Kirjoitettu alun perin 12. syyskuuta 2016
Dag S04E05
Category Archives ⇒ arkisto
Arkistosta: Talviunta
Arkistosta: Aattoilta
Kirjoitettu alun perin 28. joulukuuta 2010
Jouluaattoiltana seisomme ystäväni oven takana rappukäytävässä. Ovikellon äänen jälkeen kuuluu jotain puhetta ja hirveää ryminää, sen jälkeen ei mitään. Päästyämme sisään käy ilmi että asunnon haltija oli tulossa aukaisemaan ovea, mutta kaatui eteisen lattialla ja löi päänsä imuriin. Nyt kaatunut itkee ja suurin osa porukasta sählää hänen ympärillään. Istun nojatuoliin keittiössä ja kaadan itselleni punaviiniä.
Suurin osa seurueesta lähtee käyttämään langennutta päivystyksessä, joten tätä päätöstä seuraa nopea hässäkkä: taksin tilaamista, astian etsimistä jotta he saavat punaviiniä mukaansa; vaatteiden, lompakoiden ja puhelimien hakemista ja löytämistä. Me jäämme pitämään seuraa kissalle ja odottelemaan juhlien jatkumista.
Makaamme television edessä viinilasit kädessä jutellen, kun muu porukka palaa yllättävän lyhyeltä reissultaan: äänekäs kaatuneemme oli allekirjoittanut vastuuvapauslomakkeensa ja näin ollen seurue pääsi jatkamaan juhlintaansa.
Nyt muutama päivä töitä ja pitkä viikonloppu. Tuntuu siltä, että tekisi hyvää viettää pari päivää kotona, lueskellen ja nukkuen, joten luultavasti en lähde uuden vuoden tienoilla mihinkään. Pakollisia juhlapäiviä ja niin edelleen?
Arkistosta: En tunne sinua vielä tarpeeksi hyvin
Kirjoitettu alun perin 14. joulukuuta 2010
Haluaisin tietää mitä ajattelet. Vaikka silloin kun en ole parhaimmillani, vaikka silloin kun olen muualla, tai luonasi mutta en samassa huoneessa. Tai silloin kun valitan puhelimen toisessa päässä omista vaikeuksistani. Silloin kun haluaisit puhua jostain muusta mutta ilmapiiri ei anna periksi sanoa ”Hei haluaisitko sä puhua jostain kevyestä ja jostain mikä veis meidän kummankin mielen johonkin muualle”. ”Vaikka tiiätkö seksistä.” Ja äkkiä on kesä ja katson sinua kameran etsimen kautta, nouset seisomaan piknikliinalta, naurat ja varjostat kasvojasi kädelläsi. Tuulee mutta ei liikaa.
Sekin kiinnostaisi, minkälaisia mielikuvia näet jos joskus ajattelet tulevaisuutta? En usko että näet minua, mutta jos näet, olenko samanlainen, yhtä huono välillä? Vai onko tapahtunut jotain joka on tehnyt minusta tasaisen, vakaan, hiljaisen, arvattavan? Vai olenko elämässäsi ollenkaan? Olethan voinut löytää jonkun joka on sitä kaikkea mitä silloin tulet tarvitsemaan?
Jossain vaiheessa tulee fiilis että omaa elämää pitäisi pystyä järjestämään enemmän, paremmin, useammin, mutta miksi se tulee aina silloin kun tylsistyy yksin kotona viettäen sairaslomapäivää, silloin kun ei ole nähnyt muita ihmisiä muutamaan päivään. Kun ainoa mitä voi tehdä on kerätä vuoden aikana kertyneet pahvit, siivota pois vanhat laskut ja postit.
Arkistosta: Mietteitä tulevasta
Kirjoitettu alun perin 22. helmikuuta 2011
Mietin tänään sitä, kuinka ihminen tekee tietoisia päätöksiä ja pyrkii kohti itselleen asettamaansa maalia. Se on tapahtunut minulle, on helppoa nähdä aika selkeästi näin jälkikäteen: olen hakeutunut tietoisesti tätä alaa kohti jo lapsesta/nuoresta asti. Se ei ole niin dramaattista kuin miltä se kuulostaa: lähinnä olen pitänyt sitä mielessä jos on pitänyt miettiä kohtuullisen realistista mahdollisuutta tulevaisuutta ajatellen, esimerkiksi yläasteella ja lukiossa. Mitä voisin tehdä palkkani eteen, mistä pitäisin?
On varmasti olemassa ihmisiä, joista on tullut jotain pelkästään (tai enemmän) avoimen tilaisuuden kautta, ehkä he olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, tai ehkä he päätyivät vasten tahtoaan tilanteeseen josta huomasivatkin pitävänsä? En tarkoita että ihminen ei voisi olla onnellinen/tyytyväinen työhönsä/elämäänsä ilman pitkäaikaisen suunnitelman toteutumista, ajatukseni vain pyörivät näissä asioissa tänään jonkinlaisen konkreettisen valitun kehityksen ajatuksen kannalta.
Uskon kuitenkin että elämästään voi nauttia enemmän, kun ensin tajuaa että sille voi tehdä jotain, ja sen jälkeen tekee tarvittavat asiat saavuttaakseen haluamansa tilanteen. On oikeasti äärimmäisen nautinnollista ajatella tulevaisuuden olevan muovailtavissa. Ja itse olen todiste siitä, että se on mahdollista. Jos en olisi tehnyt sitä jo kerran aiemmin en luultavasti luottaisi omiin kykyihini tätäkään vähää.
Mitä ajan takaa? Olen siinä prosessissa taas. Aina kun kirjoitan tätä blogia, aina kun mietin kirjoittamista, aina kun luen jotain, aina kun mietin nykyistä projektiani. En tarkoita, että sen valmiiksi saattaminen toisi minua vielä mihinkään, mutta se on askel oikeaan suuntaan. Ja todennäköisyys siihen, että tulevaisuus on jännittävämpi ja hienompi (ja sellainen kuin haluaisin sen olevan jos saisin valita) kasvaa. Ainakin ihan vähän. Mutta mitenkään muuten se ei sitä tee.
(Nämä muutamat kirjoitukset käsittelevät (tai ainakin hipovat) samaa teemaa.)
Arkistosta: 01/07
Kirjoitettu alun perin 1. heinäkuuta 2018
Ostin taannoin kaikki suomennetut Lassi & Leevi -albumit ja suurimman osan kovakantisista kirjoista kokoelmiini. Lisää kaikesta myöhemmin. Kesälomaa on ollut pari viikkoa, vielä vähän vajaa puolitoista kuukautta jäljellä.
Arkistosta: TWIN PEAKS
R.I.P. Peggy Lipton.
Kirjoitettu alun perin 21. marraskuuta 2011
Asioita, joita huomaan tällä katselukerralla: kornin musan käytön, kornit dialogit ja Norman, kuvassa. Menossa suunnilleen toisen kauden puolessa välissä. Tässä vaiheessa 50% seurueesta kärsii pelkotiloista ja unettomuudesta, ja miettii miten tätä voi olla jäljellä vielä 12 jaksoa?
21/02
Kävin läpi kasan muutossa vastaan tulleita opiskeluajan monisteita ja muistiinpanoja vuosilta 2003–2007, yllä oleva luonnos löytyi ”Visuaalinen viestintä”-kurssin aloitusmonisteen kääntöpuolelta, ja se on piirretty arviolta loppuvuodesta 2003.
Elämäni on taas opiskeluntäyteistä. Asiakasprojektit kiristävät hetkittäin kanssaopiskelijoideni hermoja, he eivät ole työskennelleet projektiluontoisesti graafisella tai visuaalisella alalla. Onneksi meillä on joka tapauksessa miltei aina pelkästään hauskaa. Tammikuun muuttoruljanssin ja työkiireiden vuoksi olen kerännyt jo tässä vaiheessa lukukautta kunnioitettavan määrän poissaoloja ja rästitehtäviä. Vapaa-ajallakin koulujutut pyörivät mielessä: suunnittelen kävelyreittini kaupungin keskustassa näyteikkunoiden mukaan; käyn ihan muuten vain kävelemässä tavaratalon sisustusosastolla; tutkin ja kritisoin esillepanoja, kiinnitän huomiota asiakasinformaatioon; selaan Pinterestiä ja Instagramia. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta, niin tekevät myös pitenevät päivät. En valita.
Arkistosta: 03/12
Kirjoitettu alun perin 3. joulukuuta 2014
Georges Lepape, Vogue -lehden kansi, tammikuu 1919.
Lähde: Vogue.com: Photos: Winter in Vogue
Arkistosta: ”Mä olen saatana kuvernöörin poika”
Kirjoitettu alun perin 13. joulukuuta 2009
Mä kyllästyin vähän ajan päästä istumaan lavuaarin reunalla ja mä hyppäsin alas ja aloin huvin vuoksi steppaa. Mä kulutin aikaa vaan. Mä en osaa steppaa kunnolla tai mitään, mut kylpyhuoneessa oli kivilattia ja sellasella on hyvä steppaa. Mä rupesin matkimaan yhtä jätkä elokuvissa. Yhdessä sellasessa musicalissa. Elokuvat on musta jotain inhottavaa, mut musta on helvetin hauska matkii niitä. Stradlater kaso mua peilistä kun se ajoi partaa. Mä en tartte muuta kun yleisön. Mä olen varsinainen ekshibitionisti. – Mä olen saatana kuvernöörin poika, mä sanoin. Mä painoin kaasun pohjaan. Mä steppasin vaan ympäri huonetta. – Äijä ei haluu et mä steppaan. Se haluu et mä menisin Oxfordiin. Mut steppaaminen on mulla veressä, jumalauta.
Sieppari ruispellossa, J.D. Salinger, s. 32, suom. Pentti Saarikoski, Tammi 1973.







