Kuinka vähän me muutummekaan. Läpi elämämme meitä seuraa oma varjomme, joka karrikoi meitä, mutta jonka vain ystävämme huomaavat. Itse olemme liian lähellä itseämme kiinnittääksemme siihen huomiota, vaikka se aivan häpeämättömästi pelleilisi kustannuksellamme liioitellen varjomme pituutta illalla ja lyhentäen sen kääpiöksi keskipäivän aikaan. Ja sitten nuo viivat, jotka on painettu vasempaan kämmeneemme… Jos joku jumala voisi yhdellä silmäyksellä nähdä jälkemme maapallolla, niin ihmettelenpä eivätkö kuviot olisi samat kuin ne, jotka on piirretty kämmeneemme.

Graham Greene, Pakoteitä, s. 200, Tammi 1982.

Viikon aikana on tapahtunut paljon. Hain viereisestä kaupunginosasta maaliskuussa sinne jättämäni pyörän. Se oli onneksi vielä siellä. Seurasin lentonäytöstä parvekkeeltani. Lupasin antaa noin tunnin varoitusajalla ystäväni digipianolle määrittämättömän pitkän säilytyspaikan, joten nyt asunnossani on piano. That’s pretty allright. Sain aikaisen syntymäpäivälahjan (Olemisen sietämätön keveys) ihmiseltä, joka lähti toiselle puolelle Suomea, ja jota ikävöin jo nyt. Matkustin Tampereelle ja takaisin (kuva Semaforista). Tapasin rakkaita ystäviäni, tanssin ja grillasin, söin ja join hyvin. Opin mitä on manchego ja mikä on naudan tomahawk.

Nyt kalenterini näyttää kiitettävän tyhjältä. Ennen juhannusta aion opetella pianolla vähintään viisi biisiä, ja kirjoittaa noin liuskan päivässä, elää rauhallista kesäistä kotielämää ilman mitään suurempia liikkeitä mihinkään suuntaan.

Puhut totta Flaubert, kuten aina. Ei tarvi edes olla ruumis niin ajatukset tekee mitä ne ikinä tahansa haluaa. Ne on vaan semmosia. Toukokuu. Joka toukokuu rakastun.