28/09

Rakas päiväkirja. Täytin eilen 20 vuotta, ja juuri tällä hetkellä olen jumissa hississä erään huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Tätä on elämäni: päädyn jatkoilta suoraan tällaisiin tilanteisiin. Se nainen aloitti keskustelun pitkällä vaikeroivalla monologilla, en kuunnellut siitä puoliakaan ennen kuin hän kysyi olenko töissä tässä rapussa. En, vastasin. Se ”ei” jäi kellumaan hissin kelmeään loisteputkivalaistukseen pitkäksi aikaa.

Päässäni pyöri vain eilisen ja viime yön kelat: En usko, että muistat mitä olet sanonut minulle. Siksi en voi luottaa siihen, että olisit aina tukenani, missä tahansa tilanteessa samalla puolella, olet siihen liian julma, enkä oikeastaan edes tiedä mitä minusta ajattelet. Sanot rakastavasi, ja seuraavana päivänä äänestäsi kuuluu läpi niin vahva inho että se rumentaa meidät kummatkin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, niinä hetkinä pelkään ja vihaan sinua koska saat minut paljastamaan itseni sinulle ja julmuudellesi, enkä voi luottaa siihen, että et käytä sitä voimaa minua vastaan. Olet tehnyt niin aiemminkin. En tiedä aionko antaa sinun tehdä niin enää koskaan.

Havahduin ajatuksistani, istuin hissin lattialle ja tarjosin kanssamatkustajalleni purkkaa. Hän istui myös alas, laskosti jalkansa vaikean näköisesti alleen ja nyki paksua polvipituista hamettaan. Hän näytti hermostuneelta, soperteli silmät kostuen jostain kokouksesta, josta hän myöhästyisi varmasti. Ensiksi en osannut sanoa mitään, mutta koska olin luvannut itselleni – syntymäpäivälahjaksi – olla empaattisempi enkä aina niin itseriittoinen kusipää, aloitin dialogin.

Kävi ilmi, että hänen piti tänään puhua suurelle joukolle ihmisiä, hän oli kai jonkin sortin pomo tai jotain, ja että hän ei koskaan tuntenut oloaan luonnolliseksi niissä tilanteissa. Kerroin hänelle omista eilisistä synttärijuhlistani, jotka olivat lopulta aika katastrofaaliset, vuosikymmenen paskimmat juhlat. Hän kuunteli monologiani ja jopa naurahti välillä, samalla pyyhkien silmiään valkoiseen paperinenäliinaan.

En tiedä miten se tehdään. Miten unohdetaan yksi rakkaus ja rakennetaan toinen. Miten voi koskaan unohtaa jos on antanut itsestään niin paljon, avannut itsensä kokonaan, altistanut itsensä täysin jonkun toisen armoille ja sen jälkeen joutunut pettymään. Se vaatii luottamusta, mitä minulla ei tällä hetkellä ole. Onko se luottamusta itseen? Luottamusta maailmaan, toisten ihmisten hyvyyteen? Mistä se luottamus löytyy? Mistä löytyy ihminen johon luottaa? Milloin se luottamus tulee mukaan kuvioihin uuden ihmisen kanssa? Voiko sitä määrittää, vai pitääkö sen olla mukana itsessä, sisäänrakennettuna siinä ideassa että nyt olen hyvässä kohdassa omassa elämässäni, tähän sopisi joku muukin.

Vähän ajan päästä, kaikkien näiden ajatusten jälkeen ajattelin klassikkoelokuvaa Die Hard juuri kun hissi nytkähti taas liikkeelle.

26/07

Enontekiöllä puolitoista viikkoa sitten paarmojen ja sääskien syöttinä pitkää viikonloppua viettäessäni etsin vaivatonta ja virtaavaa tussiviivaa ja piirsin luonnoskirjaani yllä näkyvän eläimen. Talviturkin jätin Ounasjokeen. Matka oli hieno vaikka lähtökiireissäni onnistuin jättämään sekä puhelimen että lompakon kotiini.

Vastapäisen talon toisen kerroksen asunnon parvekkeen valo on palanut yhtäjaksoisesti ainakin kaksi kuukautta, mahdollisesti kauemminkin, en muista, eikä siellä ole näkynyt liikettä. Mietin, missä vaiheessa soitan huoltoyhtiölle. Pahimmassa skenaariossa uskon että naapurit olisivat näillä helteillä jo huomanneet jotain. Asunto ei näytä tyhjältä: ikkunan yläreunaa peittää lyhyt verho ja sisällä näkyy huonekaluja. (En ole viitsinyt kaivaa kiikareita kaapista ainakaan vielä.) Lähemmän naapurin parvekkeella on muutamana iltana istunut pieni englanninkielinen seurue; en saa selvää heidän keskusteluistaan, mutta heidän naurunsa on tervetullut lisä kotipihani kesäiltojen äänimaailmaan, joka yleensä koostuu pelkästään pääskyjen kirkumisesta ja tuningharrastajien kaukaisista revittelyistä sekä satunnaisesta plim-…-ovi-on-nyt-auki -naisrobottiäänestä alaovelta.

01/06

Kesä. Kirjoitan runoja, juon punaviiniä vedellä lantrattuna, mietin omia ahdistuksiani; mistä ne tulevat?

Olen outojen faktojen fani. Tämän aamun hätkähdyttävin fakta on tämä: Tuula Amberlan legendaarisen Korpin sanoitti suomeksi lääketieteen tohtori, unitutkija Jukka Alihanka. Myös toinen legendaarinen biisi Amberlalta – Lulu – on hänen sanoittamansa. Alkuperäinen on tietysti multitalentti Jeannetten. Kaipaus on teemana myös Emma Salokosken hienossa versiossa.

11/05

Aika on taas rientänyt, lapseni. Huhtikuun viimeiset viikot stressasin mahdollisia ja mahdottomia työjuttuja, kävin haastatteluissa, vastasin puheluihin ja tekstareihin, ja loppujen lopuksi mistään ei tullut mitään muuta kuin verkostoitumisia, kokemusta, hienoja keskusteluja ja muutama mahdollinen tuleva freelance-keikka. Ennen sitä kävin kulttuuri-illassa puhumassa, lukemassa ja nauramassa. Samaan iltaan mahtui myös extempore blogimiitti, josta S ja Veela ovat jo kirjoittaneet, olette toki saattaneet jo lukeakin. Jos ette, kumpikin blogi on suosikkilistallani, vahva suositus. Ilta poiki myös tarjouksen tutulta kulttuurituottajalta: vetäisinkö seuraavilla Muusajuhlilla elokuussa jonkinlaisen blogipaneelin. Katsellaan, sanoi kissa lumihangessa.

Sen jälkeen olen käynyt vanhimman ystäväni ja hänen melko uuden tyttöystävänsä tupareissa ja toisella puolella Suomea ystävieni häissä – joiden jälkeen vietin suurimman osan viikosta hirvittävässä flunssassa ja yskässä yksin kelomökissä torkkuen ja katsoen circa 1994 Simpsoneita telkkarista – samalla reissulla treffasin lähisukulaisiani, jotka asuvat siellä päin. Edellisestä visiitistä taitaakin olla melkein neljä vuotta, joten oli aika. Kurkkusuihkeen, särkylääkkeiden, makkarakeiton ja carmolispastillien voimalla hyppäsin bussiin vielä samana iltana ja torkuin kolme tuntia, jonka jälkeen raahasin matkalaukkuni ja itseni kipeänä ja kuumeisena hautausmaan läpi lähikaupan kautta kotiin. Seuraavat päivät menivätkin sängyn pohjalla.

Sitten tuli kesä: pam. Nyt hikoilen asunnossani (sisälämpötila +25°c, ulkona tänään +23°c) ja valmistaudun huomisiin Euroviisuvalvojaisiin, missä pitää antaa pisteitä ja perusteluja. Treenasimme mökillä, missä ystäväni olivat seuranani vajaan vuorokauden ajan. En ole juuri seurannut karsintoja, joten tulossa on mielenkiintoinen ilta. Ai niin: sain myös sähkökirjoituskoneen; nonsenserunoilijan ura kiiltää näyttävänä edessäni.

Arkistosta: ”Mä olen saatana kuvernöörin poika”

Kirjoitettu alun perin 13. joulukuuta 2009

Mä kyllästyin vähän ajan päästä istumaan lavuaarin reunalla ja mä hyppäsin alas ja aloin huvin vuoksi steppaa. Mä kulutin aikaa vaan. Mä en osaa steppaa kunnolla tai mitään, mut kylpyhuoneessa oli kivilattia ja sellasella on hyvä steppaa. Mä rupesin matkimaan yhtä jätkä elokuvissa. Yhdessä sellasessa musicalissa. Elokuvat on musta jotain inhottavaa, mut musta on helvetin hauska matkii niitä. Stradlater kaso mua peilistä kun se ajoi partaa. Mä en tartte muuta kun yleisön. Mä olen varsinainen ekshibitionisti. – Mä olen saatana kuvernöörin poika, mä sanoin. Mä painoin kaasun pohjaan. Mä steppasin vaan ympäri huonetta. – Äijä ei haluu et mä steppaan. Se haluu et mä menisin Oxfordiin. Mut steppaaminen on mulla veressä, jumalauta.

Sieppari ruispellossa, J.D. Salinger, s. 32, suom. Pentti Saarikoski, Tammi 1973.

Tapahtuma

Tulevana perjantaina, 13.4.2o18 juttelen esikoiskirjan kirjoittamisesta – ja kirjoittamisesta yleensäkin – livenä lavalla Jukka Takalon kanssa oululaisen Cafe Pihan uudella klubilla, jota ystäväni Antti Viitala järjestää tulevan kesän ajan. Fb-eventistä lainattua:

Jukka Takalo on Haukiputaalla asuva muusikko, laulaja-lauluntekijä, videotaiteilija ja nyt myös kirjailija. Kaiken tämän ohella hän on kehitellyt mm. ilmakataransoiton MM-kisat, musiikkivideofestivaalit, ollut vuoden positiivisin Oululainen ja pokannut Pakkala kirjallisuuspalkinnon. Hänen esikoisromaaninsa Kuoleman Nimi On Saab 96 ilmestyy 5.5. Kirja käsittelee nuoruuden kokemuksia arktisessa ja eristäytyneessä kaupungissa nimeltään Oulu, jossa bändit ovat kovaäänisiä, karuja ja tylyjä ja miten herkempi runoja rustaava miehen alku meinaa jäätyä vanhaan saab 96:seen. Kirjasta on jo tekeillä myös näytelmä.

Joonas Nissi on 34-vuotias, pohjoisen meren rannalle tehdaskaupunkiin syntynyt kirjoittaja, joka oppi lukemaan neljävuotiaana Aku Ankoista. Hän lukee liian vähän suomalaista nykykirjallisuutta, mutta omistaa aivan liikaa kirjoja. Hänen bloginsa täytti juuri kymmenen vuotta. Kolmen nuoren miehen välinen ystävyystarina ei eroa juurikaan perinteisemmistä rakkaustarinoista. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme elämäämme koskevia suuria päätöksiä? Näitä ajatuksia pyörittelee päässään ja mielellään teidänkin kanssanne oululainen kirjoittaja Joonas Nissi.

One Morning-duossa on kaksi erilaista musiikintekijää: Heli Alku (Darlingbee, Pidätetyt Tunteet) ja Antti Annunen (New Rising Suns, Radiopuhelimet). Bändin setissä kuullaan viime vuonna julkaistujen Darlingbee-debyyttilevyn ja New Rising Suns-debyyttilevyn materiaalia One Morning-otteella. Lisäksi mukana on jotain vanhaa, tulevaa ja pari lainaa.

Antti Viitala on Oululainen muusikko, laulujen tekijä, näyttelijä, kirjoittaja, sekatyömies ja nykyään myös klubi-isäntä. Hän vaikuttaa mm. The Blood Sausage Boys, Aivot ja Antti Viitala &Yhtye kokoonpanoissa, näyttelee Akseli Klonk-teatterissa ja viimeistelee ensimmäistä runokokoelmaansa.

Klo 20–23, Kauppurienkatu 7. Tervetuloa!