27/09

Eikö olekin viisainta istua levossa ja rauhassa ja pohdiskella suopeasti tätä meidän maailmaamme, missä kauneutta alati pönkittää rumuuden jalusta: jos jalustan tuhoaa, vajoaa kauneus oitis maan rakoon.

John Steinbeck, Hyvien ihmisten juhla / Torstai on toivoa täynnä, s. 152, Otava (Suuri Suomalainen Kirjakerho) 1978.

11/05

Isä ja Eva keskustelivat mitä joutavimmista asioista, kuten isän junassa tapaamien ihmisten luonteesta, tuntikausia, kunnes minun oli pakko karjaista: ”Mitä vittua te oikein horisette!” He katsoivat minua hämmästyneinä, niin hurmoksissa he olivat olleet. Heille oli kai sama, mitä he sanoivat; itse sanat olivat hyväilyä, kukkien ja suukkojen vaihtamista. – – Tätä seuratessani kehittelin omia sapekkaita teorioitani rakkaudesta. Täytyihän rakkauden olla jotakin laajempaa kuin tuollainen ylenpalttinen egotismi-à-deux.

Hanif Kureishi, Esikaupunkien Buddha, s. 139, WSOY 1991.

Kirjoitin pitkän valituspostin, mutta WordPress pyyhkäisi sen bittiavaruuteen. Eräs lisäosa ei leikkinyt enää uuden version kanssa. So it goes. Ehkä parempi niin. Kaikki on kuitenkin hyvin. Vaikka rutiini on edelleen hieman hakusessa, en anna sen häiritä. Tämä viikko on ensimmäinen täysin normaali viikko paluuni jälkeen. Armollisuus itseä kohtaan jne.

02/12

Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.

Rosa Liksom, Hytti nro 6, s. 31, WSOY 2011.

Aamulla uneni karkaa liian aikaisin, olen työpöydän ääressä aamuteeni ja internetini kanssa jo ennen seitsemää. Avaan toisen ikkunan verhot kokonaan, ja seuraan kuinka yöllä valkoiseksi muuttuneen pihapiirin värit vaihtuvat auringon hiljalleen noustessa. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle katselemaan sinistä ja pilvetöntä taivasta. Kuuntelen hiljaisella Brian Enon Discreet Music -levyä, hengitän musiikin mukana punaisen peiton ja sinisen taivaan alla, näen kuun juuri ja juuri pilkistävän parvekkeeni katon reunan alta.

08/08

Iltarusko valjensi vetiset seinät, sivukujat, joiden lätäköt syttyivät hetkeksi märkään hohtoon. Jossakin päin likaisenharmaan udun seassa piileksi ikivanha kaupunki kuuluisan korun lailla, katseltavana, kuvattavana, kierreltävänä. Sitten avautui savun sekaan viljelyspalstojen paljous: yksitoikkoista laakeutta katkoivat joskus silloin tällöin korkeat rumat huvilat, joiden pääty näytti milloin minnekin päin; niiden värilliset koristetiilet imivät itseensä illan valon. Pikajunan syytämät kipinät kirkastuivat kaiken aikaa. Ne muistuttivat tulipunaisia kuoriaisia, joita yö on houkutellut lentoon. Ne putoilivat ja kytivät ratapenkereessä, osuivat lehtiin ja oksiin ja kaalinvarsiin ja mustuivat nokihiukkasiksi. Joku työhevosella ratsastava tyttö nosti nauravat kasvonsa; ratavallin luiskalla makasi pariskunta sylityksin. Sitten ulkona pimeni ja matkustajat näkivät lasista enää pelkän läpikuultavan kuvajaisensa.

Graham Greene, Idän pikajuna, s. 15, Tammi (Salamanteri-sarja) 1982.

10/06

07062015385

Kuinka vähän me muutummekaan. Läpi elämämme meitä seuraa oma varjomme, joka karrikoi meitä, mutta jonka vain ystävämme huomaavat. Itse olemme liian lähellä itseämme kiinnittääksemme siihen huomiota, vaikka se aivan häpeämättömästi pelleilisi kustannuksellamme liioitellen varjomme pituutta illalla ja lyhentäen sen kääpiöksi keskipäivän aikaan. Ja sitten nuo viivat, jotka on painettu vasempaan kämmeneemme… Jos joku jumala voisi yhdellä silmäyksellä nähdä jälkemme maapallolla, niin ihmettelenpä eivätkö kuviot olisi samat kuin ne, jotka on piirretty kämmeneemme.

Graham Greene, Pakoteitä, s. 200, Tammi 1982.

Viikon aikana on tapahtunut paljon. Hain viereisestä kaupunginosasta maaliskuussa sinne jättämäni pyörän. Se oli onneksi vielä siellä. Seurasin lentonäytöstä parvekkeeltani. Lupasin antaa noin tunnin varoitusajalla ystäväni digipianolle määrittämättömän pitkän säilytyspaikan, joten nyt asunnossani on piano. That’s pretty allright. Sain aikaisen syntymäpäivälahjan (Olemisen sietämätön keveys) ihmiseltä, joka lähti toiselle puolelle Suomea, ja jota ikävöin jo nyt. Matkustin Tampereelle ja takaisin (kuva Semaforista). Tapasin rakkaita ystäviäni, tanssin ja grillasin, söin ja join hyvin. Opin mitä on manchego ja mikä on naudan tomahawk.

Nyt kalenterini näyttää kiitettävän tyhjältä. Ennen juhannusta aion opetella pianolla vähintään viisi biisiä, ja kirjoittaa noin liuskan päivässä, elää rauhallista kesäistä kotielämää ilman mitään suurempia liikkeitä mihinkään suuntaan.

Charlotte Mew

rooms

The laconic obituary statement on her death, ”Charlotte Mew, said to be a writer”, would have pleased Charlotte Mew herself, as she had a deprecatory opinion of herself and her writing.

The Penguin Book Of Women Poets, toim. Carol Cosman, Joan Keefe & Kathleen Weaver, s. 363, Penguin Books 1978.