Harvinaista kuin keinuhevosen paska

KYLLÄ SE VIELÄ TÄMÄN ILTAPÄIVÄN AIKANA

Olin viikon ilman internetyhteyttä. Taloyhtiö vaihtoi laajakaistan palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja viime viikon maanantaina entisen palveluntarjoajan irtisanomisaika loppui, ja yhteys katkesi. Soitin palveluntarjoajalle, joka kertoi, että laajakaista on irtisanottu. Soitin isännöitsijälle, joka kertoi, että he ovat todellakin vaihtaneet palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja että siitä on ilmoitettu asukkaille kirjeellä sekä aanelosella alaoven lasissa. Muistelinkin, että näin kävi – olin niihin aikoihin töissä – mutta en ymmärtänyt, että se olisi vaatinut minulta toimenpiteitä, ovathan he vaihtaneet palveluntarjoajaa aiemminkin niinä seitsemänä vuotena kun olen asunut tässä, eikä se ole aiheuttanut toimenpiteitä. Ja kirjeessä (tai siinä aanelosessa) ei kyllä sanottu suoraan, että jos et tee jotain, nettiyhteytesi katkeaa. Siinä sanottiin, että jos tarvitset DNA:lta reitittimen tai jos haluat nopeamman yhteyden kuin perusliittymään sisältyy, tule tällä päivämäärällä ja tällä kellonajalla vitostalon kerhohuoneeseen. Minä en tarvinnut, enkä halunnut, joten jätin reagoimatta asiaan, enkä mennyt. Pidin kirjettä DNA:n mainospostina, ja tilaisuutta heidän tilaisuutenaan lisämyyntiin, tyyliin Katsottaisiinko ovatko muut liittymäasiat kunnossa? Meillä olisi tässä tällainen kampanjatarjous, laitetaanko kanavapaketti kolmeksi kuukaudeksi kaupan päälle? jne, jne, tiedätte kyllä, kanavapaketit, suoratoistopalvelut, viihde ja urheilu, leffat ja sarjat, äänikirjapalvelut, Toto-vitun-TV.

Soitin DNA:lle, ja he avasivat liittymän, ei siinä mitään. Kun kysyin kauanko kytkemisessä kestää, asiantuntija sanoi No, kyllä se todennäköisesti tässä vielä tämän iltapäivän aikana kytketään, viimeistään huomenna. Ei kytketty. Huomenna soitin uudestaan, jolloin eri asiantuntija ensin yritti saada asennuspuolelta kiinni toista asiantuntijaa, siinä onnistumatta, ja sanoi No siinä kestää maksimissaan kuusi vuorokautta. Kesti seitsemän.

OTSIKKOON PALATAKSENI

Vaikka en omista nykyaikaista älypuhelinta, olen silti A Very Online Guy, kuten Alvvays-yhtye laulaa. Siksi netittömyys on harvinaista herkkua – kuten todennäköisesti monelle meistä nykyään –, ja herkkua se onkin, vaikka vaikeuttikin elämääni sen verran, että jouduin (”Jouduin”!) käymään kannettavan tietokoneen kanssa lähikirjaston avoimessa langattomassa verkossa kahdesti hoitamassa kela-asioita ja lähettämässä pari työmailia. Toteutin monta asiaa to do listaltani, pyyhin pintoja joihin en ole koskenut aikoihin, ripustin seinälle taidetta joka on odottanut ripustamista seitsemän vuotta, soitin ystävilleni, pesin kuukausia pyykkikorissa maannutta pyykkiä taloyhtiön pesutuvalla, ompelin käsin vaatteiden ratkenneita saumoja ja kierrätin käyttökelvottomia vanhoja vaatteita, venytin vähän liian pieniä nahkanilkkureita tennispalloilla, pesin kylpyhuoneen kaakelit, luin viisisataa sivua Neal Stephensonin modernia spefiklassikkojärkälettä Anathem, joka on seisonut hyllyssäni aloitettuna mutta lukemattomana ainakin kymmenen vuotta – ja saman sivumäärän verran muita – ja sovitin ja nauhoitin valmiiksi ensimmäisen biisin erääseen taideprojektiin, jonka mainitsin marraskuussa, ja josta kerron lisää myöhemmin.

Ja kaikki meni hyvin! Olin hetkellisesti vähän rauhattomampi ja koin ikävystymisen tunteita enemmän kuin yleensä, mutta kummassakaan näissä ei ole mitään vikaa.

Tänä päivänä, muina vuosina

Lisäsin blogin sivupalkkiin (joka näkyy sivun alareunassa kapeilla mobiilinäytöillä) vimpaimen, joka näyttää joka päivä listan sillä päivämäärällä julkaistuja kirjoituksia.

Edelleen sivupalkista löytyy myös linkit viiteen satunnaiseen kirjoitukseen blogin nykyisen alustan arkistosta. Sivupalkista löytyy myös linkki vanhalle blogialustalle, jota käytin vuosina 2008–2015. Vanhan blogialustan haku ei toimi enää, eikä kommentointikaan, vaikka vanhat kommentit siellä tietysti näkyvät. Muutenkin vanhalla alustalla saattaa olla rikkonaisia linkkejä ja tyhjää niissä kohdin, mihin on aikoinaan upotettu jotain sivuston ulkopuolista sisältöä. Sivupalkista löytyvät myös blogin arkisto (valitse alasvetovalikosta kuukausi) ja lista löyhistä kategorioista, jos haluat lukea vain tiettyjä kirjoituksia, tiedätte kyllä. Alimpana sieltä löytyy hakukenttä.

Innoituksena tähän toimi Austin Kleonin eilinen blogipostaus. Kleonin taiteesta kirjoitin jo vuoden 2008 toukokuussa. Hän julkaisee newspaper blackout –runojaan edelleen.

Lauren Graham, Don Roos and Kitchen Timer

I could have easily spent months and years staring at blank documents and staying up all night as I trial-and-errored my way through a few finished pages and many more images of vintage tile tables. But in the magical way that things just kept falling into place over the course of returning to the show, my question was answered on the very first try.

I had lunch with Don, and he explained his way of working to me, a method that’s been so effective he actually wrote it up to give to the many writers he mentors. It’s his variation on the Pomodoro technique, called Kitchen Timer, and it’s transformed the way I write–I now spend fewer hours being way more productive. It gave me structure where there was none. It has changed my life as a writer, and I hope it changes yours too. I love it so much that it makes me want to touch my fingertips together in that wonderful symbol we just invented in the last decade. (But seriously, what took us so long?)

HERE’S HOW IT WORKS:

1. Buy a kitchen timer, one that goes to 60 minutes. Or use a timer app. Or tell Siri to start a timer for 60 minutes.

2. We decide on Monday how many hours of writing we will do Tuesday. When in doubt or under pressure or self-attack, we choose fewer hours rather than more. A good, strong beginning is one hour a day, but a half hour is also good, or twenty minutes. Some of us make appointments in our calendar for these hours, as if they are lunch meetings or business calls.

3. The Kitchen Timer hour:
No phones. No texts. We silence ringers; we turn our phones facedown. It is our life; we are entitled to one hour without interruption, particularly from loved ones. We ask for their support. ”I was on an hour” is something they learn to understand. But they won’t respect it unless we do first.

No music with words, unless it’s a language we don’t understand. Headphones with a white noise app can be helpful.

No Internet, absolutely. We turn off our computer’s Wi-Fi.

No reading.

No pencil sharpening, desk tidying, organizing.

4. Inmediately upon beginning the hour, we open two documents: our journal, and the project we are working on. If we don’t have a project we’re actively working on, we just open our journal.

5. An hour consists of TIME SPENT KEEPING OUR WRITING APPOINTMENT. That’s it. We don’t have to write at all, if we are happy to stare at the screen or the page. Nor do we have to write a single word on our current project; we may spend the entire hour writing in our journal. Anything we write in our journal is fine; ideas for future projects, complaints about loved ones, what we ate for dinner, even ”I hate writing” typed four hundred times.

When we wish or if we wish, we pop over to the current project document and write for as long as we like. When we get tired or want a break, we pop back to the journal.

The point is, when disgust or fatigue with the current project arises, we don’t take a break by getting up from our desk. We take a break by returning to the comforting arms of our journal, until that in turn bores us. Then we are ready to write on our project again, and so on. We use our boredom in this way.

IT IS ALWAYS OKAY TO WRITE EXCLUSIVELY IN OUR JOURNAL. In practice it may rarely happen that we spend the full hour in our journal, but it’s fine, good, and right if it does. It is just as good a writing day as one spent entirely in our current project.

6. It is infinitely better to write fewer hours every day than many hours one day and none the next. If we have a crowded weekend, we choose a half or quarter hour as our time, put in that time, and go on with our day. We are always trying to minimize our resistance, and beginning an hour on Monday after two days off is a challenge.

7. When the hour is up, we stop, even if we’re in the middle of a sentence. If we have scheduled another hour, we give ourselves a break before beginning again – to read, eat, go on errands. We are not trying to create a cocoon we must stay in between hours (the old ”I’m sorry, I can’t see anyone or leave my house – I’m on a deadline” method). Rather, inside the hour is the inviolate time.

8. If we fail to make our hours for the day, we have scheduled too many. Four hours a day is an enormous amount of time spent in this manner, for example. If on Wednesday we planned to write two hours and didn’t make it, we schedule a shorter appointment for the next day. We don’t add an hour to ”make up” or ”catch up.” We let the past go and move on.

9. When we have fulfilled our commitment, we make sure we credit ourselves for doing so. We have satisfied our obligation to ourselves, and the rest of the day is ours to do with as we wish.

10. A word about content: This may seem to be all about form, but the knowledge that we have satisfied our commitment to ourselves, the freedom from anxiety and resistance, the stilling of that hectoring voice inside us that used to yell at us that we weren’t writing enough – all this opens us up creatively.

Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between), Lauren Graham, Ballantine Books, 2017.

Kirjoja part XXIII

Viimeksi luettuja ainakin: Alison Bechdelin sarjakuvaomaelämäkerta Hautuukoti (jonka alkuperäinen nimi Fun Home on paljon parempi), Michelle Zauneriin omaelämäkerta Crying in H Mart, Patrik Svenssonin Meren kutsu – tarinoita ihmisen uteliaisuudestaPaul Kalanithin muistelmateos Henkäys on ilmaa vain, Mikko Lahtisen esseekokoelma Kirja on pitkä ajatus, Ulf Lundellin Susi etsii laumaansa, Mike Campbellin muistelmateos Heartbreaker, Carl Saganin kevyt The demon-haunted world – science as a candle in the darkHeta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama Keltaiset esseet – Keltainen kirjasto tutkijoiden silmin, David Mametin Ravintoloissa kirjoittelua, Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä, Roberto Bolañon hieno 2666, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, Laura Lindstedtin Oneiron, Juhani Seppäsen Hullu työtä tekee, Adam Langerin Crossing California, Harper Leen Kaikki taivaan linnut, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus, Kjell Westön Tritonus, Alberto Moravian 1934 ja Richard Raynerin suomalaiselta vaimoltaan inspiraation saanut ”suomensukuinen” The Cloud Sketcher.

Päivitetty 15.12.2025 koska olihan näitä muitakin: Max Seeckin Uskollinen lukija, Siri Hustvedtin omaelämäkerrallinen Vapiseva nainen, Kjell ja Mårten Westön muistelmakokoelma Vuodet – Veljekset kertovat, Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö & Joseph Hellerin Catch-22.

Aiemmat luetut löytyvät kategoriasta luettua.

Teknologisesta Tukholma-syndroomasta

Saaste kirjoittaa mainiossa blogissaan:

Kaikki aikaisemmat esimerkit kalpenevat kuitenkin AI-kuplan edessä. Vaikka LLM-mallit ovat pilanneet hakukoneet, täyttäneet netin roskasta, pilanneet tieteellistä tutkimusta, lisänneet massiivisesti energiankulutusta, tuhonneet luontoa ja aiheuttaneet ties mitä haittaa, teknologian puolustelijoita riittää.

– –

Minun on jotenkin vaikea ymmärtää tätä. Ymmärrän tietynlaisen fanittamisen ja sen, että ihmiset ovat koukussa joihinkin teknologioihin. Sitä en ymmärrä, miksi ihmiset lähtevät sotajalalle puolustamaan teknologiaa, joka on haitallinen paitsi heille itselleen, myös muille ihmisille ja ympäristölle. En ymmärrä, miksi he lähtevät aktiivisesti vastustamaan teknologioita, jotka ovat parempia tai vähemmän haitallisia.

Tuntuu, että suhteemme teknologiaan vinoutuu päivä päivältä enemmän. Olemme luoneet siihen jonkin irrationaalisen tunnesiteen. Teknologian pitäisi palvella meitä eikä päinvastoin. Niin moni teknologia on aktiivisesti haitallinen, mutta silti monet jäävät myrkylliseen suhteeseen ja päätyvät aktiivisesti puolustamaan sitä.

Olette saattaneet huomata tekoälyvastaisuuteni. (Tekoäly, älytön sanakin, mitään tekoälyä ei ole, on vain neuroverkkopohjaisia generatiivisia sovelluksia, jotka käyttävät hyväkseen kaikkea internetiin koskaan ladattua materiaalia laskeakseen mitä käyttäjä todennäköisesti haluaa, mikä sana sopii tämän sanan perään, vähän kuin ennakoiva tekstinsyöttö, tai kuvien ja videoiden tapauksessa minkävärinen pikseli sopii tämän pikselin viereen että tulee vaikutelma realismista.) En jaksa jauhaa siitä, Saaste tekee sen paremmin kuin minä. Tekoäly on vitsaus, johon en halua osallistua.

19/09

Se valinta, kelle haluaa olla uskollinen, ja mitä sen myötä tulee valinneeks pois, on eettinen teko, joka ei pelkästään ”sulje ovia”, vaan luo todellisuutta.

Rakkaus niinku, Johannes Ekholm, s. 99, Otava 2016.

Olen lukenut Johannes Ekholmin tuotantoa. Ekholmin kirjoissa minua viehättää niiden anarkistinen muoto ja dialogin tuominen framille. En vain pidä Ekholmin tyylistä, joka on jotenkin hengästyttävä ja minun makuuni liian nuortenkirjamainen (ja ainakin Karmakooma on ihan rehellinen nuortenkirja). Myös teosten minäkeskeisyys on puuduttavaa. Keskittymiskyvyn puuttuminen, eettisesti toimimisen mahdottomuus, nettikeskustelujen kasvottomuus, työn sirpaloituminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat, kaikki näkyvät Ekholmin sivuilla. Luin ensin Rakkaus niinkun ja KarmakoomanPlanet Fun Fun ja Päähenkilö jäivät kesken. Olen Ekholmin kanssa samanikäinen ja myös työhistoriamme on samansuuntainen: kumpikin halusi ja pyrki ja pääsi mainosalalle, mutta jättäytyi myöhemmin pois oravanpyörästä. Ekholm tutuissa fiiliksissä 40-vuotishaastattelussaan Hesarissa vuonna 2024:

Katson omaa elämänkaartani niin, että minulla oli jo varhain käsitys siitä, mitä haluan tehdä. Väliin tuli kuitenkin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin yritin pakottaa itseäni yhteiskunnan jäseneksi. Olin ahkera opiskelija, yrittäjä ja työntekijä. Tuntui tärkeältä, kun oli omaa rahaa ja pystyi pärjäämään. Se ei kuitenkaan ollut henkisesti palkitsevaa. Pärjääminen ei riitä.

* * *

Joku on spreijannut keskustan rakennustyömaan vaneriaitaan helvetin isoilla mustilla kirjaimilla FUCK CANCER. Asiaa.

* * *

Oletteko huomanneet, että kotihoito ajaa pienimmillä autoilla?

* * *

Mielenterveydestä ja kirjoittamisesta puheen ollen: missasin Neil Hardwickin uusimman muistelmateoksen varauksen lähikirjastossani, ja nyt olen taas listalla sijalla 211. Ensimmäisellä kierroksella sijoitukseni oli 27.

* * *

Oulun taidemuseon ääliömäisesti nimetty abstraktin taiteen kokoelmanäyttely oli erittäin hyvä, vahva suositus. ”Näyttelyssä tutustutaan ei-esittävän taiteen ulottuvuuksiin toiminnallisesti ja vuorovaikutteisesti.” Oli hauskaa, että näyttelyssä oli Jorma Kuulalta pienempi teos samaa teossarjaa, josta yhden öljyvärityön omistan itsekin:

Oulun kaupunki ja tekoälykuvat, o tempora, o mores

Kaupunkini puhui paskaa oikein kunnolla eilen Facebooktilillään puolustaessaan tekoälyllä tuotettuja viestintä- ja markkinointisisältöjä (kuvia mutta todennäköisesti myös tekstiä):

Oulun kaupungin kärkihankkeiden markkinointiin ja viestintään on käytetty tekoälyllä tuotettuja kuvia osana mainostoimiston suunnittelemaa kokonaiskonseptia. Kuvat eivät ole sattumanvaraisia, vaan ne ovat osa ammattilaisen luovaa työtä, jonka tarkoituksena on tuoda esille kaupungin merkittäviä kehittämishankkeita ja miljardiluokan investointeja visuaalisesti yhtenäisellä ja houkuttelevalla tavalla.

Kärkihankkeet ovat mittavia ja niiden toteutus kestää usein useita vuosia. Mikäli markkinointikuvissa käytettäisiin aitoja malleja, voisi syntyä tilanne, jossa ihmiset kuvissa eivät enää vastaisi todellisuutta silloin, kun hankkeet valmistuvat. Tekoälykuvien avulla voidaan varmistaa, että markkinointimateriaali pysyy ajantasaisena koko viestinnän elinkaaren ajan.

Mainostoimisto on suunnitellut kokonaiskonseptin, jonka mukaisesti myös kuvat on tuotettu. Tekoälyn avulla on luotu materiaalia, joka tukee hankkeiden viestinnällisiä tavoitteita ja varmistaa yhtenäisen visuaalisen ilmeen.

Kyse ei ole ammattikuvaajien työn väheksymisestä. Ammattikuvaajien palveluja käytetään kaupungin viestinnässä ja markkinoinnissa laajasti, mutta näissä tietyissä materiaaleissa tekoäly mahdollisti joustavamman, pitkäkestoisemman ja konseptin mukaisen ratkaisun.

Mitä ajatuksia tekoälyn käyttö kuntaviestinnässä herättää sinussa?

Lihavoinnit minun. Kysehän on todellakin paikallisten ammattitekijöiden, joihin itsekin kuulun, työn väheksymisestä. Lisäksi se etäännyttää viestinnän kohteestaan. Onneksi palaute fb:ssä on järkevää ja pääosin kielteistä, koska järkeähän tässä ei vuoden 2026 Euroopan Kulttuuripääkaupungille ole.

via Viima Lampinen

28/08

Incoherent empty men want to sell me the chance to stop reading and writing and thinking, to stop caring for my kids or talking to my parents, to stop choosing what I do or knowing why I do it. Blissful ignorance and total isolation, warm in the womb of the algorithm, nourished by hungry machines.

And even as it consumes those who use it, even as the scammers become their own marks, even as it is sustained by exploited workers slotted in as human filters for algorithmic abuse – some people want to have a little, as a treat. As a joke. Just to make fun of it, just for the busywork, because it’s good enough, right? You understand.

I do understand: you want permission. There’s a machine in the corner wrapped in human skin that makes things out of shit and blood to look like whatever you want (as long as you don’t look too closely). You gave one to your teacher and they didn’t notice. Your boss told you to use it after they laid off half the team and it was fine. You fed one to your kids and they liked it. You want to know you can use it sometimes without me thinking less of you. You don’t need me to believe it’s useful, you just want me to be polite about it.

But I am a hater, and I will not be polite. The machine is disgusting and we should break it. The people who build it are vapid shit-eating cannibals glorifying ignorance. I strongly feel that this is an insult to life itself.

Kuin omia ajatuksiani kirjoittaa blogissaan Anthony Moser.

21/08

Päivät täyttyvät tavallisuudesta, niin, lomapäivätkin. Elokuu juoksee jo radan päätykaarteeseen ja katselee taakseen menneitä helteitä, miettii mitä tämän kesän duuneista jäi käteen. Rahaa ei. Ainakin polkupyörä, pitkästä aikaa aivan oikea aikuisten vaihdepyörä, jolla poljin heinäkuun aikana työmatkoja noin 310 kilometriä, ja joka helpottaa elämääni satunnaisen kesätyömatkailun lisäksi muutenkin. Sellainen harmaa ja aivan tyylikäs kotimainen hybridi, joka on sopivan vanha jotta sen saa lähikaupunginosasta parillasadalla, mutta joka on hyvin pidetty ja vähän käytetty ja kaikin puolin tarpeisiini sopiva. Helteellä sopivissa vaatteissa omaan tahtiin pyöräily voittaa bussiaikataulujen mukaan kävelyn, venailun ja kuumassa bussissa hikoilun sata nolla. Vanha liian suuri ja kauluksesta ja kainaloista kellastunut valkoinen kauluspaita pitää auringon säteet pois iholta eikä tartu hiestä nihkeään ihoon kiinni kun ilmavirta pyöräillessä tekee tehtävänsä. Nollasta kahdenkymmenenkahden kilometrin päivämatkoihin siirtyminen ei aiheuttanut suuria vaikeuksia vaikka helle olikin, ehkä peruskuntoni onkin parempi kuin mitä kuvittelin? Kypärä on päässä, tietysti.

Toinen suurempi asia mihin kesäduunirahat menivät, oli ulosoton viimeiset rippeet. Siellä roikkui vielä noin tonnin verran maksettavaa, vanhoja Kelan tukia, jotka virasto halusi takaisin melko pian keskeyttäessäni opintoni väliaikaisesti joulukuussa 2019. (En enää muista millä perusteella Kela peri tukia takaisin sillä opiskelin samalla työmarkkinatuella jolla olin siis jatkuvasti muutenkin. Kun tämä tapahtui ei minulla riittänyt lusikoita asian selvittelyyn, ja Kela siirtää asiat ulosottovirastolle hyvin ripeästi, jonka jälkeen sitä oli myöhäistä selvitellä.) Opintojen keskeytys johtui ylikuormittumisesta: olin harjoittelussa ison vaateliikkeen miestenosastolla, mikä tarkoitti erittäin aikaisia aamuja vaate- ja kenkäkuormien rekittämisessä ja muussa roudauksessa, samalla kun muutama muukin koulujuttu oli kesken. Tämän lisäksi tein koko ajan töitä omille asiakkailleni. Koska minulla ei ole säännöllisiä tuloja, riippui ihan siitä milloin ulosottolaitos aktivoituu perimään saataviaan, että milloin jouduin niitä maksamaan. Kiitos ulosottomieheni Patrick 2019—2025, se on nyt ohi. No hard feelings. Ehkä viimein kuukauden kuluttua kun maksuhäiriömerkintäni ovat viimein poistuneet rekisteristä saan vaihdettua kännykkäliittymäni halvempaan vaihtoehtoon, Telia on viime vuosien ajan säännöllisesti poistanut valikoimistaan halvimpia liittymiä ja tämä on hilannut puhelinlaskujani suuremmaksi hitaasti mutta varmasti jo vuosien ajan.