Kirjoja part VII

Viimeksi luettuja tai kesken olevia: Rosa Liksomin Hytti nro 6, Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chronicle (kesken), John Kennedy Toolen Typerysten salaliitto (kesken), Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (kesken), Stephen Kingin Doloreksen tunnustus (kesken), Pauli Kallion Sarjakuvanovellit 1984-2009, John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Tekosyynäni käytän yleistä kiirettä, vuodenajan pakollisia menoja ja vielä pakollisempaa pimeyttä. Ja tietysti Netflixiä. Goes without saying. Ylettömästä suoratoistopalveluiden käytöstä puhuminen kevyeen sävyyn on ollut jo pitkän aikaa in.

Lukemista odottavat ainakin Hanif Kureishin Musta albumi, Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, Murakamin 1Q84 ja Kafka rannalla, Stephen Wrightin Meditations in Green ja luultavasti vielä pari muuta – ja ainakin pari ikuisuusprojektia.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V & VI.

Eiji Ohashi

tumblr_nm54gwe5KZ1qz6f9yo9_1280

In Hokkaido where I live, the winters are harsh and the snows are deep. At times, everyday movement can become inconvenient, dangerous. It is then that I again become appreciative of my local vending machines. Even amidst half a meter of snow, I know I can get a fresh yet warm drinks very close by. When I hold a still-hot bottle that I have just bought from a vending machine, my worries fall away. It might be a peculiar mentality of the Japanese or just of myself, but after 5 years of photographing vending machines, I have finally come to see them not as intrusive but as something else: symbols of security and dependability, comforting as a familiar friend.

12/11

Kun viettää viikon arkipäivät flunssassa torkkuen ja pyörien on hyvää aikaa miettiä hitaan elämän rutiinien tärkeyttä. Unohdin päiväkirjani ystävän luo viime viikolla. Siihen kirjoittaminen ei ole useasti muuta kuin päivän tapahtumien muistiin merkkaamista parilla rivillä. Olen aiemminkin stressannut jos en kirjoita siihen päivittäin (ja se johtui luultavasti siitä, että en ymmärtänyt miksi stressasin siitä: miksi on tärkeää että muistan minä päivinä kävin lähikaupassa viime viikolla?). Nyt olen tajunnut miksi: olen viimeisen puolentoista vuoden aikana saanut siitä huomaamattani itselleni Tärkeän Rutiinin. Tiedättehän, sellaisen jota kaipaa jos sitä ei ole. Sellaisen rutiinin, jota kirjoittajan sanotaan tarvitsevan. Se oli hienoa huomata siksi, että sen myötä tajusin, että vaikka suurempi kirjoittaminen ei ole vielä samalla rutiinitasolla, niin pienempi on. Mikä tarkoittaa sitä, että luultavasti se suurempi kirjoittaminenkin on mahdollista saada samalla tavalla päivittäiseksi, luonnostaan pakolliseksi. Mikä itse asiassa oli sen päiväkirjakirjoittamisen alkuperäinen idea, tai ainakin pieni toive sen idean taustalla: ”ehkä tästä saattaisi olla jotain apua?”.

Muita rutiineja, jotka auttavat elämääni: kuittien kerääminen ja säilyttäminen (auttaa ruokailun ja rahankäytön suunnittelua ja kaupassa käymistä, ei tarvitse mennä tyhjin mielin ostoksille tai miettiä päänsä puhki mahdollisia ateriavaihtoehtoja), listojen tekeminen (todo, tobuy), rss-lukijan käyttö blogien seuraamiseen (tällä hetkellä niitä on 59), selaimen perinteiset bookmarkit (niitä on yhteensä varmaan parituhatta, vuoden alusta niitä on kertynyt tähän selaimeen 368 kappaletta). Suuressa mittakaavassa kaikki tämä vapauttaa aikaa myös itsetutkiskeluun – kun kaikkea ei tarvitse pitää mielessä ja miettiä erikseen – ja sitä kautta itsensä kehittämiseen. Kaikki nuo aiemmin mainitsemani rutiinit auttavat järjestämään elämääni siihen suuntaan, että sen puitteet olisivat mahdollisimman hyvät kaikenlaiselle luomistyölle sekä rauhalliselle ja mielekkäälle elämälle, sellaiselle jonka haluan. Aiemmin oravanpyörässä ollessani siihen ei ollut aikaa tai mahdollisuutta. En usko että olisin ehtinyt keksiä kaikkea tätä silloin. Mikä on vähän outoa, useinhan sanotaan että päivätyön tuoma rutiini on jotenkin elämänhallintaa kasassapitävä voima?

Olly Moss & Firewatch

Neljä ja puoli vuotta sitten löysin Olly Mossin popkulttuurisiluetit. Eilen illalla kun tietokone päivitti itseään loputtoman pitkään selailin työpöydälläni pyörinyttä lukematonta elokuun Wired-lehteä. Aiemmin tänä vuonna olin törmännyt netissä Firewatch-nimisen pelin traileriin (yllä), ja lisännyt sen ostoslistalleni – toivottavasti se pyörii Mid 2010 Mac Minilläni – ja nyt huomasin Wiredissa lyhyen artikkelin, jossa puhuttiin winchesteriläisestä taiteilijasta Olly Mossista, joka on mukana Firewatchin kehittäjäryhmässä Campo Santossa. Tunnen olevani ns. inessä.

Pekka Tuomi – Tähti joka valaisee minut

Ystäväni Pekka Tuomi (Bird Cherry, G-ODD, Moses Hazy) on julkaissut ensimmäisen kappaleen tulevalta soololevyltään. Tutustuimme Torniossa vuonna 2003, ja soitimme melkein viikottain yhdessä parin vuoden ajan, ja soitin (syna)bassoa G-ODDin alkutaipaleella ennen kuin huomasimme että bändi toimi paremmin triona. Tulevan levyn biisien raakaversioita kuulin jo toukokuussa, odotan levyä innolla.

21/09

Olin perjantain ja lauantain nostalgian vallassa. Sen aiheutti ensin erään vuosia vanhan logodesignin etsiminen tietokoneelta ja erinäisiltä muilta tallennusmedioilta. Tiedostoa ei löytynyt, eikä se ollutkaan mitenkään tärkeää, mutta etsiessä törmäsin kymmeniin vanhoihin tekstinpätkiin ja valokuviin, muistoihin jotka olin ehtinyt jo unohtaa monta kertaa. Seuraavaksi sain päähäni käydä läpi muutaman sekalaisen muuttolaatikon kellarin häkkivarastosta ja asunnon kaapeista. Laatikoista löysin lisää unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia. Rakkauskirjeitä, yhdessä mukana jopa kaksi eri väristä hiuskiehkuraa, käsittämätöntä: niiden entisen omistajan kanssa en ole ollut yhteydessä kolmeentoista vuoteen. Sosiaalisen median profiilikuvassaan hän makaa hymyillen nurmikolla komean sänkikasvoisen miehen vieressä, aurinko leikkii heidän onnellisilla kasvoillaan. Suljen välilehden nopeasti, yritän ajatella jotain muuta. Nopeasti irtirevityille paperinpaloille kirjoitettuja viestejä lähtemisistä ja tulemisista; postikortteja joiden teksteissä ihmiset väittävät että eivät ole sellaisia ihmisiä jotka lähettävät ikinä kortteja mutta tässä tämä nyt on; kohta kaksikymmentä vuotta vanhoja valokuvia. (Nyt kaikki omistamani analogiset valokuvat, negatiivit ja polaroidit ovat yhdessä kenkälaatikossa makuuhuoneen kaapin hyllyn perimmäisessä nurkassa. Sieltä käsin ne tuskin pystyvät enää vaikuttamaan mielialaan. Mutta on kai hyvä tietää että ne ovat siellä, olemassa, kuitenkin?) Myös ikivanhojen paperisten tiliotteiden tapahtumien viestikentät – ”oo siellä jossain mun” – aiheuttivat lähes sietämätöntä kaihoa, joka on onneksi jo laantunut. Sen tilalle on tullut epämääräinen ja haalea surumielisyys, jossa on jotain niin tuttua. On taas syksy.

Kirjoja part VI

Kesän aikana luettua: Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, osat 1–4, Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, John Williamsin Stoner, Paul Austerin & J.M. Coetzeen: Here and Now: Letters 2008-2011, Stephen Kingin Liseyn tarina ja Eksyneiden jumala, Juhani Salokanteleen novellikokoelma Vieraalla maalla.

Uudelleen luettuja: Graham Greenen Pakoteitä ja Idän pikajuna, J.D. Salingerin Franny ja Zooey ja novellikokoelma Yhdeksän kertomusta, Stephen Kingin Kauhun vuodenajat II (sis. pienoisromaanit Ruumis ja Hengitystekniikka) ja novellikokoelma Ennen aamunkoittoa, Paul Austerin Sunset Park.

Lukemista odottavat ainakin kesän aikana hankitut James Hadley Chasen Lähtöjuhlat, neiti Blandish, Riikka Pulkkisen Raja, Ewan McGregorin & Charley Boormanin Long Way Round ja Mike Powerin Drugs 2.0: The Web Revolution That’s Changing How The World Gets High.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV & V.

Välikommentti

Kirjoittaja oli lomalla viikon, spämmibotit ottivat vallan. Kirjoittaja käytti ihan liian paljon aikaa poistaakseen kommentteja yksi kerrallaan. Kirjoittaja oli juuri tullut väsyneenä tyhjään kotiin ainoalta kesälomareissultaan. Mutta kiitos hyvä ystäväni Elefanttinainen kun vinkkasit että hommat ovat ihan päin persettä. Jos joku kirjoittajan lukijoista tietää keinon millä WordPressin spämmikommentteja voi hallita, kirjoittaja olisi kiitollinen avusta. Koska vaikka kirjoittaja on internetammattilainen, kirjoittaja ei tiedä juuri mitään WordPressistä.

Kirjoittaja myös kertoo ja kirjoittaa teille parin päivän sisällä parhaasta viikosta mitä hän on kokenut moneen vuoteen.

28/06

Mistä huomaa viettäneensä liikaa aikaa neljän seinän sisällä? Ääniä, joita olen vihannut viime aikoina:

– jääkaapin uuden kompressorin äärettömän äänekäs NAKS
– mikron järkyttävä metallinen ja päässä kaikuva DING
– tietokoneen kaiuttimien hiljainen mutta tasaisesti hulluksi tekevä BZZZZ
– alaoven sulkemisesta johtuva, neljänteen kerrokseen kuuluva rikas matalataajuuksinen BKRRONK
– parvekkeen oven HHHNHNNNNHRRRÄÄÄÄ
– kylpyhuoneen lavuaarin HBLRLRLRLRLGRRRRHBLOHBLOHLOHLORILORIRYYYYYST
– stereoiden oikuttelevan CD-soittimen kanteen nyrkkini aiheuttama PAM PAM PAM PAM PAM PAM. PAM. PAM.

PAM.

 

 

NAKS.

19/05

Kun olin päivätöissä, kuuntelin musiikkia jatkuvasti: töissä, työmatkoilla – siis kävellessä töihin ja sieltä kotiin –, kotona käytännössä koko ajan. Siitäkin tavasta olen yrittänyt päästä eroon. Nykyään huomaan pystyväni keskittymään kirjoittamiseen (ja lukemiseen) paljon paremmin hiljaisuudessa. Siinä on sekin hyvä puoli, että tauot voi ajatella esim. kuten tein tänään: ”nyt mä pidän tuon cd:n mittaisen tauon kirjoittamisesta, kuuntelen sitä lujalla (oikeista stereoista, eikä spotifystä tietokoneen paskien kaiuttimien kautta), keitän ja syön puuroa, ja sit kun cd loppuu, jatkan kirjoittamista”. Ja se toimi! (Ja puuro on muuten hyvää.) Kävellessäkin kuuntelen musiikkia nykyään harvoin, mutta se johtuu siitä että vanha uskollinen mp3-soittimeni ei toimi enää nykyisessä OS X:ssä, ja soittimessa olevat musiikit olen kuunnellut läpi tuhansia kertoja, ja 90% Bassoradion ohjelmistosta ärsyttää nykyään, enkä jaksa alkaa siihen, että etsisin radiosta(!) kävellessäni(!) sopivaa musiikkia. Tuleepa tarkkailtua ympäristöä paremmin.