Rakas päiväkirja. Täytin eilen 20 vuotta, ja juuri tällä hetkellä olen jumissa hississä erään huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Tätä on elämäni: päädyn jatkoilta suoraan tällaisiin tilanteisiin. Se nainen aloitti keskustelun pitkällä vaikeroivalla monologilla, en kuunnellut siitä puoliakaan ennen kuin hän kysyi olenko töissä tässä rapussa. En, vastasin. Se ”ei” jäi kellumaan hissin kelmeään loisteputkivalaistukseen pitkäksi aikaa.

Päässäni pyöri vain eilisen ja viime yön kelat: En usko, että muistat mitä olet sanonut minulle. Siksi en voi luottaa siihen, että olisit aina tukenani, missä tahansa tilanteessa samalla puolella, olet siihen liian julma, enkä oikeastaan edes tiedä mitä minusta ajattelet. Sanot rakastavasi, ja seuraavana päivänä äänestäsi kuuluu läpi niin vahva inho että se rumentaa meidät kummatkin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, niinä hetkinä pelkään ja vihaan sinua koska saat minut paljastamaan itseni sinulle ja julmuudellesi, enkä voi luottaa siihen, että et käytä sitä voimaa minua vastaan. Olet tehnyt niin aiemminkin. En tiedä aionko antaa sinun tehdä niin enää koskaan.

Havahduin ajatuksistani, istuin hissin lattialle ja tarjosin kanssamatkustajalleni purkkaa. Hän istui myös alas, laskosti jalkansa vaikean näköisesti alleen ja nyki paksua polvipituista hamettaan. Hän näytti hermostuneelta, soperteli silmät kostuen jostain kokouksesta, josta hän myöhästyisi varmasti. Ensiksi en osannut sanoa mitään, mutta koska olin luvannut itselleni – syntymäpäivälahjaksi – olla empaattisempi enkä aina niin itseriittoinen kusipää, aloitin dialogin.

Kävi ilmi, että hänen piti tänään puhua suurelle joukolle ihmisiä, hän oli kai jonkin sortin pomo tai jotain, ja että hän ei koskaan tuntenut oloaan luonnolliseksi niissä tilanteissa. Kerroin hänelle omista eilisistä synttärijuhlistani, jotka olivat lopulta aika katastrofaaliset, vuosikymmenen paskimmat juhlat. Hän kuunteli monologiani ja jopa naurahti välillä, samalla pyyhkien silmiään valkoiseen paperinenäliinaan.

En tiedä miten se tehdään. Miten unohdetaan yksi rakkaus ja rakennetaan toinen. Miten voi koskaan unohtaa jos on antanut itsestään niin paljon, avannut itsensä kokonaan, altistanut itsensä täysin jonkun toisen armoille ja sen jälkeen joutunut pettymään. Se vaatii luottamusta, mitä minulla ei tällä hetkellä ole. Onko se luottamusta itseen? Luottamusta maailmaan, toisten ihmisten hyvyyteen? Mistä se luottamus löytyy? Mistä löytyy ihminen johon luottaa? Milloin se luottamus tulee mukaan kuvioihin uuden ihmisen kanssa? Voiko sitä määrittää, vai pitääkö sen olla mukana itsessä, sisäänrakennettuna siinä ideassa että nyt olen hyvässä kohdassa omassa elämässäni, tähän sopisi joku muukin.

Vähän ajan päästä, kaikkien näiden ajatusten jälkeen ajattelin klassikkoelokuvaa Die Hard juuri kun hissi nytkähti taas liikkeelle.