Jack Lemmon ja ikisuosikkini Shirley MacLaine jouluelokuvassa The Apartment.
(Blogin arkisto ei toimi. Ajatuksia asiasta on ilmoilla ja – niin. Hyvää joulua kaikille.)
Category Archives ⇒ universumi
Maailma on kaleidoskooppi kaikille
ASIOITA JOISTA EN PIDÄ
- muuttuvat iskiasvaivat
- säännöllinen rahattomuus
- tori.fi:ssä jahkaavat ostajaehdokkaat
- epäluotettavasti toimivat koneet
- silmälasien huurtuminen
- aikataulut
- epävarmat fiilikset
- näkökentässä lentelevät banaanikärpäset
- oma yskä
- 90% suomalaisesta nykykirjallisuudesta
- riittämättömyyden tunteet
- kassajonossa hikoaminen
01/09
ER S02E03
11/07/222
Olen tavannut ihmisen, jonka puhelimessa olen nimellä Joonas ja joku tuliemoji. Mistä lähtien puhelimen osoitekirjassa voi käyttää emojeja. Tiedän kyllä mistä lähtien, don’t @ at me, se oli retorinen kysymys. Ihminen on samanikäinen, puoli vuotta nuorempi. Ikätoveri. Puhumme ysärin yhtenäiskulttuurista, mistä on vaikea puhua ihmisten kanssa jotka eivät ole kokeneet sitä, ja täysin loputonta puhua niiden kanssa jotka ovat, joiden kanssa olisit hyvin saattanut olla samalla luokalla yhtä pienessä kyläkoulussa samanlaisella landella – no siis vaan kolkyt vuotta sitten? Ihan vasta?
Hän on myös erittäin viehättävä ja hyvää seuraa. Kun en ole hänen seurassaan keskustelen rakkaudesta lähimpien miesteni kanssa. Hakeudumme toistemme seuraan. Luen Kafkan Kirjeitä Felicelle mutta miksi: kaikenkattava rakkauden todistaminen kirjaimien kautta ja rivien välistä ahdistellen ja tökkien ei kiehdo. Reaalitodellisuus kiehtoo enemmän. En ole lähdössä melomaan tai kokemaan järvisuomen polkupyöräreittejä. Siitä huolimatta luulen että kesä 222 saa vielä monta etuliitettä. Ihmiset ovat aktivoituneet, olen ihminen muiden joukossa. Hyvännäköiseksikin kesäilloissa kehuttu.
Kiukuttelen ystävilleni sunnuntai-illan ratoksi. Haukun liian ison television moneen kertaan vaikka pöydällä on isäntäväen siihen kantama aukinainen litran rommipullo – välimeren rantojen lentokentiltä ostettu – ja kohta toinenkin. Cola loppuu kuten cola aina loppuu mutta rommi ei sinä yönä. Makaan lattialla ja rentoudun. Dissaan ystäväni sohvapöytää kusitestin näköiseksi, ja vaikka missään ei mitään järkeä olekaan nauramme pitkään ja yhdessä. Vai ehkä juuri siksi.
28/06
Alempi kuva Turusta Bar Ö:stä, jossa nautin pari viikkoa sitten kiireettömästä perjantaista, tuplavodkatoniceista, venäläisistä suolakurkuista, manchego-juustosta, talon hummuksesta ja leivästä sekä Mary Costellon Academy Streetistä, jonka olin ostanut pari tuntia aiemmin kadun toiselta puolelta Turun mainiosta pääkirjastosta. Kävin siis ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni Turussa, vietin pari yötä leppoisassa airbnb-huoneessa puurivitalon kellarikerroksessa kauniilla puutaloalueella muutaman korttelin päässä Aurajoesta. Olisin viihtynyt kauemminkin, mutta finanssipoliittinen tilanne pakotti takaisin kotikonnuille. Ylempi kuva paluumatkalta yöbussista jostain Pohjanmaalta.
Muuten kesä on mennyt rauhallisesti kotona, juhannuksenkin vietin viinittömänä ja yksin (oma valinta). Olen käynyt muutamilla treffeillä, lukenut paljon, nukkunut hyvin, aloittanut tenniskauden, jonka tälläkin hetkellä päällä olevat helteet katkaisivat. Päätin jo Turun jälkeen että unohdan kaiken kesäsuorittamisen – minkä kesäsuorittamisen, voi kysyä – ja elän omaa rauhallista elämääni kirjojen ja tietokoneen ääressä. En ole pitkiä päiviä puistoissa tai rannoilla viettävä ihminen. En kolua ympäri kansallispuistoja, saaristoja, en mökkeile, en matkusta Suomea ristiin rastiin joka viikonloppu, mutta katselen mielelläni (ja joo, vähän kateellisena) ystävien lomakuvia ympäri maailmaa.
Turun Punk In Drublic -festivaalia tai tarkemmin vain kalifornialaisen pitkän linjan punkyhtyeen NOFX:n keikkaa Aurajoen rannassa odotellessa koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta: yli puolet ihmisistä näytti täysin samalta kuin minä ja ystäväni. Eli reilusti yli kolmikymppiseltä keskivartalolihavalta ja ei niin putsatun ja puleeratun näköiseltä entiseltä 90-luvun teiniltä. Se oli erittäin hienoa, lisää tällaista.
24/04
Viidentenä pääsiäispäivänä tein ystäväni avustuksella Hyvän Teon. Yllä näkyvä koiran pään muotoon pakotettu metallinen esine on koiran avaimenperä. Tämä oli koiran omistajan termi, ja koira oli kahden miehen seurueemme koiratuntijan mukaan avaimenperän perusteella todennäköisesti husky-merkkinen, ja tämän seikan koiran omistaja myöhemmin vahvisti. Itse mietimme aiemmin mikä se on suomeksi, se sotaleffoistakin tuttu dog tag. Avaimen- tai koiranperä löytyi naapuruston kevyen liikenteen sillalta, sen kääntöpuolelle on kaiverrettu koiran nimi ja kaksi puhelinnumeroa. Kehittelimme traagisen tarinan siitä kuinka koira on kuollut jo aikapäiviä sitten, puhelinnumeroiden takana elävät ihmiset eronneet riitaisasti, ja kuinka revimme auki kaikki haavat lähettämällä heille kuvaviestin muistoksi entisestä yhteisestä elämästään ja koirastaan. Totuus on tarua tylsempää: koira on hengissä, mutta tapaamiseen ilmaantui vain mies ja lapsi, joten tarina ei kerro onko nainen kuollut vai ei. Mies oli iloinen (joten ehkä nainenkin elää), kiitti päivänsä piristyksestä ja kertoi avaimenperän kadonneen jo neljä tai viisi kuukautta sitten, ja että he olivat hankkineet sen kun koira oli vielä ihan pentu. En tajunnut kysyä kuinka vanha se nyt on, mutta päätellen metallin kulumisesta varsinkin killuttimen kääntöpuolelta en usko että se enää kovin pieni on.
28/03
Yön aikana pihaan ja muuallekin puhaltanut uusi lumi tekee rohtuneista ikivanhoista kinoksista uusia. Rakastan näitä muotoa ja valoja ja varjoja juuri nyt. Kuuntelen levyä vuodelta 1995 (Jagged Little Pill), syön puuroa, juon toisen kupin teetä, kaikki on hyvin, elän rauhallista ja omannäköistä elämää, käyn ulkona asunnosta torstai-iltana (lähikaupassa) ja seuraavaksi vasta sunnuntaina iltapäivällä (kävelyllä naapuruston ympäri), luen ja torkun päiväunia ja silti menen sänkyyn viikonloppuiltoina jo yhdeksältä, selvin päin. Nukun hyvin, heräilen kahdeksan tienoilla. Selailen vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja mietin kiitollisuudella sitä, että nukun nykyään paremmin kuin joskus silloin. En ole ahdistunut enkä stressaantunut, kasvamista on tapahtunut kuin huomaamatta, ja vaikka tiedänkin pyrkineeni jotenkin parantamaan elämääni, en osaa myöhemmin sanoa juuri mitään konkreettista siitä miten olen siihen päätynyt. Rutiinit auttavat, kuten aina, kuten myös oman ajan ja hyvinvoinnin priorisointi ja epätoimivien ihmissuhteiden jättäminen. Luottaminen siihen, että elämä kantaa kyllä ja mikään ei ole ikuista.
Keita Morimoto
Eiköhän me laiteta se tähän
”Eiköhän me laiteta se tähän”, haalaripukuinen mies sanoo.
”Niin”, vieressä seisova mies vastaa. Hän siirtää keltaista kypäräänsä takaraivolle.
”Eikös se tässä.. tässä olis ihan hyvä.”
”Juu.. miksipä –.”
”Toisaalta miten ois tuohon”, haalaripukuinen mies sanoo ja viittaa epämääräisesti oikealle, missä hiekkapohjainen kevyen liikenteen väylä jatkuu. ”Esko, miten olisi tuonne?” hän korottaa ääntään.
Kuorma-autossa istuva, muita lihavampi mies kurottaa vaikean näköisesti katsomaan. ”No eikö se nyt ole ihan helvetin –.”
”Tai miten olisi tuonne”, haalarimies kääntyy ja heiluttaa kättään toiseen suuntaan.
”Niin”, kypäräpäinen sanoo.
Kuorma-auton avolavan reunojen yli näkyy tavallinen tumma puistonpenkki. Lavan ja ohjaamon välistä nousee jykevä oranssi nosturin varsi, jonka reunassa kulkee paksuja mustia letkuja. Lavan reunat kätkevät sen, että penkki on kiinnitetty melkein puoli metriä korkeaan betonialustaan, siksi nosturi. Kypäräpäinen mies selaa suttuisen näköistä nippua aanelosia, yksi niistä irtoaa hänen käsistään ja leijailee muutaman metrin päähän. Mies yrittää ponnettomasti ja aivan liian myöhään napata sitä ilmasta, sitten kävelee pari askelta ja poimii paperin ähkäisten takaisin syliinsä.
”Tässä kyllä vähän niinku sanotaan että ei siihen rinteen kohdalle. Siihen mistä lähtee kalliot, eli tuohon. Kuulemma vammautumisriski kun laskevat talvella pulkkamäkeä. Tuosta alas siis. Tuohon. Kirjoittavat vielä että missään nimessä.”
“No ajanko minä nyt sitten –?” kuski kysyy.
“Eiköhän me se laiteta ihan tähän vaan”, haalaripukuinen vastaa. “Onhan tässä lääniä vaikka kuinka.” Hän kääntyilee puolelta toiselle aivan kuin osoittaakseen liikkeellään tilan määrää.
“Pitäiskö se soittaa vielä Engblomille?” kypärämies kysyy.
“Engblomille?” kuski huutaa. “Luuletko että Engblomia yksi saatanan penkki kiinnostaa? Hah!”
Haalaripukuinen pyörii paikallaan ja raapii niskaansa. Hän katsoo kelloaan. “Eiköhän me laiteta se tähän näin.”
Proosaryhmän kotitehtävä viime syksyltä. Tehtävänanto: ”Kirjoita sanomalehden pikku-uutisen pohjalta novelli, tarina tms. Eläydy tapahtumaan. Tutki ja mieti tapahtumien kulkua, syitä, taustoja. Etsi juoni, punainen lanka ja käänteet.” Lähteenä käytetty tätä Hesarin paikallisuutista.
20/12/21
Paikallinen kylpylähotelli lopetti toimintansa samalla viikolla kun rikoin mieluisimman teekuppini, jonka varastin kyseisen kylpylän hotellihuoneesta talvella 2010. Olin päätynyt kylpylään ja hotelliin yöksi erään silloisen uuden blogituttavuuteni kutsumana, hän oli saanut jostain lahjakortin kahdelle, ja halusi minut mukaansa rentoutumaan kylpylään talven pimeimpään aikaan. Eli lillumaan, dokaileen, sekstaileen, hotelliaamupalalle. Olimme viettäneet jonkin verran aikaa yhdessä eroni jälkeen, ja vaikka välimme menivätkin poikki vielä samana keväänä, muistelen häntä lämmöllä, silloin kun muistelen. Hänen tulevaisuudenhaaveenaan silloin oli elättää itsensä bloggaamalla, ja sen hän toteuttikin, ensin mammabloggarina, nykyään hän bloggaa paljon muun muassa vastuullisesta kuluttamisesta ja tuo esille monin tavoin erilaisia kotimaisia merkkejä, luomukosmetiikkaa ja esittelee esim. kotimaan reissukohteita lapsen kanssa.
Pitkä pimeä vuodenaika ei ole aiheuttanut tällä kertaa juurikaan ahdistuksia. Taloyhtiön pyykkituvan kone on ollut rikki jo viikkokausia. Nykyisin minulla on lauantaisin saunavuoro. Olen vaihtanut maileja vanhan ystäväni kanssa Texasiin. Hänellä on työn alla tarina, jonka hän haluaisi minun kirjoittavan puhtaaksi. Olen lupautunut siihen, toki. Ystäväni on työskennellyt jenkeissä lasinpuhaltajana vuosikaudet. Näimme pikaisesti kesällä, täällä. Oma käsikirjoitukseni on ollut taas pitkästä aikaa aktiivisen työn alla, osallistun sillä erääseen kirjoituskilpailuun, jonka dedis on viimeinen päivä. Hommasin syksyllä kirjastokortin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja olen tykästynyt pari vuotta sitten uusittuun lähikirjastoomme. Viime viikolla oli tarkoitus aloittaa perehtyminen uuteen alaan vuokratyöfirman kautta, mutta se siirtyi tulevaisuuteen: asiakasyrityksellä ei ollut tarpeeksi perehdyttäjiä. En pidätä hengitystäni että tälläkään viikolla olisi, tai seuraavalla, mutta tekstiviestiä odotellessa. Olen saanut joulukorttien lisäksi jo lahjojakin: feministikollektiivi CVLT CVNTHin nännikalenterin, pitkät kalsarit ja tusseja (Pilot Hi-Tecpoint V5 & V7). Itseäni lahjoin kengillä, hollantilaisen Bullboxerin muutaman kerran kokeillut uudenveroiset ehkä satasen nahkakengät toripistefistä neljälläkympillä. Kerrankin jotain muuta kuin iänikuista kertakäyttöistä kiinanpaskaa (nämä on käsittääkseni valmistettu Portugalissa).
