Kirjoitettu alun perin 6. elokuuta 2013
Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.
Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com
Kts. myös edellinen kirjoitus.
Kirjoitettu alun perin 22. elokuuta 2015.
The Penguin Book Of Women Poets, toim. Carol Cosman, Joan Keefe & Kathleen Weaver, s. 265, Penguin Books 1978.
Kirjoitettu alun perin 25. helmikuuta 2015.
Jos kaikki mikä näyttää rakkaudelta olisi sitä todellisuudessa, hyvä luoja, tämä olisi erilainen ja parempi maailma, ja jopa synkimpiä painajaisia seuraisivat sietämättömän onnelliset päivät.
Ray Loriga, Tokio ei välitä meistä enää, s. 125, Like 2002. Aiemmin.
Olemuksemme hienoimmat ominaisuudet ovat hedelmien pinnalla olevan untuvapeitteen kaltaisia: ne voivat säilyä vain jos niitä käsitellään äärimmäisen hellävaroen. Me emme kuitenkaan kohtele helläsydämisesti sen enempää itseämme kuin toisiakaan.
Henry Thoreau, Elämää metsässä, s. 8, WSOY 2000, suom. Mikko Kilpi.
Kirjoitettu alun perin 14. helmikuuta 2015:
Out-takes from the Life of a Happy Man, Jonas Mekas, 2012, 16mm & digital video via this isn’t happiness
Ihminen elää kahdella eri tasolla, kontrolloidulla tasolla ja omalla sisäisellä minuudella, johon me kukaan ei päästä käsiksi jos ei itse henkilö anna ulospäin viitteitä.
There’s no way to know if the time you’re spending will someday prove to be time you spent paying your dues or time you spent fooling yourself.
Lauran Graham, Talking as fast as I can, s. 128, Ballantine Books, 2016.
– – Jos aikaisin tai myöhään iltapäivällä oli poikkeuksellisen hiljaista, kuultiin heikosti jopa lähimmän karusellin eksoottisten soittopalkeiden välillä häipyvää, aavemaista musiikkia. Valtavassa karusellissa melkein puolen mailin päässä pyöri kullattujen hevosten piiri, väri oli kuin poltetussa sokerissa ja mukana oli kiiltävän mustia ja näyttävän sinisiä ja vaaleanpunaisia raitoja kuin mukaan olisi kylvetty makeisia, mentolkarkkeja, lakritsia ja piparminttutikkareita. Mistä ne suurenmoiset pyörivät hevoset olivat peräisin? Valmistiko jossain iso yhtiö pelkkiä karusellihevosia? Revittiinkö siitä isotkin rahat? Kukaan ei ollut rikas.
Joseph Heller, Lopun ajat, s. 13–14, Gummerus 1995. Suomentanut Antero Tiusanen.
Kaupungin yllä, pimeässä myrskyisessä yössä, valaistu pyörä pyöri taaksepäin.
Malcolm Lowry, Tulivuoren juurella, s. 57 (ensimmäisen luvun viimeinen virke), WSOY 1984. Suomentanut Juhani Jaskari.
Tämä on blogin 999. kirjoitus.
Some thoughts are just more interesting than others. I’ll have an idea to go get a cup of coffee, for instance. Or for a scene in a film. Or for making a chair. This is why daydreaming is so important to me. All the thoughts just flow.
David Lynch, 1946–2025.
Olen kirjoittanut Twin Peaksista aiemminkin. Yksikätinen mies, kreisi stoori, marraskuu 2012:
Twin Peaks taitaa olla taas tv:ssä? Jos saatte jostakin käsiinne muistaakseni tämän vuosituhannen alkuvuosina julkaistun wrapped-in-plastic Artisan ”Special Edition” boksin, etsikää sen sisällöstä jännä dokkarinomainen haastattelukokoelma Postcards from The Cast (voin myös muistaa nimen väärin, olen ilmeisesti jättänyt omat boksini N:n luo).
Nämä pätkät ovat siis DVD-julkaisun ekstramateriaalien tekijöiden tekemiä haastatteluja Twin Peaks -näyttelijöistä, yleensä heidän kotonaan, reilu kymmenen vuotta itse sarjan tuotannon jälkeen. Ne kaikki ovat jollain tavalla mieleenpainuvia, mutta ehdottomasti sekavin ja kiinnostavin stoori (jopa Ben Hornea näytelleen Richard Baymerin Amazon-Ayahuasca-trippailutarina jää toiseksi) näistä on yksikätisen kenkäkauppiaan roolista (en viitsi spoilata enempää..) yleisön tietoisuuteen tulleen Al Strobelin tarina, jonka pääkohdat yritän nyt parhaani mukaan kertoa teille.
Strobel oli ollut omien sanojensa mukaan nuori hurjapää autonrassaaja, ja oli onnistunut harrastuksekseen hankkimaan (ja rassaamaan) itselleen aivan liian tykin pelin, auton mitä kenelläkään niin nuorella tyypillä ei olisi saanut olla (taas hänen omien sanojensa mukaan). Eräänä talvi-iltana (selvin päin, vai ei?) hän oli kengittänyt supernopealla autollaan kunnolla metsähallituksen puolelle, ja kun Strobel heräsi hän istui sokeana vankan puun juurella. Puu oli vankka, mutta Strobelin hotrod oli katkaissut sen yli kymmenen metrin korkeudelta.
Strobel paleli, eikä vieläkään nähnyt mitään. Toisella kädellään hän tunnusteli päätään, ja huomasi että hänen päälakensa oli jossain muualla kuin normaalisti. Samalla hän tajusi, että syy miksi hän ei nähnyt mitään oli juuri tämä samainen päälaki: se oli irronnut melkein kokonaan, ja nyt roikkui hänen kasvoillaan peittäen kaiken näkyvyyden. Hän teki mitä kuka tahansa (vitsi, vitsi) olisi siinä tilanteessa tehnyt eli käänsi irtonaisen päälaen takaisin kiinni-asentoon kuin pahvilaatikon kannen.
Hotrod-Strobelin ongelmat eivät loppuneet tähän, muistaakseni hän huomasi jonkun muunkin kuin hengityksensä (ja irtonaisen aivokoppansa) höyryävän kuulaassa talviyössä. Hänen toinen kätensä oli irronnut törmäyksessä kokonaan, ja olkapään tyngästä tuli pelottavan paljon verta. Strobel ajatteli varmasti kuolevansa puun juurelle. Hän menetti tajuntansa, nousi irti ruumiistaan, ja tuijotteli tapahtumapaikkaa kymmenien metrien korkeudesta ja näki sieltä käsin jonkun matkan päässä olevan talon, jossa oli valot.
Jos tässä vaiheessa asiat ovat olleet vielä kohtuullisen selväjärkisiä, seuraava pätkä pistää miettimään: Strobel ei halunnut kuolla – tässä vaiheessa hän puhuu kohtuullisen perinteisestä valotunnelista, jonka läpi hän kulki ja joka kulki hänen lävitseen ”like an inverted glove” –, joten hän (edelleen levitoidessaan kymmenien metrien korkeudessa oman silpoutuneen ruumiinsa yläpuolella) ajatteli että hänen on pakko saada jonkinlainen yhteys tähän mieheen, kenen ilmeisesti maille hän oli rakettinsa täräyttänyt. Kuinka kävikään, talossa asuva mies oli ollut suihkussa juuri Strobelin onnettomuuden aikaan, joten hän ei ollut kuullut mitään – vaikka talo olikin kohtuullisen lähellä onnettomuuspaikkaa – mutta jostain syystä tällä miehellä (joka osoittautui vapaalla tai eläkkeellä olevaksi poliisiksi, en muista) tuli mieleen että hänen pitää käydä takapihallaan taskulampun kanssa, ja sieltä, pimeän metsän lähes siimeksestä, hän löysi tajuttoman, koko ajan kuolemaa kohti vuotavan ja ruhjoutuneen Strobelin.
Long story short, Strobel selvisi hengissä näyttelemään maailman ikonisimmassa tv-sarjassa. Kun haastattelijat saivat viimein sanan suustaan, he kysyivät Strobelilta onko hän pystynyt ikinä muulloin irtautumaan ruumiistaan. Strobel (joka oli ehkä ajanut onnettomuuden jälkeenkin autoa työkseen pitkän aikaa, en ole ihan varma tästä) vastasi että kyllä, tottakai, nykyään vähemmin kuin ennen. Ennen hän saattoi ajaa pitkiä pätkiä öisiä Amerikan aavikkoalueita halkovia valtateitä lentäen noin kymmenen metrin korkeudessa autonsa yläpuolella, sillä välin kun hänen ruumiinsa ajoi autoa 120km/h nopeudella normaalisti kuskin paikalla ratin takana.
Viimeksi luettuja ainakin: David Mitchellin Ghostwritten, Nathan Hillin Wellness, uudelleen Emily Brontën karmiva Humiseva harju, Tommi Liimatan Muovikorvo, Haruki Murakamin Pimeän jälkeen, Ali Smithin Oli kerran kello nolla, Sōsuke Natsukawan Kissa joka suojeli kirjoja, Ville Rannan mainio ja paikallinen sarjakuvaromaani Viininjuojat, Gregory David Robertsin Shantaram, Paul Austerin Baumgartner, muistelmat: Pete Townshendin Kuka olen, Stephen Fryn nuoruudestaan kertova Fryn aikakirjat, Neil Hardwickin Hullun lailla, Chuck Palahniukin Consider this: Moments in my writing life after which everything was different, Salman Rushdien Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Uudelleenluettu Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahl, Khalid Hosseinin Leijapoika, uudelleen John Hawkesin ikisuosikkini Adventures in the Alaskan Skin Trade, Terhi Kokkosen aivan hyvä esikoisjännäri Rajamaa ja John Steinbeckin tunkkainen Oikutteleva bussi.
Melkein kaikki psykiatrian koulukunnat freudilaisista beckiläisiin ja kleinilaisiin ovat yhtä mieltä siitä, että juuri menetyksen kokeminen on keskeistä depression syntymekanismissa. Meitä melankoliasta kärsiviä yhdistää menettämisen tunne enemmän kuin mikään muu tekijä.
Neil Hardwick, Hullun lailla, s. 143, Otava 1999.
Luulen, että juuri näin tapahtui minulle vuoden 2009–2015 tienoilla: kahdeksan vuoden parisuhde maailman hienoimpana pitämääni ihmiseen loppui, vuoden päästä siitä alkanut uusi parisuhde ei kestänyt kahta vuotta kauempaa – yritin lopettaa sen jo vuoden seurustelun jälkeen –, paloin melkein loppuun päivätöissäni ja lopetin ne, kirjoittaminen ei sujunut, join liikaa, bändi hajosi. En ole aiemmin ajatellut asiaa Hardwickin mainitseman menetyksen kokemisen kautta, mutta siinä on järkeä. Paljon tapahtui, näin myöhemmin ajateltuna.
Nykyään asiat ovat paremmin, ja reilun kymmenen vuoden takaiset tapahtumat tulevat mieleeni vain siksi, että näihin aikoihin alkaa tosiaan tulla kymmenen vuotta siitä kun lopetin päivätöissä käymisen. Olen ajatellut, että sen jälkeen vietin vuosikausia vain yksin asunnossani viinin ja internetin äärellä, mutta ei se mennyt niin. (Lopetin työt marraskuussa 2014, ja jo tammikuussa 2016 asuin Muhulla.) Näin jälkeenpäin asioiden skaala asettuu aikajanalle kevyemmin, enkä enää pidä itseäni niin suurena luuserina kuin silloin. 2018 aloin opiskella visualistiksi, ja 2019 alussa muutin nykyiseen asuntooni, ja siitä pääsemmekin jo tälle vuosikymmenelle, jolloin suurin osa asioista on ollut paremmin ja elämä helpompaa, lähinnä alkoholin jatkuvan liiallisen käytön lopettamisen takia. Olen taipuvainen katastrofisoimaan, ja on vapauttavaa huomata, että omat ajattelumallit ja jollain tapaa iso osa pääni sisäistä omakuvaa ei olekaan totta, tai ei ainakaan niin totta kuin olin ajatellut. En myöskään kaipaa asioita, jotka olen menettänyt: saan niistä aivan tarpeekseni nykyäänkin kun teen silloin tällöin kolmipäiväistä 8–16 työviikkoa tai vietän pari tuntia sängyssä hyvän ystävän kanssa kerran kahdessa kuukaudessa.
Mihin nämä viikot menevät? Kesän vapaaseen lojumiseen käytetty aika on tietysti kallisarvoista näillä leveysasteilla, mutta tietynlaiseen itsestä huolehtimiseen kuuluu myös rauhallinen elämä, juhlien välttely ei-minkään takia, pitkät yöunet, tiedätte kyllä.
Kirjoitettu alun perin 8. huhtikuuta 2010:
Haluaisin matkustaa outoon kaupunkiin, tavata siellä jonkun etäisesti tutun, tai olla ensin yksin siellä ja sitten tavata, jonkun väljän sopimuksenpuolikkaan tai keskustelun lomassa heitetyn maininnan seurauksena. Käydä paikoissa joihin kummallakaan ei ole sidettä. Sehän kyllä syntyy, side, matkan jälkeen kaikki mitä siitä kaupungista muistaa on sen toisen kanssa kävely myöhään illalla (kuulostaako etäisesti tutulta?), ehkä muutaman niistä paikoista. Talvipuutarha. Joku silta. Puisto. Aina joku puisto, aina on joku puisto jonka muistaa. Puita, korkeita puita, erilaisia puita kuin kotikaupungissa.
Ja aina aika menee nopeammin vaikka itse kävelisit hitaasti. Ja aina on syksy. Vaikka olisi kesä, on sitten myöhemmin kuitenkin aina syksy. Ja vaikka mitään ei sen jälkeen tapahtuisikaan vaikka mitään ei koskaan tapahtuisikaan jotkut asiat jäävät mieleen. Se on hullua, eikö? Jäävätkö vahvimmin mieleen tapahtuneet asiat vai pelkät menneet mahdollisuudet? Ja onko niissä loppujen lopuksi mitään eroa? Aika ja paikka ja ihmiset ainakin ovat samoja.
Viimeksi luettuja ainakin: Viktor Suvorovin Akvaario, Tommi Liimatan muistelmat Manse: Markka-aika – Absoluuttisen Nollapisteen Tampere 1996-2001, Thurston Mooren muistelmat Sonic life – A memoir, Sōseki Natsumen kokoelma Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia, George Orwellin Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa, Nora Ephronin Sydän karrella ja kokoelma En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä, Octavia E. Butlerin Aamunkoitto, Karl Ove Knausgårdin Kesä, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu, Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Graham Coxonin muistelmat Verse, chorus, monster!, Stephen Kingin Tukikohta, P. G. Wodehousen Wooster & Jeeves -kokoelmat Kiitos, Jeeves ja Hiiop, Jeeves, Graham Greenen Ahneiden pidot, Mac Montandonin toimittama Tom Waits -haastattelukokoelma Tom Waits – Takapihan taikuri, Stanley Donwoodin kokoelma Humor ja Tim Kreiderin esseekokoelma I wrote this book because I love you.
Lukemista odottavat ainakin Haruki Murakamin aiemmin englanniksi monta kertaa lukemani ja rakastamani Vieterilintukronikka, David Mitchellin Ghostwritten, ja todennäköisesti vielä muutama, jotka eivät tartu silmiini juuri nyt.
