Jos tässä vaiheessa asiat ovat olleet vielä kohtuullisen selväjärkisiä, seuraava pätkä pistää miettimään: Strobel ei halunnut kuolla – tässä vaiheessa hän puhuu kohtuullisen perinteisestä valotunnelista, jonka läpi hän kulki ja joka kulki hänen lävitseen ”like an inverted glove” –, joten hän (edelleen levitoidessaan kymmenien metrien korkeudessa oman silpoutuneen ruumiinsa yläpuolella) ajatteli että hänen on pakko saada jonkinlainen yhteys tähän mieheen, kenen ilmeisesti maille hän oli rakettinsa täräyttänyt. Kuinka kävikään, talossa asuva mies oli ollut suihkussa juuri Strobelin onnettomuuden aikaan, joten hän ei ollut kuullut mitään – vaikka talo olikin kohtuullisen lähellä onnettomuuspaikkaa – mutta jostain syystä tällä miehellä (joka osoittautui vapaalla tai eläkkeellä olevaksi poliisiksi, en muista) tuli mieleen että hänen pitää käydä takapihallaan taskulampun kanssa, ja sieltä, pimeän metsän lähes siimeksestä, hän löysi tajuttoman, koko ajan kuolemaa kohti vuotavan ja ruhjoutuneen Strobelin.

Long story short, Strobel selvisi hengissä näyttelemään maailman ikonisimmassa tv-sarjassa. Kun haastattelijat saivat viimein sanan suustaan, he kysyivät Strobelilta onko hän pystynyt ikinä muulloin irtautumaan ruumiistaan. Strobel (joka oli ehkä ajanut onnettomuuden jälkeenkin autoa työkseen pitkän aikaa, en ole ihan varma tästä) vastasi että kyllä, tottakai, nykyään vähemmin kuin ennen. Ennen hän saattoi ajaa pitkiä pätkiä öisiä Amerikan aavikkoalueita halkovia valtateitä lentäen noin kymmenen metrin korkeudessa autonsa yläpuolella, sillä välin kun hänen ruumiinsa ajoi autoa 120km/h nopeudella normaalisti kuskin paikalla ratin takana.

27/01

· joonasn – alleviivattua, pelit ja pensselit

First, I do not sit down at my desk to put into verse something that is already clear in my mind. If it were clear in my mind, I should have no incentive or need to write about it. We do not write in order to be understood; we write in order to understand.

Cecil Day Lewis

Blogin oikeanpuolimmaisesta palstasta (tai alhaalta, jos selaat mobiililla) löytyy nyt vanhalta blogialustalta tutut linkit viiteen satunnaiseen kirjoitukseen (huhtikuusta 2015 lähtien, vanhemmat kirjoitukset löytyvät sieltä vanhalta alustalta!) Blogin 997. kirjoitus.

17/01/25

· joonasn – 73AM, alleviivattua, internet, oma pää, pelit ja pensselit

Voi näitä varauksia, joita tarvitsen uskaltaakseni kirjoittaa mitä ajattelen! Sillä kyllä, suurin osa kaikesta mikä tekee elämästä elämisen arvoista, suurin osa kaikesta mikä syventää elämäntunnetta kestävällä tavalla, syntyy kypsistä päätöksistä ja lujasta tahdosta ja ponnistelusta. Mutta silti on hetkiä, sekunteja, niitä jotka, varastaakseni Rolf Aggestamin runosta, eivät koskaan lopu. [– –]

Joistakin nuoruuteni sekunneista tuli minulle elämän pituisia, siitä huolimatta että en tullut eläneeksi koko elämääni niiden ihmisten kanssa, jotka olivat kanssani silloin. [– –]

Mutta jotainhan niiden sekuntien täytyy merkitä, miksi ne muuten olisivat jääneet minuun koko elämäni ajaksi? Ja eikö niiden viipyilevä luonne ole riittävä syy kertoa niistä, yrittää, kenties turhaankin, tehdä niistä ikuisia muillekin?

Kjell Westö, Vuodet – Veljekset kertovat, s. 124, Otava 2022.

* * *

Taideprojektini 73 AM:n ensimmäinen julkaisu on nyt kuunneltavissa Bandcampissa. Nykyään itsenäiselle artistille mahdollisena julkaisuvaihtoehtona – kuten eräs muusikkoystäväni kertoi – on digijakelupalvelu kuten esimerkiksi kotimainen Texicalli Digital, joka julkaisee teoksesi ilmaiseksi kaikkiin tärkeimpiin digipalveluihin – Youtube, Spotify etc. – 20% siivulla kertyneestä digitulosta. Haluan kuitenkin pitää oman tekemiseni kynnyksen mahdollisimman matalalla ja keskitetysti DIY:nä, ja Bandcamp sopii siihen mainiosti. Seuraava teos on jo suunnitteilla, ja se olisi tarkoitus äänittää vähän hifimmällä kalustolla. Tämä jääköön siis historiaan ehkä tällaisena kevyen kynnyksen pelinavauksena, ja ehkä seuraava julkaistaan myös muissa palveluissa.

* * *

Liityin loppuvuodesta Threadsiin. Yksi sen ehdottomasti parhaista puolista on sisällön piilottaminen itse määrittelemiesi sanojen perusteella. Tässä oma tämänhetkinen ja koko ajan kasvava listani kielletyistä sanoista: AI, chatgpt, emojia, gaala, garmin, hauis, hoitolapsi, juoksut, kahvi, koira, koiraa, koirakuume, koiran, koiranpentu, koirat, lapsi, laskiaispulla, leuanveto, leukoja, mäykky, pennun, pentu, pieraisin, pieraisit, pieru, pierua, pierun, raskaus, tekoäly, tekoälyn, tekoälyä, tinder, unen, unessa, unessani, unet, uni, unia, unien, unta, vauva, älykello.

Blogin 995. kirjoitus.

22/12

· joonasn – 73AM, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Blogissa on ollut – kuten elämässäkin – melko hiljaista. Liukastuin ulkona naapuritalon kulmalla kuukausi sitten ja lensin kyljelleni. Oikea olkavarsi otti onneksi suurimman osuman, mutta käsi on kipuillut vieläkin. Luin jostain 6–8 viikkoa ja uskon siihen. Välillä käsivarsi on siteessä ja kipeytyy käytössä. Kahvat ja kiertoliikkeet sattuvat. Ennen liukastumistani vasen olkapääni oli kipuillut, en ole loukannut sitä vaan se protestoi jotain vääränlaisia liikkeitä ja ehkä bassonsoiton epäergonomiaa. No. Tietysti kun oikea käsi oli melkein käyttökelvoton ainakin pari päivää (ennemmin viikon, José) tuli vasemmalle kädelle lisää töitä, ja jo valmiiksi kipuillut olkapää ei tykännyt. Eli nyt olen ollut välillä yläraajarajoittunut kummaltakin puolelta. Käsi on koko ajan parempi vaikka olenkin huono lepuuttamaan sitä. Olkapää ei tykkää jonkunlaisesta nukkuma-asennosta. En koskaan muista sitä, mutta se onneksi ei unohda. Juuston höylääminen osoittautui joko hankalaksi tai liian kivuliaaksi riippuen kädestä.

On vuoden pimein aika, ja tänne tuli lumi vasta aiemmin tällä viikolla, eli aika myöhään. Aiemmin syksyllä sitä tuli kerran niin paljon että sitä kerkesi vähän kasautua tiettyihin paikkoihin, mutta muuten täällä on ollut vain maa kuurassa jos sitäkään. Pidän lumisesta winter wonderland -maisemasta vaikka suuri talvifani en olekaan. Perjantai-iltana kävin vanhan ystäväni kanssa yhteisen ystävämme haudalla. Hautausmaa (Oulujoen) oli erityisen kaunis, joka paikkaa peitti enimmäkseen koskemattomat viisitoista senttiä kevyttä lunta.

Olin myös puolitoista viikkoa pienessä kuumeessa. Ei juuri muita oireita kuin kuumeen aiheuttamat kolotukset, joten mikä lie? Vaihtoehtojahan riittää, kuten toivottavasti kaikki muistavat. Pitäkää huoli käsihygieniastanne yhteisessä joulupöydässä. Ei mennä ottamaan lihapullia (ei vielä täysin kielletty) tai leikkeleitä (täysin canceloitu) paljain nakein toisen lautaselta muuten kuin lähimmäisten seurassa. Pitäkää kopelointi ja lääppiminen minimissä kun ”vaihdatte viihteelle”.  Itse aion tehdä päin vastoin: vietän uuden vuoden aaton kaksistaan hyvässä naisseurassa, enkä siis voi luvata mitään.

* * *

Kesäkuussa kirjoitin musiikkiprojektistani 73 AM. Syksyn aikana materiaalista alkoi realisoitua ensimmäinen julkaisu, EP-mittainen Love Catch These Fragments, joka on Mielilevyt -levy-yhtiön julkaisukalenterissa. Tämä kaikki kuulostaa hyvin suurelta verrattuna siihen kuinka pienimuotoista se on. Mielilevyt on ystäväni ja naapurini yhden miehen levy-yhtiö, pitkäaikainen sellainen kuitenkin. Mies on niin old school, ettei hänellä ole juurikaan web-presenssiä yhtiölleen, joka on kuitenkin melko aktiivinen ollut vuodesta 2002. Tällä vuosikymmenellä julkaisuja ei ole ollut, linkki Discogsiin. Kuitenkin, kymmenen yhdessä toimivaa raitaa kasattuani ja (22 minuutin?) kokonaisuuden miksattuani (sikäli se sitä tarvitsi) äänitiedostot ovat tulleet muutaman kerran takaisin masteroijalta, samalta levy-yhtiön mieheltä, joka istuu asunnollani harva se päivä.

”Ongelmana” on se, että lofi-musiikkini on liian lofia, siitä puuttuvat täysin luonnolliset yläpäät – joita yleisesti ainakin bändimusiikissa on luonnostaan – joten masteroitunakin se kuulostaa pakatulta verrattuna mihin tahansa. ELI levy-yhtiö ei ehkä näe järkeväksi julkaista NÄIN erilaista, kokeilevaa, avantgardistista ja savuiseen 80-luvun digitaalikaikuun upotettua ja SUORAAN SANOTTUNA PASKAN KUULOISTA ”musiikkia”. Lukijan tulkittavaksi – ja ehkä myöhemmin kuultavaksi – jää kuinka paljon liioittelen. Nähtäväksi jää siis myös se, tuleeko virallista julkaisua levy-yhtiön toimesta. Nyt olemme siinä tilanteessa että realiteetit (äänityksen huonous ja koko projektin mahdottomuus saavuttaa edes minimaalisia yleisiä ”laatustandardeja”) meinaa jättää jalkoihinsa sen tosiasian, että tämä musiikki KUULOSTAA kuitenkin siltä miltä se kuulostaa kun se tulee ulos päästäni ja kitaravahvistimistani. Jos päädymme siihen tulokseen, että sitä ei julkaista (jolloin se ei luonnollisesti saa myöskään levy-yhtiön kumppanin, maailmanlaajuisen jakeluyhtiön, digijakelua), julkaisen sen todennäköisesti kuitenkin itse ainakin Bandcampissa ja Youtubessa.

Olen oikeastaan aika välinpitämätön sen suhteen tuleeko ”oikeaa” julkaisua vai ei. A) ns. oikea julkaisu ei tarkoita fyysistä äänitettä muutenkaan, ja B) en odota, että ihmisiä kiinnostaa näin marginaali musiikki joka lähentelee (ja lääppii) jonkinlaisen ääni-, teatteri- tai elokuvataiteen reunoja? Joten sillä ei ole suurta väliä? Joka tapauksessa: aion pitää siitä ääntä täällä, ja Facebookissa, ja Instassa, ja nykyään myös Threadsissa. Omalla nimelläni, tai ainakin blogin. Etsivät -> löytö. Ja koska C) tämä on ensimmäinen julkaisuni ja haluan tämän nyt vain alta pois, menkööt miten menee.

Blogin 994. kirjoitus.

Kirjoja part XXII

· joonasn – arkisto, luettua, oma pää, pelit ja pensselit

Viimeksi luettuja ainakin: David Mitchellin Ghostwritten, Nathan Hillin Wellness, uudelleen Emily Brontën karmiva Humiseva harju, Tommi Liimatan Muovikorvo, Haruki Murakamin Pimeän jälkeen, Ali Smithin Oli kerran kello nolla, Sōsuke Natsukawan Kissa joka suojeli kirjoja, Ville Rannan mainio ja paikallinen sarjakuvaromaani Viininjuojat, Gregory David Robertsin Shantaram, Paul Austerin Baumgartner, muistelmat: Pete Townshendin Kuka olen, Stephen Fryn nuoruudestaan kertova Fryn aikakirjat, Neil Hardwickin Hullun lailla, Chuck Palahniukin Consider this: Moments in my writing life after which everything was different, Salman Rushdien Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Uudelleenluettu Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahl, Khalid Hosseinin Leijapoika, uudelleen John Hawkesin ikisuosikkini Adventures in the Alaskan Skin Trade, Terhi Kokkosen aivan hyvä esikoisjännäri Rajamaa ja John Steinbeckin tunkkainen Oikutteleva bussi.

Aiemmat luetut löytyvät nyt luettua-tagin alta.

18/10

· joonasn – alleviivattua, arkisto, oma pää

Melkein kaikki psykiatrian koulukunnat freudilaisista beckiläisiin ja kleinilaisiin ovat yhtä mieltä siitä, että juuri menetyksen kokeminen on keskeistä depression syntymekanismissa. Meitä melankoliasta kärsiviä yhdistää menettämisen tunne enemmän kuin mikään muu tekijä.

Neil Hardwick, Hullun lailla, s. 143, Otava 1999.

Luulen, että juuri näin tapahtui minulle vuoden 2009–2015 tienoilla: kahdeksan vuoden parisuhde maailman hienoimpana pitämääni ihmiseen loppui, vuoden päästä siitä alkanut uusi parisuhde ei kestänyt kahta vuotta kauempaa – yritin lopettaa sen jo vuoden seurustelun jälkeen –, paloin melkein loppuun päivätöissäni ja lopetin ne, kirjoittaminen ei sujunut, join liikaa, bändi hajosi. En ole aiemmin ajatellut asiaa Hardwickin mainitseman menetyksen kokemisen kautta, mutta siinä on järkeä. Paljon tapahtui, näin myöhemmin ajateltuna.

Nykyään asiat ovat paremmin, ja reilun kymmenen vuoden takaiset tapahtumat tulevat mieleeni vain siksi, että näihin aikoihin alkaa tosiaan tulla kymmenen vuotta siitä kun lopetin päivätöissä käymisen. Olen ajatellut, että sen jälkeen vietin vuosikausia vain yksin asunnossani viinin ja internetin äärellä, mutta ei se mennyt niin. (Lopetin työt marraskuussa 2014, ja jo tammikuussa 2016 asuin Muhulla.) Näin jälkeenpäin asioiden skaala asettuu aikajanalle kevyemmin, enkä enää pidä itseäni niin suurena luuserina kuin silloin. 2018 aloin opiskella visualistiksi, ja 2019 alussa muutin nykyiseen asuntooni, ja siitä pääsemmekin jo tälle vuosikymmenelle, jolloin suurin osa asioista on ollut paremmin ja elämä helpompaa, lähinnä alkoholin jatkuvan liiallisen käytön lopettamisen takia. Olen taipuvainen katastrofisoimaan, ja on vapauttavaa huomata, että omat ajattelumallit ja jollain tapaa iso osa pääni sisäistä omakuvaa ei olekaan totta, tai ei ainakaan niin totta kuin olin ajatellut. En myöskään kaipaa asioita, jotka olen menettänyt: saan niistä aivan tarpeekseni nykyäänkin kun teen silloin tällöin kolmipäiväistä 8–16 työviikkoa tai vietän pari tuntia sängyssä hyvän ystävän kanssa kerran kahdessa kuukaudessa.

17/10

· joonasn – alleviivattua, pelit ja pensselit, universumi

Joillekin ihmisille tietokoneet, digitaaliset laitteet ja sen sellaiset ovat funktionaalisia esineitä, joiden tarkoitus on palvella ihmistä suorittamalla tiettyjä tarpeellisia tehtäviä. Jos näiden tehtävien parempaan suorittamiseen vaaditaan pientä säätöä, niin hyvä on: säädetään vähän. Muille ihmisille, Douglasin ja minun kaltaisille, säätäminen on itsetarkoitus.

Stephen Fry Apple-tietokoneista ja Douglas Adamsista 1980-luvun puolenvälin tienoilla toisessa muistelmateoksessaan Fryn aikakirjat, s. 337, S&S 2014. Tarvitseeko sanoakaan, että kuulun säätäjiin?

Douglas Adamsista aiemmin: 1, 2, 3.

Tämä on blogin 991. kirjoitus. Jätän tämän vain tähän siksi, että muistaisin juhlistaa tuhannetta kirjoitusta, tällä vauhdilla joskus yhdeksän kuukauden päästä.

03/09

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi

A SHORT RIDE IN A FAST MACHINE

Luin artikkelin, jossa puhuttiin linnunlaulun positiivisesta vaikutuksesta ihmisen mielialaan. Wikipedia sanoo: ”Tervapääskyn ääni on kirkuva, laskeva ”sriiiiii sriiiiii sriiiiiii”. Se on totta. Meillä ne pesivät matalan kerrostalon vintillä tai kattorakenteissa, ja tänäkin kesänä ehkä alle kymmenen tervapääskyä lensi kirkuen makuuhuoneeni avoimen ison tuuletusikkunan takana yötä päivää siihen saakka kunnes ne lähtivät takaisin eteläiseen Afrikkaan jo elokuun alkupuolella. En ole varma lukisinko positiivisvaikutteiseksi linnunlauluksi esimerkiksi tervapääskyn tai vaikka lokin tai tiiran huutamisen.

SUSTAINING GET UP AND GO

Kesän aktiviteetteja: viime viikonlopun lähiostarin mainiot pikkufestivaalit; kummitädin luona lähikunnassa syömässä käyminen; paikallisliikenteen aivan uudet bussit, joilla kuljin töissä toisessa lähikunnassa (ja menen taas tällä viikolla pariksi päiväksi); mp3-soittimen laidasta-laitaan tarjonta (Black Sabbathin tuplakokoelmasta Miles Davisiin ja Dean Martinin tuplakokoelmasta ysäri-straight-edge-punkbändin Good Riddancen A Comprehensive Guide to Moderne Rebellion -levyyn); elokuun lopun pitkä viikonloppu asuntoautossa maalla entisillä kotihoodeilla (joita olen tietysti muistellut täälläkin) ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, alla oleva kuva on sieltä.

NOBODY HERE BUT US STATUES

Ihmisen pitäisi muistaa olla toivomatta asioita. Minä halusin pitkät hiukset – pitkät hiukset pitkästä aikaa – mutta en muistanut niiden ärsyttävää epäkäytännöllisyyttä. Kiharat polkkamittaiset hiukset tunkevat kutittamaan ympäri kasvoja, jäävät silmälasien saranoiden tai rannekellon lukon väliin, ovat jatkuvasti aivan takussa ja keräävät pölyä irtohiuksina tai niiden kimppuina ympäri asuntoa. Hiukset menevät jo ponnarille (kuten meillä sanottiin), joten se helpottaa. En edelleenkään tiedä miksi kasvatan hiuksiani: ilman supersäännöllistä harjausta ne tosiaan MENEVÄT takkuun, aivan ns. rastoiksi saakka, aivan itsestään. Näin on käynyt – tai näin olen tehnyt tai vielä tarkemmin jättänyt tekemättä – muutaman kerran 18–29 -vuotiaana. Takkuhiuksista on käytetty termiä rastahiukset tai vain rastat, mikä ei ole kovin korrektia.

Tänä kesänä olen pitänyt pikkutakkia tasan kerran: se ei ole käytännöllinen lämpimällä ilmalla. Myös kesäkenkäni ovat mukavammat kuin moneen vuoteen. Kertooko tämäkin jostain, eikö tyyli olekaan enää tärkeintä? Olenko tulossa – no, tiedättehän te. Ei nyt puhuta siitä.

15/07

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Mihin nämä viikot menevät? Kesän vapaaseen lojumiseen käytetty aika on tietysti kallisarvoista näillä leveysasteilla, mutta tietynlaiseen itsestä huolehtimiseen kuuluu myös rauhallinen elämä, juhlien välttely ei-minkään takia, pitkät yöunet, tiedätte kyllä.

Kirjoitettu alun perin 8. huhtikuuta 2010:

Haluaisin matkustaa outoon kaupunkiin, tavata siellä jonkun etäisesti tutun, tai olla ensin yksin siellä ja sitten tavata, jonkun väljän sopimuksenpuolikkaan tai keskustelun lomassa heitetyn maininnan seurauksena. Käydä paikoissa joihin kummallakaan ei ole sidettä. Sehän kyllä syntyy, side, matkan jälkeen kaikki mitä siitä kaupungista muistaa on sen toisen kanssa kävely myöhään illalla (kuulostaako etäisesti tutulta?), ehkä muutaman niistä paikoista. Talvipuutarha. Joku silta. Puisto. Aina joku puisto, aina on joku puisto jonka muistaa. Puita, korkeita puita, erilaisia puita kuin kotikaupungissa.

Ja aina aika menee nopeammin vaikka itse kävelisit hitaasti. Ja aina on syksy. Vaikka olisi kesä, on sitten myöhemmin kuitenkin aina syksy. Ja vaikka mitään ei sen jälkeen tapahtuisikaan vaikka mitään ei koskaan tapahtuisikaan jotkut asiat jäävät mieleen. Se on hullua, eikö? Jäävätkö vahvimmin mieleen tapahtuneet asiat vai pelkät menneet mahdollisuudet? Ja onko niissä loppujen lopuksi mitään eroa? Aika ja paikka ja ihmiset ainakin ovat samoja.